olen varmaan

Minulla on tämä tuttu kaava,eli olen eronnut ja jäin lasteni kanssa yksin. Mieheni löysi heti uuden ja asuvat yhdessä.
En koskaan elämässäni ole ollut inhottava tahallaan kenellekään,enkä vihannut(verrattuna nykyisyyteen)ketään.
Mutta eron myötä,olen alkanut tuntea syvää vihaa,raivoa. Olen niin vihainen,että ilkeät sanat vain tulevat suustani ja jatkuva vittuilu.
Häiriköin exääni ja hänen uusikkoaan ilkeillä viesteillä,ja he uhkaavat viedä asiaa oikeuteen. Enkös ilkeydessäni keksinyt uhkailla tuoda kaikki lapset miehelle,koska sanoin etten kestä oikeusjuttuja.En hallitse itseäni enää. Kukaan ei tunne minua enää,olen tullut erittäin ailahtelevaiseksi ja epäluotettavaksi. Aivan päivastainen kuin olen koskaan ollut,saati halunnut olla.
Lapsilleni olen ollut oma itseni,koska en tunne uhkaa tai pelkoa heidän kanssaan. Vaikka olen sanonut isälle että olen kertonut lapsille vaikka mitä,ne on valetta. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Ja siksi lasten isän kommentti sattu,kun hän sanoi minun sopivan vain lasten hoitajaksi.
Olen hävittänyt telkkarin ja puhelimen piilotan ja pidän äänettömällä,ettei kukaan ota yhteyttä minuun. En halua mitään kontaktia ulkomaailmasta,koska pelkään satuttavani sanoillani. Ja kotona itken pahaa luonnettani,kuten nytkin. Ja minusta tuntuu,että kohta minun täytyy pistää pois tietokonekin,sekin on alkanut ahistaa minua.
Ja haluan kuulla rohkasevia kommentteja,ilkeilyä kyllä osaan ja saan kuulla.
Muihin ihmisiin en ota yhteyttä,enkä hae apua,koska he eivät osaa auttaa minua. En jaksa sitä kieroon kattomista,kun kerron ongelmastani.