Olen 28-vuotias nainen ja seurustellut muutaman vuoden poikaystäväni kanssa. En ole koskaan ollut kovin ihstuvainen ihminen, enkä kovinkaan usein tunne ylipäätään mitään muuta kuin epämääräistä ashdistusta. (Tänään on outoa kirjoittaa näin, koska on ihan valoisa päivä ja energiaa riittää toistaiseksi.)
En varsinaisesti ole ihastunut poikaystäväänikään, mutta arvostan hänen luonteenpiirteitään ja tulemme hyvin toimeen. Rakastan häntä paljon, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Toisena päivänä tulee lähes epätoivoinen olo, kuin laskuhumalassa, ja on pakko "riippua" hänessä (fyysisesti) ja tuntuu, etten kestäisi, jos menettäisin hänet. Toisena päivänä en välitä yhtään. Tuntuu lähinnä kiusalliselta, että joku rajoittaa ja pystyy seuraamaan läheltä elämääni. Omassa maailmassani on niin sekavan hyvä olla, ja ärsyynnyn ja ahdistun todella paljon, kun sieltä kiskotaan väkisin ulos. Poikaystävääni "oma maailmani" raivostuttaa, ja hän kysyy niinä hetkinä, että mikä #¤"@ taas vaivaa, kun olen kylmä jne. Oikeastaan on silloin ihan hyvä olo, mutta en halua ketään siihen.
Toisaalta taas olen välillä todella rakastunut. Huonoina hetkinä syytän poikaystävääni ja annan ymmärtää, että tämä on väärä mies minulle ja ahdistaa minua ja käyttäydyn (tahallani?) huonosti ja ilkeästi.
Olen pitkään jo miettinyt, liittyykö tämä maanisdepressiivisyyteen. Masentunut olen ainakin ollut jo lapsena.
En oikein itsekään tiedä, mitä tai kenet haluaisin. Tai ylipäätään haluaisinko ketään. Joinain sekavimpina päivinä jopa nainen on mielenkiintoisempi ajatus.
En enää uskalla innostua/ilostua mistään, koska tiedän, että ennemmin tai myöhemmin romahtaa. Voimakkaita maanisia tuntemuksia en ole kokenut, mutta välillä tuntuu, että kaikki onnistuu ja puhun jatkuvasti, vaikka olen melko hiljainen ihminen. Näinä hetkinä olen kaikkein onnellisin.
Voisiko joku auttaa?
En varsinaisesti ole ihastunut poikaystäväänikään, mutta arvostan hänen luonteenpiirteitään ja tulemme hyvin toimeen. Rakastan häntä paljon, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Toisena päivänä tulee lähes epätoivoinen olo, kuin laskuhumalassa, ja on pakko "riippua" hänessä (fyysisesti) ja tuntuu, etten kestäisi, jos menettäisin hänet. Toisena päivänä en välitä yhtään. Tuntuu lähinnä kiusalliselta, että joku rajoittaa ja pystyy seuraamaan läheltä elämääni. Omassa maailmassani on niin sekavan hyvä olla, ja ärsyynnyn ja ahdistun todella paljon, kun sieltä kiskotaan väkisin ulos. Poikaystävääni "oma maailmani" raivostuttaa, ja hän kysyy niinä hetkinä, että mikä #¤"@ taas vaivaa, kun olen kylmä jne. Oikeastaan on silloin ihan hyvä olo, mutta en halua ketään siihen.
Toisaalta taas olen välillä todella rakastunut. Huonoina hetkinä syytän poikaystävääni ja annan ymmärtää, että tämä on väärä mies minulle ja ahdistaa minua ja käyttäydyn (tahallani?) huonosti ja ilkeästi.
Olen pitkään jo miettinyt, liittyykö tämä maanisdepressiivisyyteen. Masentunut olen ainakin ollut jo lapsena.
En oikein itsekään tiedä, mitä tai kenet haluaisin. Tai ylipäätään haluaisinko ketään. Joinain sekavimpina päivinä jopa nainen on mielenkiintoisempi ajatus.
En enää uskalla innostua/ilostua mistään, koska tiedän, että ennemmin tai myöhemmin romahtaa. Voimakkaita maanisia tuntemuksia en ole kokenut, mutta välillä tuntuu, että kaikki onnistuu ja puhun jatkuvasti, vaikka olen melko hiljainen ihminen. Näinä hetkinä olen kaikkein onnellisin.
Voisiko joku auttaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Maanis-depressiivisyys on varmaan vain poikaystäväsi yksi oire.
Sitä en tajua että poikaystäväsi on sado-masoksikin alkanut suhteessaan sinuun.
Siis tuo ettet ole ihastunut poikaystävään kielii ihan jostain tunnekylmästä mielenhäiriöstä. Kaksisuuntainen ihastuu täysillä viikossa useampaan kuin tuollainen perusnormihankala ikinä.
kaksisuuntainenkin voi olla tunnekylmä. Bipo oireilee niin monella eri tapaa.
kun ihminen on todella masentunut ja ahdistunut, tunnehäiriöt ovat väistämätön ilmiö, samoin ajatushäiriöt. itse olen selvinnyt syvävästä depressiosta ja ahdistuksen tunteetkin ovat monen vuoden piinan jälkeen poissa. sinun tilanteessasi ei ole lainkaan outoa että et kykene tunnistamaan tunteitasi. etkä ikinä arvaa, miten paranin masennuksestani. päätin, etten ole enää masentunut, että maailma on kova paikka, minun täytyy tunnistaa itseni ja tunteeni että pärjään. tarvitset vain asian, jonka vuoksi haluat parantua. jotain mistä pidät.