Miltä tuntuu kun sade ei lyö kasvoihin, vaan selkään. Toppatakin helman ali iholle. Hiukset valuvat märkinä pipon alla. Tarvon solskeessa varpaat märkinä. Mitkään kengät kumisaappaita lukuunottamatta ei pitäisi jalkoja kuivina, enkä omista saappaita.
Purin huultani kunnes tunsin verenmaun kielellä. Hitto, olin ollut typerä, mutta että myöntäisin sen. Ei ikinä. Minä ikiviisas, fiksu, hillitty, hallittu. Olin huutanut niin että ääneni särkyi, hajoittanut pari lautasta ja rymistellyt miehen ohi ulos. Mitä muutakaan voisin, mies oli Urpo. Liian myöhään huomasin menneeni naimisiin Urpon kanssa. Olin raskaana, neljännellä kuulla. Ei aikuisille satu vahinkoja. Ei ainakaan minulle, ei sattunut koskaan ennen. En minä halua lasta ja vatsani kasvaa. Luulin lihoneeni. Kuinka typerä nainen voi olla, halutessaan paeta totuutta.
Olin kertomassa Urpolle raskaudesta, mutta mies sai pinnani palamaan, jollain typerällä ja yhdentekevällä. Inkutti uskostaan, tai exästään, yhtä kaikki, inkutti niin että kolmannen kerran miehen toistaessa samaa lausetta, jonka ymmärsin ensimmäisellä kertaa, heitin käteeni osuneen astian seinään. Saadakseni puheenvuoron.
En käyttänyt sitä, rikkoutuvan lautasen ääni tuntui kiihottavalta, ihan kuin olisin viimeinkin saanut sieluni äänen esiin. Sen äänen, jonka tukahdutin vuonna nolla. Huudon joka oli lukkiutunut sisääni sinä synkkänä yönä kun minulta vietiin ihmisyys.
Olin säälinyt itseäni jo liian kauan. Siksi viha tuntui niin tuoreelta ja maukkaalta. Nautiskelin siitä kuin viinistä ja suklaasta, annoin sen levätä kielellä, purkautua sanoina joiden näin tekevän selvää Urposta. Mitä väliä.
En minä miestä rakastanut, tuskin hänkään minua, menin naimisiin todistaakseni itselleni että uskallan sitoa itseni ihmiseen. On niitä tyhmempiäkin syitä naimisiin menolle. Ja nyt olin raskaana Urpolle, se oli varma. Mutta tuo varmuus ei tehnyt onnelliseksi, olisin maksanut sieluni jos olisin raskaana jollekulle toiselle.
Tunsin ilman loppuvan keuhkoistani, kuten käy kun palelee riittävän paljon. Tuijotin mustaa iltaa ja vedin keuhkot täyteen raakaa ilmaa. Irvistin ja kuulin auton takanani. Se pysähtyi viereeni, en katsonut kuljettajaa vaikka tunsin lämpimästä henkäyksestä tämän avanneen ikkunan.
- Iltaa, tumma ääni hiveli korviani. Mies ei ollut Urpo kuten olin kuvitellut. En silti katsonut mieheen, en halunnut tuntea mitään, vähiten sitä kutkuttavaa tunnetta kun tulee nähdyksi, kuin ei koskaan ennen.
Ei se tunne koskaan kestä kahta viikkoa pidempään. Tiesin sen nyt, liian myöhään.
- Voitko kertoa missä täällä on terveyskeskus? Mies kysyi jatkaen ajamista rinnallani.
- Se suljettiin jo iltapäivällä, sanon pitäen katseeni tiessä.
- Tiedän sen.
Miehen sanoissa ei ollut mitään järkeä, joten olin pakotettu katsomaan alaviistoon tummiin silmiin, vaikka tiesin että kaksoisleukani näytti siitä kulmasta kornilta.
Mies oli kuin toteen käynyt unelma, tumma, tuuhea hiuksinen, nauravasilmäinen, enemmittä ylistyssanoitta haukkasin happea ja yritin pitää märät jalkani liikkeellä.
- Voinko tarjota kyydin, jos näyttäisit missä terveyskeskus on, voisin viedä sinut minne oletkaan menossa.
- Kiitos, sanoin, kiersin pysähtyneen audin ja avasin oven. Tuntui hyvältä istua penkille, joka oli lämmennyt pitkälle ristiselkään. - Tuosta oikealle, ajat niin kauan että tulee risteys ja jatkat vasemmalle, selitin miehen painaessa kaasua aavistuksen turhan lujaa.
Terveyskeskuksen pihassa mies kävi pudottamassa kirjeen seinässä olevaan laatikkoon ja palasi autoon. - Mihin sitten?
- Ei väliä.
Kuljettajan silmiin syttyvä tumma tuli tuntui kummalliselta, aivan kuin tämä olisi tiennyt ajatukseni, eikä kuitenkaan tiennyt, ei edes yrittänyt arvata.
- Olen raskaana, naimisissa, lihava ja onneton, ei kannata yrittää, sanoin ja nykäisin märän pipon päästäni.
- Aina kannattaa yrittää, mies virnisti ja paljasti kummalliset kulmahampaansa.
- Ja sinä olet paholainen joka tuli ostamaan sieluni? Kysyin yhdistellen miehen täydellisyyttä vampyyrielokuvien verenhimoisiin hurmureihin.
- Ihan niin, vieläkö olet valmis myymään sielusi?
- Mitä väliä, en usko taivaaseen. Miksi uskoisin helvettiin?
- Eli kaupat syntyvät?
- Ihan sama.
Tuijotin märän tuulilasin lävitse pyhkijöitä jotka nakkoivat solsketta puolelta toiselle kuin vanha mies jalkoja humpatessaan. Hiipivä hulluus teki tuloaan, tuumin tarttuen miehen tummien ihokarvojen peittämään ranteeseen.
Käden koskettaessa kättä, näin sinisen valovirran välillämme. Mies kääntyi kohti, hymyili ja painoi huulensa kaulalleni. Ei minua pelottanut, tunsin kuinka iho lävistettiin, kuinka olo heikkeni ja samaan aikaan tunsin kuinka voima sisälläni alkoi kasvaa. Elämän voima, kuoleman vuoma, jotain liki pyhää ja yhtä aikaa pahaa.
- Olet vapaa, mies kuiskasi suudellen korvantaustaani.
- Olen vapaa, toistin miehen sanat ja mietin mitä vapaudella tekisin, mistä ylipäätään olin vapaa, elämästäkö vai kuolemasta.
Purin huultani kunnes tunsin verenmaun kielellä. Hitto, olin ollut typerä, mutta että myöntäisin sen. Ei ikinä. Minä ikiviisas, fiksu, hillitty, hallittu. Olin huutanut niin että ääneni särkyi, hajoittanut pari lautasta ja rymistellyt miehen ohi ulos. Mitä muutakaan voisin, mies oli Urpo. Liian myöhään huomasin menneeni naimisiin Urpon kanssa. Olin raskaana, neljännellä kuulla. Ei aikuisille satu vahinkoja. Ei ainakaan minulle, ei sattunut koskaan ennen. En minä halua lasta ja vatsani kasvaa. Luulin lihoneeni. Kuinka typerä nainen voi olla, halutessaan paeta totuutta.
Olin kertomassa Urpolle raskaudesta, mutta mies sai pinnani palamaan, jollain typerällä ja yhdentekevällä. Inkutti uskostaan, tai exästään, yhtä kaikki, inkutti niin että kolmannen kerran miehen toistaessa samaa lausetta, jonka ymmärsin ensimmäisellä kertaa, heitin käteeni osuneen astian seinään. Saadakseni puheenvuoron.
En käyttänyt sitä, rikkoutuvan lautasen ääni tuntui kiihottavalta, ihan kuin olisin viimeinkin saanut sieluni äänen esiin. Sen äänen, jonka tukahdutin vuonna nolla. Huudon joka oli lukkiutunut sisääni sinä synkkänä yönä kun minulta vietiin ihmisyys.
Olin säälinyt itseäni jo liian kauan. Siksi viha tuntui niin tuoreelta ja maukkaalta. Nautiskelin siitä kuin viinistä ja suklaasta, annoin sen levätä kielellä, purkautua sanoina joiden näin tekevän selvää Urposta. Mitä väliä.
En minä miestä rakastanut, tuskin hänkään minua, menin naimisiin todistaakseni itselleni että uskallan sitoa itseni ihmiseen. On niitä tyhmempiäkin syitä naimisiin menolle. Ja nyt olin raskaana Urpolle, se oli varma. Mutta tuo varmuus ei tehnyt onnelliseksi, olisin maksanut sieluni jos olisin raskaana jollekulle toiselle.
Tunsin ilman loppuvan keuhkoistani, kuten käy kun palelee riittävän paljon. Tuijotin mustaa iltaa ja vedin keuhkot täyteen raakaa ilmaa. Irvistin ja kuulin auton takanani. Se pysähtyi viereeni, en katsonut kuljettajaa vaikka tunsin lämpimästä henkäyksestä tämän avanneen ikkunan.
- Iltaa, tumma ääni hiveli korviani. Mies ei ollut Urpo kuten olin kuvitellut. En silti katsonut mieheen, en halunnut tuntea mitään, vähiten sitä kutkuttavaa tunnetta kun tulee nähdyksi, kuin ei koskaan ennen.
Ei se tunne koskaan kestä kahta viikkoa pidempään. Tiesin sen nyt, liian myöhään.
- Voitko kertoa missä täällä on terveyskeskus? Mies kysyi jatkaen ajamista rinnallani.
- Se suljettiin jo iltapäivällä, sanon pitäen katseeni tiessä.
- Tiedän sen.
Miehen sanoissa ei ollut mitään järkeä, joten olin pakotettu katsomaan alaviistoon tummiin silmiin, vaikka tiesin että kaksoisleukani näytti siitä kulmasta kornilta.
Mies oli kuin toteen käynyt unelma, tumma, tuuhea hiuksinen, nauravasilmäinen, enemmittä ylistyssanoitta haukkasin happea ja yritin pitää märät jalkani liikkeellä.
- Voinko tarjota kyydin, jos näyttäisit missä terveyskeskus on, voisin viedä sinut minne oletkaan menossa.
- Kiitos, sanoin, kiersin pysähtyneen audin ja avasin oven. Tuntui hyvältä istua penkille, joka oli lämmennyt pitkälle ristiselkään. - Tuosta oikealle, ajat niin kauan että tulee risteys ja jatkat vasemmalle, selitin miehen painaessa kaasua aavistuksen turhan lujaa.
Terveyskeskuksen pihassa mies kävi pudottamassa kirjeen seinässä olevaan laatikkoon ja palasi autoon. - Mihin sitten?
- Ei väliä.
Kuljettajan silmiin syttyvä tumma tuli tuntui kummalliselta, aivan kuin tämä olisi tiennyt ajatukseni, eikä kuitenkaan tiennyt, ei edes yrittänyt arvata.
- Olen raskaana, naimisissa, lihava ja onneton, ei kannata yrittää, sanoin ja nykäisin märän pipon päästäni.
- Aina kannattaa yrittää, mies virnisti ja paljasti kummalliset kulmahampaansa.
- Ja sinä olet paholainen joka tuli ostamaan sieluni? Kysyin yhdistellen miehen täydellisyyttä vampyyrielokuvien verenhimoisiin hurmureihin.
- Ihan niin, vieläkö olet valmis myymään sielusi?
- Mitä väliä, en usko taivaaseen. Miksi uskoisin helvettiin?
- Eli kaupat syntyvät?
- Ihan sama.
Tuijotin märän tuulilasin lävitse pyhkijöitä jotka nakkoivat solsketta puolelta toiselle kuin vanha mies jalkoja humpatessaan. Hiipivä hulluus teki tuloaan, tuumin tarttuen miehen tummien ihokarvojen peittämään ranteeseen.
Käden koskettaessa kättä, näin sinisen valovirran välillämme. Mies kääntyi kohti, hymyili ja painoi huulensa kaulalleni. Ei minua pelottanut, tunsin kuinka iho lävistettiin, kuinka olo heikkeni ja samaan aikaan tunsin kuinka voima sisälläni alkoi kasvaa. Elämän voima, kuoleman vuoma, jotain liki pyhää ja yhtä aikaa pahaa.
- Olet vapaa, mies kuiskasi suudellen korvantaustaani.
- Olen vapaa, toistin miehen sanat ja mietin mitä vapaudella tekisin, mistä ylipäätään olin vapaa, elämästäkö vai kuolemasta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
tekstissa oli muillekin kirjailijanaluille esimerkillistä yritystä - yritystä ja onnistumista siinä mielessä, että pyrit pitämään tekstin yksinkertaisena y r i t t ä m ä t t ä ylisuorittaa. Kiitos.
Et sortunut liikaan koukerointiin. Juuri näin!
Teksti maistuu tuoreelta, iskevältä ja vetävältä, siinä on persoonallista imua lähinnä oivaltavan rytmityksen takia, muutamia vähäpätöisiä pilkku- yms. viilauksia lukuunottamatta. Selkeitä ja nasevia lauseita.
Oikein hyvä.
Tämän luki mielellään, kiitoksia vain!
Omituista sanankäyttöä: "Tarvoo solskeessa?"
En jaksanut lukea loppuun. Opettele suomenkieli ensin.
Tarpoa - minä tarvon
Solske = loska
"Opettele suomenkieli ensin..."
Kuuluisi olla:
"Opettele suomen kieli ensin..."
- elohiiri444:lle tiedoksi.
Tämä olikin sinun kirjoituksesi. Häpeä.
Ei ollut hänen ei, vaan minun. Enkä minä viitsi sanoa kuka olen, en alku alkuunkaan. Tämä oli nopea ajatuksen virta, jonka aloitin rääpäisemällä otsikon ensin.
Kannattaa joskus kokeilla harjoitusmielessä, mitä jostakusta tutusta sanonnasta saa irti. Meillä tämä "Hiipivä hulluus" lausahdus toistuu aina silloin tällöin, minusta se on niin mainio sanonta, että sen täytyi saada tarina ympärilleen.
Ja elohiiri, kirjoitusvirheistä viis, en edes lukenut tarinaa, saati korjannut sitä. Jos tekisin noin tälläisille palstoille kirjoittaessani, en ehtisi tehdä käsikirjoituksia lainkaan. Ja vielä, se uudestaan lukeminen ja korjaaminen on toki se v.mäisin osa työtä, siksi tähän kirjoittaessa annan sanojen vain virrata, vaikkakin tulen noin ärsyttäneeksi joitakuita.
Kuka näitä jaksaa kirjoittaa, saatika lukea.
Mielestäsi siis kaikki tekstit joissa on mies ja nainen kuuluvat reginan sivuille?
Mielenkiintoinen näkökulma. Itse en tästä romantiikkaa löytänyt edes rivien välistä. Mutta näin ne mielipiteet vaihtelevat.
Ehkä kaikki joissa nainen hymyilee, on mielestäsi pornoa! ja kaikki joissa on lapsi ovat lastenkirjallisuutta? vai miten se meni
tekstiäsi Enzo.Jos se on jonkun mielestä reginakamaa, niin se on.
miksi sitten ohjasit neuvosi erkkiperälle, mutta samapa se.
Minä selitän tekstejäni, jos huvittaa.
tarinan sisältöä kommentoimatta haluan korostaa, että tässä alkaa olla niin teknisesti kuin tyylillisesti palaset kohdallaan - kirjoittajassa on ainesta tai hän on jo enemmän kuin pelkkä kirjailijanalku. Se huokuu läpi tekstiä lukiessa, jos vähänkään kirjoittamisesta ymmärtää.
Hyvä kirjoittaja saa jutun eläväksi yksinkertaisin keinoin, olipa kyseessä vaikka tarina aidanseipäästä.
Siinä on se ydin, jota haluan korostaa: liika yrittäminen ja turha tekotaiteellisuus johtaa usein kömpelyyksiin ja kummallisiin lauseisiin - silti moni kirjoittaja jatkaa sinnikkäästi pään seinään hakkaamista.
Kieliopillisesti oikein kirjoitettu ytimekäs suomen kieli, iskevä ja mukaansa tempaava proosa, on hämmästyttävän lyhyttä ja yksinkertaista. Siinä koko kirjoittamisen vaikeus lieneekin. Sen oppiminen vaatii harjaannusta yrityksen ja erehdyksen kautta.
Kyseinen kirjoittaja tuskin turvautuu omakustanteisiin. Uskon, että häntä kustannetaan jo.
Voihan vampyyrit!
Ettet nyt vaan ole ottanut pätkiä Bram Stokerin Draculasta !!!???
Ostin sen eilen kirja-alesta, joten kyllähän siitäkin selvän saan...
Olen aivan samaa mieltä Fenzon kanssa: tämä on ytimekäs. Olet hyvin taitava kirjoittaja.
Ei tuo haitannut juuri ollenkaan, että käytit sanoja joita en ymmärtänyt (kuten tuolla joku jo ehti asiasta mainitakin - huonolla menestyksellä).
Mua kiinnostaa tällaiset tekstit, joissa on jokin ihmeellinen äärimmilleen viety tunnetila jatkuvasti mukana, ollaan kuin nuoralla tai jyrkänteen reunalla ja revitään sydäntä rinnasta ulos. Ja vielä tuo outo nainen, joka ajatteli hyvin kummallisesti, hyvin epänormaalisti ja käsittämättömästi. Hänen miesmakunsa oli klassinen epäonnistuminen, ajatukset ja teot kausiluontoisia amokkeja. Ja vielä raskaus, joka minua kiinnostaa henk.koht. aina. Kaikki tämä yhdessä piirsi kuvan naisesta jonka sisäinen maailma oli lukijaa (tätä) kiinnostava. Hahmo oli koominen, traaginen ja somalla tavalla vastuuttoman epänaisellinen kantaessaan lasta kohdussaan, mutta välittämättä tästä mitään, koska uhrasi itsensä toiselle klassikolle, unelmien miehelle, joka vei hänen sielunsa ja tahtonsa antamalla hänelle vapauden, jonka nainen välittömästi kyseenalaisti ymmärtäen uhrauksensa koko todellisuuden: todellisuuden sadut olivat kuolemaa, ja vain hänen sisällään oli elämää. Itse nainen oli vain välitila, porttikäytävä tähän mielettömyyteen.
Fantastinen eksyminen itseensä. Vaikka tämä on dialogilla versioitu, niin katson tällaisen monologiksi faktan ja fiktion kesken, hyväksi sellaiseksi.
Ja tässä on vain osa siitä mitä piti sanoman.
...verhoiltu. Ei versioitu.
kuvailla tekstin tunnelmaa paremmin kuin itse olisin koskaan kyennyt. Tässä kohdin ylivertainen taitosi lienee sukupuoli-johdannainen, vrt. tippaleipäaivo vs. putkiaivo.
aika kovasti olet tähän tekstiin rakastunut, kun jaksat sitä puolustaa jokaista kirjoitusta vastaan, eikä edes ole omasi ; )
muuta, kaikkeen sitä sekaantuu...
Kärsimyksenne jää onneksi lyhyeksi, usko huviksesi.
Herttasta miten Sherska ei vieläkään osaa seisoa sanojensa takana. Mies tulee ja puhuu ja menee ja pyyhkii.
Miksiköhän pitää puhua sellaisia, että joutuu puhdistamaan jälkiään näin radikaalisti. Ikään kuin ei olisi täällä taas lainkaan piipahtanut?
On nimimerkillä kirjoittaa, sheriffi poistaa vastaukset vinoiluihin, joten aika turha pitää edes samaa nimimerkkiä. Aika surkea sheriffi ja kova pätemisen tarve.
Sinäkin olet nimerkistä luopunut. (Useampaan kertaan)
Poistin viestit, koska siirrytään samalle viivalle kuin sinäkin. Olen poistanut koko nimimerkin, keskitytään pelkkään paskanjauhantaan, kuten muutkin täällä.
Vaikkakin aika harvakseen, on oikeasti kirjoitettava julkaistavaa materiaalia.
Se on hienoa, että täällä voi pyyhkiä jälkensä, niin ei turha viihde pääse sheriffin päätä kutittamaan.
Keskustelu täällä on hyvin helppoa, sinun tarvitsee noudattaa vain ja ainoastaan kahta sääntöä:
1) keskustele asiasta
2) keskustele asiallisesti
Nyt kun olet lukenut tämän, sinulla on 3 vaihtoehtoa:
1) hyväksyt säännöt ja keskustelet niiden mukaisesti
2) jos tämä palsta ei enää kiinnosta, mene muualle: http://www.google.fi/
3) jos mikään muukaan ei kiinnosta, oikea osoite on: http://turnofftheinternet.com/
Kommentit tämän palstan sheriffitoiminnan kehittämisestä voi toistaiseksi kirjata: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000040127163