Oletko jo tottunut yksinäisyyteesi? Montako vuotta on takana? Uskoisitko enää pystyväsi olemaan sillälailla "sosiaalinen" jos eteen putoaisi kaveriporukka ja seurustelukumppani?
Itse en usko enää pystyväni, takana on tosin "vain" 12 vuotta, mutta siinä sivussa ovat jääneet kaikki nuoruuden kommellukset ja seurustelukokemukset väliin, ei minulla tunnu olevan enää mitään yhteistä ikäryhmäni kanssa, sitäpaitsi on vaikea keksiä mitä kukaan edes voisi haluta.
Itse en usko enää pystyväni, takana on tosin "vain" 12 vuotta, mutta siinä sivussa ovat jääneet kaikki nuoruuden kommellukset ja seurustelukokemukset väliin, ei minulla tunnu olevan enää mitään yhteistä ikäryhmäni kanssa, sitäpaitsi on vaikea keksiä mitä kukaan edes voisi haluta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minultakin meni nuoruus ohi. En koskaan saanut "harjoitella" ihmissuhteita samalla tavalla kuin kaikki kaverit.
Jos nyt jostain tuohon putoaisi miehenpuoli eteen, en minä tiedä miten sen kanssa pitäisi olla.
Tekee välillä pahaan kun ajattelee, kuinka kaipaa toista, mutta tietää ettei osaisi kuitenkaa toisen kanssa olla.
Kai siihen jotenkin on pakko tottua. Tätä kun se jatkokin taitaa tulla olemaan.
Mistäköhän sitä laskisi yksinäisyyteni alkaneeksi...ehkä yläasteen viimeiseltä luokalta eli noin 10 vuotta olen ollut yksinäinen. Lukioaikoina se oli oma valinta, koska halusin keskittyä minulle tärkeään harrastukseen. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana yksinäisyys on alkanut enemmän vaivata. Olen kuitenkin huomannut, että sosiaalisuuden opettelu näin vanhemmalla iällä on aika tuskaista, kun nämä asiat olisi pitänyt oppia viimeistään lukiossa. Yksi lyhyt seurustelusuhde on viimeisen vuoden aikana ollut, mutta sekin tuntui aiheuttavan toisinaan vaan enemmän paineita, kun iloa...
Olen miettinyt, että paheneeko yksinäisyyden tunne iän myötä vai tottuuko siihen hiljalleen. Ehkä oman yksinäisyyden hyväksyminen pysyvänä olotilana auttaa suuntaamaan ajatuksia toisiin asiohin ja siten voi löytää myös onnen ja elää omannäköistä elämää. Uskon että elämässäni tulee tietty melankolisuus kulkemaan mukana hyvinäkin hetkinä, kun ajattelee että tämänkin asian olisi voinut jonkun kanssa jakaa.
No en halua vielä luovuttaa ja sitten vanhempana miettiä, miksi en silloin nuorempana yrittänyt enemmän. Toisaalta juuri pettymykset erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa laukaisevat negatiiviset ajatukset, kun taas yksinollessa elämä on tunnepuolella tasaisempaa.
Muutaman vuosikymmenen yksinäisyyden uuvuttamana olen jo kyllä yksinäisyyteen tottunut, vai pitäiskö sanoa alistunut?
Nuorena aikuisena yksinäisyys oli todella raskasta, usein jopa pelkäsin yksinoloa ja ajatusta siitä, että itsekontorollini häviää täysin ja teen jotain pahaa itselleni, jotta pääsisin olotilastani pois. Yksinäisyyden ja muiden elämänkokemusten myötä olin usein niin ahdistunut ja epätoivoinen, ettei elämässä näkynyt olevan mitään mielekkyyttä.
Nyt olen jo sopeutunut tähän "omituiseen" erakkominääni, hyväksyn olotilani. Liekö tuo siinä, että elettyä elämää on enemmän takana, kuin tulevia vuosia?
Kyllä minä toivoisin vielä löytäväni ystäviä, mitään seurustelukumppania ei ole hakusessa.
Ehkä aikanaan pääsen eds vanhainkotiin, jossa ainakin juttukavereita löytyisi. Vaan onkohan tuokin toiveajattelua, niin paljon on vastaantullut työelämässä vanhempia ihmisiä, jotka ovat kärttyisiä, tyytymättömiä ja katkeranoloisia.
En ole sosiaalisesti lahjakas, kun ei ole ollut ketään kenen kanssa sitä harjoittanut, muuten olen noin yleisellä tasolla tullut aina ihmisten kanssa hyvin juttuun.
Toivottavasti en näillä ajatuksilla ketään masentanut.
Harrastusten kauttahan sitä kait parhaiten niitä sydänystäviä saisi ja ehkä sen elämänkumppaninkin?
"Toivottavasti en näillä ajatuksilla ketään masentanut.
Harrastusten kauttahan sitä kait parhaiten niitä sydänystäviä saisi ja ehkä sen elämänkumppaninkin?"
Taitaa harrastuksista aika vaikeaa olla saada niitä ns. ystäviäkin.. Tai vähän riippuu osuuko ajatukset kohdilleen.. Kyllä netti varmasti on monelle ns. helpompi paikka saada kontakteja, mutta toisaalta joillekin nettikin on todella vaikea paikka...
Tuurista kiinni ja sitä isompaa tuuria ja yritystä tarvitaan mitä yksinäisempi henkilö on... (tai paremminkin mitä vaikeampi tapaus ihminen on).. Toisaalta monet kuvittelevat itsensä paljon vaikeammaksi tapaukseksi kuin mitä ovatkaan ja toiset taas ovat kuvitellen mahdollisuutensa erittäin hyviksi (kuulun tähän jälkimmäiseen).. Tosin yritys on ainoa keino saada tulosta ja monet eivät kyllä yritäkkään, puhuvat vain..
Itse vasta harjoittelen yksinäisyyteen. Mies ajoi minut ulos yhteisestä kodistamme. Lapset saivat ainakin toistaiseksi jäädä asumaan omiin huoneisiinsa. Hän vaan tuumasi, että niin ne muutkin jätkät tekee, ajaa v..maiset akat pihalle. No, kai sitä hänelle olinkin, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Hänellä oli 1/10 hyviä päiviä ja kaikki ne 9/10 vittuili, uhkaili, kiristi, haukkui.... Narsisti mikä narsisti.
Nyt ei ole tarvinnut kuunnella kenenkään irvimistä. Keräilen tässä sirpaleita ja koostan uudelleen ihmistä nimeltä minä. Ja nautin joka hemmetin päivästä... Olen ollut niin helpottunut.
Olisi kiva saada kirjeenvaihtotovereita. Ihan vanhoja perinteisiä. Mutta eihän kukaan ala enää moiseen, kun koneella saa kirjeenvaihdot suoritettua nettimaksulla.
Ei kannata jättää suhteiden luomista vanhainkotiin. Ihan vain työntekijän näkökulmasta - siellä harvoin syntyy mitään. Kaikki tuntuvat olevan niin omissa oloissaan. Jokainen on mielestäni sosiaalisesti lahjakas omalla tavallaan. Ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä. Sellaiset ihmiset ovat oikeastaan raivostuttavia. On paljon parempi, että on tarkkailijoitakin. Yleensä heiltä tuleekin ne parhaat lohkaisut.
Tuo alku oli hieman masentavaa, mutta muuten tekstisi oli mielenkiintoinen. ...Jostain syystä.
Toivottavasti löydät sydänystäviä. Minä en varmaan tälle palstalle enää löydä - tämä sapluuna on niin saakelin sokkeloinen. Ärsyttää kun löytää hyvän tekstin, niin sinnehän se johonkin hukkuu. Harvoin löydän sitä enää..
Mutta hyvät jatkot, jos en löydä enää tänne.
Olen kokenut yksinäisyyttä varmasti jostakin varhaisnuoruudesta saakka, eli yli 15 vuotta. Kyllä mulla lapsena oli aina kavereita, vaikka olin heikko ja helppo kaveri.
Ehkä vasta viime vuosina olen ollut kaikkein yksinäisin. On mulla nyt kuitenkin loppujen lopuksi aika paljonkin sellaisia puolituttuja. Ehkä kavereiden kavereita tai jotain "baarituttaviakin". Oikein tuntuu kummalliselta, kuinka joku tulee sanomaan, että sä olet se "Jopen" kaveri.
Älkää helkkarissa luovuttako, älkääkä lakatko yrittämästä! Olen tehnyt uskomattoman muutoksen omassa elämässä, vaikkakin se on tapahtunut vasta noin 26 ikävuoden jälkeen. Kyllähän se vithuttaa kun ei silloin "nuorempana" uskaltanut. Yritän selitellä itselleni, että ehkä se on minun aikani nyt. Olinhan nuorempana niin arka ja pelokas.
Yksinäiset vuodet ovat opettaneet pärjäämään. Vaikka ehkä ennemin olisin läheisriippuvainen, etten olisi tyytynyt yksinäisyyteen.
Ei minusta tule koskaan hypersosiaalista, maanista, kaikkien kaveria. Mutta tavoitteena on saada hyvä ja tyydyttävä ihmissuhdeverkosto. Mutta tietenkin halusin myös oppia avoimemmaksi, koska minun on vaikea ottaa kontaktia uusiin ihmisiin.
Olen onnistunut muudostamaan muutaman hyvän ystävyyssuhteen, joten en voi olla enää täysin kelvoton kommunikoinnissa. Edelleen koen kuitenkin olevani usein yksinäinen. Ehkä kaipaan jotain kuulumista johonkin yhteisöön. Eikä pidä unohtaa, että myös moni meistä pitkään yksin olleista kaipaa hyvää seurustelusuhdetta.
yksin on ihminen. Näin se on nähtävä, omakohtaisesti.
Toisinaan funtsin, jotta miksi edes synnyin kun ei mitään tarkoitusta elämällä ole?
Vai olenkohan surkimus, jotta ne joilla kaikkea on voisivat iloita onnestaan.
Enkä oikein usko siihen, että ihmiset niin oikeesti yksinäisiä on, kuin mitä väittävät.
Vai miksei sitten vaivauduta edes vastaan jos jollekulle sähköpostia laittaa? taitaa olla keskittymiskyvyn puutetta tai muuta levottomuutta, ei semmosen kans kyllä pitkään jaksaskaan yhteyttä pitää.
Keskittykää siihen mitä haluatte, niin ehkä asiat siten toteutuu, vai miten se sanonta nyt menikään.
Ps. niin kyllä tuo itseenikin olisi pätevä konsti!
Usean yksinäisen vuoden jälkeen en edes osaa kuvitella miltä tuntuisi kuulua johonkin kaveriporukkaan. Olisi outoa jos ei tarvitsisi miettiä miten ja kenen kanssa viettää juhannusta tai uutta vuotta tai syntymäpäiviä, vaan aina löytyisi seuraa. Pystyisin ehkä vielä olemaankin sosiaalinen, jos vain olisi mahdollisuus, niin erakko en ehkä vielä ole. Mutta mitä kauemmin on yksinäinen, sitä vaikeampaa on enää pystyä olemaan sosiaalinen. Ja hävettää mitä muut ajattelevat, kun huomaavat ettei minulla ole yhtään kaveria.