kaikki näytti hyvältä, toivuin vakavasta sairaudesta, arvostin elämää ja sen ainutkertaisuutta, aloitin kuntoilun, kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, pääsin myös opiskelemaan. Kaiken piti olla hyvin. Niin se ei vain ollut.
Halusin menestyä, olla hyväksytty, halusin enemmän, tavoittelin täydellisyyttä.
Helppoa elämä ei ole. Nyt olen pohjalla vakavan masennuksen kourimana. Itsetuntoni on nollissa. En pysty edes menemään ystävieni luokse, koska häpeän itseäni niin paljon. Minulla ei ole enää omia mielipiteitä, olen kuin tyhjä kuori joka laahautuu elottomana eteenpäin. En osaa sanoa mitään vastaan, vain myöntelen. Koitan miellyttää muita. Paha olo tulee kun tajuaa olevansa niin huono. Olen kateellinen ystävilleni kaikesta. Vihaan itseäni ja neuroottisuuttani. En osaa rentoutua. Mikään ei tunnu miltään.
Sain lääkkeitä ja terapiaa, joka ei ole vielä alkanut. Lääkkeet eivät paljon vaikuta. Lääkäri ei ilmeisesti ota minua kovin vakavasti. En vaan välitä enää mistään. Motivaatio ja halukkuus on kadonnut. En pysty keskittymään mihinkään ja jokainen asia jota yritän tehdä epäonnistuu. Vihaan saamattomuuttani niin paljon etten jaksa tätä. En pääse tästä negaativisen ajattelun kehästä enää pois. Jokainen päivä on täynnä itkua, itsensä väheksymistä ja murehtimista. Vihaaan ajan kulua. Aika on vihollinen. Jokainen yö kuvittelen että huominen päivä tuo minulle taas ilon. Ei se toimi niin. En saa mielihyvää mistään.
Haluan vain käpertyä nurkkaan ja kadota. En halua enää olla olemassa. Häpeällistä vain olla maailmassa ja murehtia. Kaikkea voisin tehdä, mutta en uskalla. Ihmiset pelottavat, pelkään maailmaa.
Anteeksi, oli pakko purkautua johonkin. Sellaista on se masennuspotilaan arki. Miksi tuntuu siltä että mitään edistystä ei tapahdu, vaikka yritän. Yritän hymyillä ja tehdä asioita. Ne eivät vain merkitse mitään. Joskus tuntuu että minulla ei ole minuutta enää. Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?
Halusin menestyä, olla hyväksytty, halusin enemmän, tavoittelin täydellisyyttä.
Helppoa elämä ei ole. Nyt olen pohjalla vakavan masennuksen kourimana. Itsetuntoni on nollissa. En pysty edes menemään ystävieni luokse, koska häpeän itseäni niin paljon. Minulla ei ole enää omia mielipiteitä, olen kuin tyhjä kuori joka laahautuu elottomana eteenpäin. En osaa sanoa mitään vastaan, vain myöntelen. Koitan miellyttää muita. Paha olo tulee kun tajuaa olevansa niin huono. Olen kateellinen ystävilleni kaikesta. Vihaan itseäni ja neuroottisuuttani. En osaa rentoutua. Mikään ei tunnu miltään.
Sain lääkkeitä ja terapiaa, joka ei ole vielä alkanut. Lääkkeet eivät paljon vaikuta. Lääkäri ei ilmeisesti ota minua kovin vakavasti. En vaan välitä enää mistään. Motivaatio ja halukkuus on kadonnut. En pysty keskittymään mihinkään ja jokainen asia jota yritän tehdä epäonnistuu. Vihaan saamattomuuttani niin paljon etten jaksa tätä. En pääse tästä negaativisen ajattelun kehästä enää pois. Jokainen päivä on täynnä itkua, itsensä väheksymistä ja murehtimista. Vihaaan ajan kulua. Aika on vihollinen. Jokainen yö kuvittelen että huominen päivä tuo minulle taas ilon. Ei se toimi niin. En saa mielihyvää mistään.
Haluan vain käpertyä nurkkaan ja kadota. En halua enää olla olemassa. Häpeällistä vain olla maailmassa ja murehtia. Kaikkea voisin tehdä, mutta en uskalla. Ihmiset pelottavat, pelkään maailmaa.
Anteeksi, oli pakko purkautua johonkin. Sellaista on se masennuspotilaan arki. Miksi tuntuu siltä että mitään edistystä ei tapahdu, vaikka yritän. Yritän hymyillä ja tehdä asioita. Ne eivät vain merkitse mitään. Joskus tuntuu että minulla ei ole minuutta enää. Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
...tuntemuksia. Vihaan itseäni, pelkään ja vihaan ihmisiä elämää ja tätä maailmaa. Häpeän itseäni olen täys nolla ja mulla on jäljellä enää 2 vaihtoehtoa: itsemurha tai eläminen turhaan. Monesti olen itsemurhaa yrittänyt, mutta aina epäonnistunut siinä kun käytin niin nössö keinoja: lääkkeitä ja alkoholia, käden auki leikkaamista jne. Jos yrittäis väkivaltasta itsemurhaa kuolis melko varmasti. Oisko neuvoja?
Lääkkeet ja terapia auttavat vähitellen, eivät saman tien. Kestää ainakin kaksi viikkoa lääkkeen aloittamisesta ennen kuin se alkaa vaikuttaa. Kaikki lääkkeet eivät auta kaikkia, vaan oikea lääke ja annostelu selviää kokeilujen kautta. Terapiakeskustelu voi tosin kohottaa mielialaa nopeasti, mutta terapia voi myös vaatia paljon aikaa. Sellaista se on itsellänikin, toivotonta tai melkein toivotonta. Mies ja lapset pakottavat nousemaan sängystä ylös ja yrittämään selviytymään kustakin päivästä kerrallaan. Enempää ei tarvitsekaan jaksaa, vain päivä kerrallaan riittää. Useimmissa tapauksissa masennus hellittää aikaa myöten, mutta aikaa voi kulua paljon. Toivoa ei kuitenkaan kannata heittää, vaikka tuntuisi kovin huonolta. Seuraava päivä voi olla hieman parempi.
Voimia sinulle
Yritän valaa voimiasi tulevaisuuteesi.
Masennus tulee todennäköisesti kuulumaan elämääsi pitkäänkin. Kyllä sen kanssa voi elää.
Itse vuosia asian kanssa kamppailtuani olen kääntänyt masennuksen voitokseni. Minä olen oma itseni, silti kohtuullisen hyvin menestynyt omasta mielestäni. En kuitenkaan vertaa itseäni koskaan muihin; tämä on minun elämäni. Miksi minun pitäisi edes täyttää jonkun muun asettamat kriteerit?
Voimia elämääsi, kirjoita itsestäsi.
Juuri tänään tajusin hyvästä syystä todella hyvin, että jokainen meistä on yksilö ja samat asiat eivät toimi kaikilla. Silti voi aina yrittää ja kertoa omia juttuja. Ehkä ne helpottaa jotakuta.
Annat ymmärtää, että sinulla on tarve menestyä. Mainitset mysö halun olla hyväksytty. Mutta onko kyse tosiasiassa kokonaan siitä, että haluat olla hyväksytty, eli siis sosiaalisista ongelmista? Näin tulkitsen asiaa itse.
Sosiaalisten suhteiden normalisointi vaatii aikaa, mutta ensiaskeleena pistä kuntoon opiskelusi. Vaikka se ei uskoakseni ole se pääsyy ongelmiin, se vaikuttaa toki ja nimenomaan huono menestys siellä heiekntää itsetuntoa ehkäpä rajustikin.
Iskosta opinnot ehdottomaksi kohokohdaksi itsellesi ja pakota itsesi keskittymään niihin. Se vie turhia negatiivisia ajatuksia pois sosiaalisista suhteista ja alkaa tuottamaan hiljalleen positiivisia kokemuksia. Tai, ehkei uusia positiivisia kokemuksia, mutta se tarjoaa aina sen oljenkorren ja tukliseinän kaikkein vaikeimpina aikoina. On aina joku, joka on aina itsestä kiinni ja kirjoituksestasi päätellen varmasti saat sen hyvälle tolalle. Se tarjoaa sen ensimmäisen askeleen vaikeimpinakin aikoina: kun kaikki muu on perseestä, on helppo ajatella, että kunahn valmistut hyvin arvosanoin, elämä yuo paljon positiivisuutta mukanaan.
Hiljalleen myös iän myötä turha perfektionismi voi hyvinkin alkaa katoamaan, tarekoittaen myös ihmissuhteita. Tällöin myuös ne ihmissuhteet ovivat normalisoitua, joka aloittaa positiivisen kierteen.
Tässä joitain ajatuksiani, entiedä osuiko, mutta kannattaa ainakin hetki miettiä, vaikkei tämä heti tuntuisi omalta. Jos ei tunnu senkään jälkeen, etsi se oma totuutesi. Paremmat ajat joka tapauksessa odottavat hyvin suurella todennäköisyydellä.