Häpeä

ei mielestäni ole pysyvä. Ei kai kukaan tunne itseänsä arvottomaksi koko ajan. Kiltteys saattaa näyttää kiltiksi heittäytymiseltä, mutta toisaalta se voi olla toisen ihmisen ymmärtämistä. Toisen tunteiden kunnioittamista ja mielipiteiden hyväksyntää. Kiltti ihminen on saattanut tehdä töitä sen eteen, että pysyy tyynenä vaikka sisällä kiehuu. Tunne vaan puretaan muualle liikuntaan, taiteeseen, lukemiseen...

Luin hiljattain lehdestä, että häpeästä vapautuu tunnustamalla ongelman itselleen ja muille. Olisi synnyttävä tappelunhalu. Tappelunhalu lietsoo mielestäni väkivaltaa, periksiantamattomuutta, omaneduntavoittelua.

Samassa lehdessä lukee, että vihaa saa tuntea. Viha ei ole rangaistava tunnetila, mutta pitää osata käyttäytyä. Kuinka moni osaa purata vihansa satuttamatta muita ja kuinka moni pystyy kohtaamaan vihaisen ihmisen rakentavasti.

Kuinka montaa ihmistä häpeäätunteva ihminen satuttaa. Jos teko on väärä, on luonnollista että siitä seuraa häpeää. Myös vihainen ihminenkin katuu tai häpeää voimallista suuttumustaan. Ei häpeässä tai vihassa tarvitse rypeä. Tunnetilat vaihtelevat. Molemmat tunnetilat pitäisi osata suunnata oikein ja kiltteys erottaa häpeästä, vihaisuus väkivallasta.