onko tämä säälittävää?

Tämä on niin vaikea ymmärtää itsellenikin.. mutta ihmissuhteiden eteen pitää nähdä vaivaa ja masentuneena vielä enemmän. Sinä et ole sairautesi, koita päästä sen yli. Soittele kavereillesi, hakeudu ihmisten seuraan ja tutustu heihin.

Jossakin henkisessä oppaassa kirjoittaja nosti avioliiton kaikkein tärkeimmäksi asiaksi elämässä. Mutta kyllä se nyky-Suomessa on toisin. Olet töissä, maksat veroja ja samalla rahoitat pankin toimintaakin. Kyllä sinä olet yhteiskunnassamme kannattava ja itsenäinen henkilö, joten mielestäni sinulla on hyvin asiat. Ehkä voisit miettiä, miten löytäisit uusia kavereita. Ehkä löydät kumppaninkin, joka tuo lisää henkistä sisältöä elämääsi.

On erittäin hyvä saavutus että tähän mennessä sinulla on jo työ ja oma asunto! Monet eivät siihen pysty.

Sinulla on oikein hyvät edellytykset mihin vain. Olet niin nuori vielä! Koko elämä edessä. En löydä mitään säälittävää kirjoituksestasi, paitsi sen miten negatiivisesti ajattelet itsestäsi ja elämästäsi. On pari kaveria, hienoa, monella ei ole yhden yhtäkään. Tuskin niin hirveästi nuo psykologiset diagnoosit haittaavat elämääsi kun pystyt hyvin käymään töissä ja elämään normaalia elämää. Kaikki on aivan hyvin!

Sinulla on hyvin aikaa kohdata tyttöjä ja nyt kun vielä olet yksin, on aikaa kohdata itseään. Laitapa kämppää valmiiksi siinä mielessä että sinne sitten on hyvä tuoda se oma nainen kotiin :) Kyllä se on naisten silmissä iso plussa kun näkee että on taloudellisesti turvattu, jo oma talo noin nuorena. Jokaisella kaltaisellasi nuorella miehellä on erinomaiset mahdollisuudet vääjäämättä löytää hyvä kumppani. Ei siinäkään kannata kiirehtiä ja rynniä suin päin sydänsuruihin kun liian nuorena sählää eikä tiedä mitä elämältä haluaa.

Kavereista tulee semmoinen mieleen, että yleensä siinä pätee juuri antamisen ja saamisen laki. kaveruus voi kehittyä syvempään ystävyyteen kun alkaa uskaltaa avautua itse enemmän. Saat sitä sitten takaisinkin.

Olet juuri hyvä siinä ja sellaisena missä nyt olet! Onnea ja menestystä jatkoonkin.

Olen sinua muutaman vuoden vanhempi, mutta muuten tilanteeni on hyvin samankaltainen. Yksinäisenä rahaa kuluu vähemmän, kun ei käy pahemmin viihteellä tai ulkona syömässä, joten olen myös sijoittanut omaan asuntoon. Muuten paikkailen elämän tyhjyyttä toisinaan matkustelemalla maailmalla. Jonkun verran se, että on ulkoisesti asiat kohtuullisen hyvin lisää itsetuntoa, mutta ei se materia tosiaan onnea elämässä tuo. Aiemmin ehkä vielä kuvittelin, että hyväpalkkaisen työn kautta sitä jotenkin lähes automaattisesti löytäisi myös sen seurustelukumppanin...

Olen lähellä valmistumista, ja minulla olisi opiskelujen jälkeen hyvä mahdollisuus lähteä luomaan uraa. Jotenkin vain kaikki se tuntuu tällä hetkellä niin turhalta ja tyhjältä. Työssäkin on vaikea menestyä, jos ei ole sitä sisäistä paloa - aitoa motivaatiota menestyä työelämässä. En enää oikein usko siihen, että se taloudellinen menestys voisi tuoda jotain erityistä sisältöä elämääni. Lisäksi minulla olisi vaikea muuttaa töiden perässä toiselle paikkakunnalle tai mahd. ulkomaille, koska silloin menettäisin ne muutamat kaverit nykyisestä työpaikastani, joiden kanssa nähdään silloin tällöin myös vapaa-ajalla. Tiedän kuinka vaikeaa minulla olisi löytää uusia ystäviä uudesta paikasta.

Olin aika yllättynyt kun näin äkkiä vastauksia oli ilmestynyt. Kiitos siitä että välitätte, en kai voi muuta sanoa. Pari kohtaa noissa vastauksissa pisti jopa hymyilemään. Ehkä niissä piilee jokin totuuden jyvä... Toisaalta nyt kun tulin lenkiltä, olo on muutenkin kevyempi. Se lenkkikaveri vaan puuttui. Tai no, ehkä tämä ongelma ruokkii ikävää ajatuskehää kun sitä alkaa miettimään, en tiedä. Tämä sairaus osaa olla hankala, mieliala saattaa muuttua parissa tunnissa vaikka taustalla onkin se yksinäisyyden haikeus... mutta todella kiva että sain vastauksia :)

kun vertaa itseeni niin tuossa ei ole mitään säälittävää. Sinun pitäisi olla ylpeä siitä että olet saavuttanut kunnollisen ammatin, työpaikan ja vielä oman asunnon noin nuorena. Takuulla niitä kavereita ja parisuhde löyty vielä.

Itse oon sua viitisen vuotta vanhempi, opiskelut vielä kesken, ala humanistinen jolta ei töitä löydy. Motivaatio opiskelun suhteen täysin hukassa, väärä ala jne. Masennusta ja fyysistä sairastelua on ollut jo vuosia, ja ne uuvuttaa ja vaikeuttaa koko ajan opiskelua. Asun soluasunnossa vaikka inhoan sitä, opintotukikuukaudet loppuu kohta, ei näytä olevan toivoakaan oman alan työpaikasta. Kavereita on vain muutama, ainoastaan yksi joka on todella tärkeä, näen myöskin heitä harvoin, en seurustele. Itsetunto on ihan pohjassa ja häpeän itseäni koko ajan. Olen siis säälittävyyden huippu.

Voisin kuvitella ainakin itse olevani onnellinen jos saisin tehdä mielekästä työtä ja minulla olisi oma asunto. Se loisi turvallisuuden tunnetta ja kasvattaisi itsetuntoa, koska olisi muiden silmissä kunnollinen. Uskoisin että silloin olisi myös helpompi olla sosiaalinen koska ei tarvitsisi hävetä itseään.

Mikä on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Miten se ilmenee? Tunnetko sä yhtenä hetkenä olevasi Napoleon ja toisena taas Äiti Teresa?

Voi sanoa että aika hyvin sinulla menee.. Et taloudellisesti varsinkin asiat ovat hyvässä jamassa ja muutenkin et ole erityisen vanhan jne...

Ystäviä tai kumppani saadaksesi sinun pitäisi ehkä enemmän vain kokeilla eri asioita ja käydä tapahtumissa jne. Muutenkin ehkä yrittää niin netin kautta kuin live-elämänkin jne...

Toisaalta perustilanteesi on aika hyvä ja pitemmän päälle sinulla pitäisi olla ihan hyvätkin mahdollisuudet saada joku...

Ainoa ongelma voi olla ajanpuute, mutta jos pystyt vapaa-aikasi käyttää hyödyksesi niin mitään ongelmaa ei pitäisi olla.

Sinullahan menee vielä hyvin minuun verrattuna. Olen kateellinen sinulle etenkin omasta asunnosta ja ammatista, josta ilmeisesti pidät. Mulla ei ole niitäkään. Itse olen 22-vuotias nainen ja jumitan vieläkin porukoillani, vaikka heidän puolestaan saan asua täällä niin kauan kuin lystään. Olen lukion jälkeen 3 vuotta tehnyt erilaisia paskahommia, kun en tiedä mikä ala kiinnostaisi edes vähääkään. Nekin, mitkä edes vähäänkään kiinnostaa ovat minut pääsykokeissa hyllyttäneet. En edes uskalla hakea niihin uudestaan, sillä pelkään uutta hylkäystä. Ystäviä minulla ei ole, kavereita ehkä joo mutta ei nekään tunnu tuntuvan miltään..

Parisuhdekin löytyy, mutta tuntuu sekin natisevan liitoksistaan niin kuin mun koko elämä. Musta tuntuu, etten tule ikinä pääsemään elämässäni eteenpäin. En vittu ees saa hommattua itselleni omaa kämppää tai opiskelupaikkaa!

Tämä on säälittävää.