Perheensuojelu osaksi huostaanottoprosessia
Kirjoitukseni perustuu Turun seudulla toteutettuun perhekuntoutusprojektiin jossa olen toiminut perheterapeuttina yhdessä vet perheterapeutti Tarja Koffertin kanssa. Projekti aloitettiin vuonna 2001 ja se kestää vuoden 2003 loppuun. Projekti on Kelan kustantamaa harkinnanvaraista lasten ja nuorten kuntoutusta, siinä on mukana yhteensä 13 perhettä ja työntekijöitä kolmesta Turun kaupungin lastenkodista.
Projektin tavoitteena on laaja-alaisen yhteistoiminnan kehittäminen lastensuojelussa ja lastenkotien työntekijöiden perhetyön valmiuksien parantaminen. Projektin lähtökohtana oli ajatus, että perhe- ja verkostoterapeuttisilla interventioilla voidaan tukea perheiden voimavaroja ja aktiivista osallistumista sekä auttaa vanhempia sitoutumaan oman lapsensa huoltoon ja hyvinvointiin. Projektista valmistuu arviointitutkimus, jossa arvioidaan projektin merkitystä osallistujille ja vaikutusta toimintatapoihin sekä luodaan ”perheensuojelu” toimintamalli, jonka soveltuvuutta on tarkoitus myöhemmin kokeilla.
Projektin keskeisenä sisältönä ovat kotikäynteinä, kahden kolmen viikon välein, tapahtuvat perheterapiat sekä säännölliset yhteistoimintatapaamiset perheiden asioissa mukana olevien kanssa. Kuntoutukseen sisältyy lisäksi kolmesta viiteen vuorokautta kestävät perhekurssit kolme kertaa vuodessa MLL:n kuntoutus- ja kehittämiskeskus Huvituksessa. Näillä perhekursseilla ovat perheiden lisäksi mukana lastenkodin työntekijät, jotka ovat usein mukana myös perheterapia tapaamisissa.
Huostaanottopäätös yllätyksenä
Useimmat vanhemmat sanovat huostaanoton tulleen yllätyksenä, vaikka melkein kaikkien perheiden kohdalla ennen huostaanottoa on tapahtunut monenlaisia avohuollon tukitoimia. Näyttää siltä ettei perheiden kanssa ole avoimesti puhuttu lapsen/lasten huostaanoton mahdollisuudesta, vaikkakin se on ollut lastensuojelun työntekijöiden omassa mielessä. Avoin keskustelu, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tärkeää. Lapsen huostaanotto ja erottaminen vanhemmistaan on aina suuri häpeän aihe heille ja johtaa usein vanhempien eristäytymiseen heidän omista sukulaisistaan. Työntekijöiden on kuitenkin uskallettava ottaa asioita esille, vain jatkuvalla avoimella keskustelulla muodostetaan yhteinen käsitys siitä mitkä asiat johtavat lapsen huostaanottoon ja sijoitukseen. Yhteisen käsityksen muodostamiseksi olisi tärkeää koota perheen verkosto, jolloin myös voimavarat ja vahvat puolet tulevat näkyviin.
Konkreettiset perustelut ja työskentelyn tavoitteet
Lapsen huoltosuunnitelmia lukiessa on vaikea ymmärtää huostaanoton syitä, asiakirjoihin on kirjattu hyvinkin abstrakteja syitä huostaanotolle, kuten esimerkiksi ”äiti on rikki”. Tarvittaisiin konkreettisempia huostaanottoon johtaneiden tilanteiden määrittelyjä jotta saadaan selkeät tavoitteet yhteiselle työskentelylle ja voidaan arvioida tavoitteiden edistymistä samoilla kriteereillä. Huostaanottoon liittyvät asiakirjat ovat täynnä negatiivisia huostaanottoa ja sijoitusta puoltavia asioita. Eräs äiti nimesi elämäntarinansa ”huonot paperit”. Voimavarojen ja vahvojen puolien etsiminen puuttuvat kirjauksista. Mielenkiintoista oli se, että projektissa mukana olevat perheet toivoivat lastensuojelun työntekijöiltä tiukempia rajoja, selkeitä sääntöjä ja toimintaa. Kutsut sosiaalitoimistoon koettiin yhdentekevinä, toivottiin että viranomaiset tulevat kotiin ja tekevät selkeitä lapsen edun mukaisia päätöksiä, mutta niin että he myös keskustelevat niistä avoimesti vanhempien kanssa. Silloin kun vanhemmilla menee elämässä huonosti he välttelevät viranomaisia eivätkä halua tavata, ainut keino ovat kotikäynnit ja jatkuva avoin vuorovaikutus.
Jatkuvuuden katkeaminen
Lapsen huostaanotosta tekee päätöksen avohuollon työntekijä, kun huostaanotto sitten tapahtuu, niin lapsi siirtyy laitokseen ja laitoshoidosta vastaavien työntekijöiden piiriin. Yhteistyö aiemmin perheen ympärillä olleiden toimijoiden kanssa katkeaa ja vanhemmat jäävät ”tyhjän päälle”, syyllisyys ja häpeä on suuri. Kun huostaanotto tulee ”yllätyksenä”, niin vanhemmat kokevat myös paljon vihaa ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan. Nyt heitä kuitenkin on vastassa eri viranomaiset kuin ne joiden kanssa he ovat olleet aiemmin työskennelleet avohuollossa ja jotka tehneet päätöksen ja osaisivat myös sitä perustella. Viha ja kiukku pitäisi saada puhuttua siellä minne se kuuluu, molempien niin työntekijöiden kuin vanhempienkin olisi otettava vastuu tekemistään ratkaisuista ja puhuttava niistä.
Tarvitaan tiivistä yhteistyötä avo- ja laitoshoidon työntekijöiden sekä vanhempien välille silloin kun huostaanottoa suunnitellaan. Käytäntö, jossa lapsi sijoitetaan aluksi vastaanottokotiin ja sieltä myöhemmin pitempiaikaiseen sijoitukseen on jatkuvuuden kannalta huono, kun ihmiset vaihtuvat tiheään.
Koko perheen huostaanotto
Silloin kun lapsi tai lapset siirtyvät lastenkotiin ilman, että vanhemmat ovat tiivisti prosessissa mukana, vastuu lapsen asioista näyttää automaattisesti siirtyvän lastenkotiin ja vanhemmat jäävät sivustaseuraajan rooliin. On paljon perheitä, joiden kohdalla olisi kaikkien edun mukaista ottaa huostaan koko perhe, joko väliaikaiseen tai pitempään sijoitukseen. Käytännön lastensuojelutyössä työskentelevät ovat jo pitkään puhuneet koko perheen huostaanoton mahdollisuuden puolesta. Vieraantuminen vanhemmuudesta tapahtuu yllättävän nopeasti. Koko perheen huostaanotto estäisi vanhemmuuden vastuun siirtämistä ammattihenkilöstölle, pitäisi kiinni arkirutiineissa, mahdollistaisi vanhemmille tiiviin ammatillisen ja vertaisryhmän tuen sekä vältyttäisiin lasten ja vanhempien erottamiselta. Huostaanotto lisää vanhempien ja lasten syyllisyyttä ja saa heidät tuntemaan itsensä huonoiksi ja erilaisiksi.
Puolueettoman maaperä uudenlaisen tuntemisen mahdollistajana
Perhekurssien aikana lastenkodin työntekijät ja vanhemmat ovat huomanneet hyvin arvokkaaksi ”puolueettomalla maaperällä” tapahtuvan yhteisen toiminnan, joka on mahdollistanut aivan uudenlaisen tuntemisen tason. Tämän uuden tuntemisen kautta työntekijät kertovat heille todella realisoituneen sen kuinka traumaattinen tapahtuma lapsen huostaanotto oikein on vanhemmille. Yhden projektissa mukana olevan lastenkodin työntekijät ovat kehittäneet yhteistyötä vanhempien kanssa niin, että lapsen tullessa lastenkotiin, lapsen omahoitaja(t) ja perhe menevät yhdessä mahdollisuuksien mukaan päiväksi tai useammaksi lastenkodin ulkopuolelle tutustumisjaksolle. Ei laitosmaisessa ympäristössä tulee ilmi paljon sellaisia asioita, joita ei pitkänkään tuntemisen aikana ole tullut lastenkodissa. ”Puolueeton maaperä” edesauttaa myös luottamuksen syntymistä, johon tarvitaan aikaa.
Kotiutus
Huostaanoton purkamisen päätös on erityisen pitkällinen prosessi. Vaikka lapsen huostaanoton ja sijoituksen kriteerit olisivat lakanneet täyttymästä, niin purkupäätöksen tekemisessä ollaan hyvin varovaisia. Varovaisuuteen on varmasti aihettakin, mutta se saa vanhemmat toivottomuuden ja masennuksen valtaan. He eivät ymmärrä miksi lapsi ei voi tulla takaisin kotiin, vaikka he ovat saaneet asiansa kuntoon. Erityisen vaikeita ovat ne tilanteet, joissa kotona asuu lapsia ja vain yksi tai kaksi lasta on sijoitettu. Sisaruksien on vaikea ymmärtää miksi itse saa olla kotona ja sijoitettu kyselee jatkuvasti itseltään miten olen erilainen, miksi en saa olla kotona?
Lapsen kotiuttamisen vaihe on vähintäänkin yhtä vaativa kuin sijoittaminen aikoinaan ja vaatii tiivistä yhteistyötä ja apua kotiin. Projektimme aikana on viisi lasta kotiutettu lastenkodista. Vaikka kotiuttaminen on positiivinen ja toivottu asia niin lapsille kuin vanhemmillekin, siihen liittyy monia epäonnistumisen vaaroja. Kotiuttaminen on niin lapselle kuin vanhemmillekin uusi tilanne, iso harppaus, jossa molempien arkirutiinit muuttuvat. Vanhempien on löydettävä uudelleen vanhemmuutensa kasvatusasioissa sekä päivittäisissä arkirutiineissa. Lapset ovat tottuneet tiettyihin rutiineihin lastenkodissa, ja he ovat usein huolissaan vanhempiensa jaksamisesta.
Useimmat projektimme vanhemmista ovat työttömiä ja heillä oli ollut aikoinaan päihdeongelmia, vaikeissa tilanteissa houkutus päihteiden käyttöön saattaa kasvaa ylipääsemättömäksi. Vuorovaikutuksen ja luottamuksen vanhempien ja auttavien työntekijöiden välillä pitää olla niin hyvä, että myös näistä ”kiusauksista” ja ”retkahduksista” voidaan puhua avoimesti, jolloin niihin voidaan puuttua.
Perheiden taloudellinen tilanne on useimmiten vaikea ja he elävät toimeentulotuen varassa. Lapsen kotiintulosta koituu monia ylimääräisiä kuluja. Eräs isä esittikin mielestäni kannatettavan idean, lapsen kotiutuessa perhe saisi ”kotiutusrahan” lapsen välttämättömiin hankintoihin, ilman että sitä joutuu erikseen pyytelemään sosiaalihuollosta.
Vanhemmat tarvitsevat paljon positiivista palautetta ja tukea verkostoltaan. Lapsen huostaanoton tapahduttua moni asia vanhemmuudessa on jäänyt auki, vanhemmat kyselevät mielessään jatkuvasti ovatko he riittävän hyviä vanhempina. Omien pelkojen ja epävarmuuden takia he ovat herkkiä loukkaantumaan ja tulkitsevat herkästi palautetta negatiivisesti.
Kolmas sukupolvi ja laajennettu verkosto muutoksen tukena
Jokaiselle projektiin osallistuneelle perheelle on piirretty sukupuu. Huostaanotoissa ja sijoituksissa näyttäisi olevan vaikea murtaa sukupolvien yli jatkunutta ketjua. Melkein jokaisesta perheissä vähintään toinen vanhempi on ollut aikanaan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Sukupuun tekemisen kautta on avautunut uskomattoman mielenkiintoisia elämäntarinoita, joista saisi kokonaisen kirjan. Sukupuun tekeminen on auttanut ymmärtämään syvemmin miksi perheiden asiat ovat niin kuin ovat. Se on myös vahvistanut tarvetta laajentaa perhetyössä konkreettisesti mukana olevien verkostoa. Verkoston laajentamisella kolmanteen sukupolveen on ollut suuri merkitys ja sieltä on löytynyt paljon voimavaroja jatkotyöskentelylle.
Ympäristöllä ja toveripiirillä näyttäsi olevan yllättävänkin voimakas vaikutus projektissa mukana olevien perheiden arkeen, positiivisten muutosten aikaan saamiseen ja niiden pysyvyyteen. Entistä ”laitapuolen” elämänmallia on vaikea jättää, jollei ystäväpiiri ole mukana muutoksen tukemisessa. Yksittäisiin vanhempiin kohdistuneet perheterapeuttiset interventiot eivät näyttäsi tuottavan kovinkaan pysyviä muutoksia. Monet projektiperheet ovat vaihtaneet asuinpaikkaa pysyäkseen ”kuivilla”. Vertaisryhmän tuella ja uudelleen solmituilla suhteilla sukulaisiin on suuri merkitys positiivisen muutoksen ylläpitämisessä.
Kirjoittamani ajatukset ovat niitä, joita olemme pohtineen yhdessä lastensuojelun työntekijöiden ja vanhempien kanssa. Näkökulma painottuu tässä artikkelissa perheisiin. Lasten näkökulman huomiointi unohtuu helposti, heitä testataan ja tutkitaan, mutta todellinen kuuleminen unohtuu. Tarvitaan jatkuvaa terästäytymistä lasten huomiointiin perhetapaamisissa ja lapsen ikätason mukaisia keinoja kuulla heitä. Myös lastensuojelun työntekijät tarvitsevat tukea, he ovat yksin ja vaarassa uupua näiden erityisen traumaattisten asioiden keskellä. Lastensuojelussa ehdottomana vaatimuksena pitää olla mahdollisuus parityöskentelyyn perheiden ja lasten verkostojen kanssa, yksin näiden monimuotoisten ja vaikeiden asioiden äärellä on voimaton.
Anita Birstolin
terveystieteen maisteri, vet perheterapeutti
[email protected]
puh. 044-5368531
Artikkeli on julkaistu Perheterapialehdessä 3/2003
http://www.anitabirstolin.net/index.php?page=13
Kirjoitukseni perustuu Turun seudulla toteutettuun perhekuntoutusprojektiin jossa olen toiminut perheterapeuttina yhdessä vet perheterapeutti Tarja Koffertin kanssa. Projekti aloitettiin vuonna 2001 ja se kestää vuoden 2003 loppuun. Projekti on Kelan kustantamaa harkinnanvaraista lasten ja nuorten kuntoutusta, siinä on mukana yhteensä 13 perhettä ja työntekijöitä kolmesta Turun kaupungin lastenkodista.
Projektin tavoitteena on laaja-alaisen yhteistoiminnan kehittäminen lastensuojelussa ja lastenkotien työntekijöiden perhetyön valmiuksien parantaminen. Projektin lähtökohtana oli ajatus, että perhe- ja verkostoterapeuttisilla interventioilla voidaan tukea perheiden voimavaroja ja aktiivista osallistumista sekä auttaa vanhempia sitoutumaan oman lapsensa huoltoon ja hyvinvointiin. Projektista valmistuu arviointitutkimus, jossa arvioidaan projektin merkitystä osallistujille ja vaikutusta toimintatapoihin sekä luodaan ”perheensuojelu” toimintamalli, jonka soveltuvuutta on tarkoitus myöhemmin kokeilla.
Projektin keskeisenä sisältönä ovat kotikäynteinä, kahden kolmen viikon välein, tapahtuvat perheterapiat sekä säännölliset yhteistoimintatapaamiset perheiden asioissa mukana olevien kanssa. Kuntoutukseen sisältyy lisäksi kolmesta viiteen vuorokautta kestävät perhekurssit kolme kertaa vuodessa MLL:n kuntoutus- ja kehittämiskeskus Huvituksessa. Näillä perhekursseilla ovat perheiden lisäksi mukana lastenkodin työntekijät, jotka ovat usein mukana myös perheterapia tapaamisissa.
Huostaanottopäätös yllätyksenä
Useimmat vanhemmat sanovat huostaanoton tulleen yllätyksenä, vaikka melkein kaikkien perheiden kohdalla ennen huostaanottoa on tapahtunut monenlaisia avohuollon tukitoimia. Näyttää siltä ettei perheiden kanssa ole avoimesti puhuttu lapsen/lasten huostaanoton mahdollisuudesta, vaikkakin se on ollut lastensuojelun työntekijöiden omassa mielessä. Avoin keskustelu, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tärkeää. Lapsen huostaanotto ja erottaminen vanhemmistaan on aina suuri häpeän aihe heille ja johtaa usein vanhempien eristäytymiseen heidän omista sukulaisistaan. Työntekijöiden on kuitenkin uskallettava ottaa asioita esille, vain jatkuvalla avoimella keskustelulla muodostetaan yhteinen käsitys siitä mitkä asiat johtavat lapsen huostaanottoon ja sijoitukseen. Yhteisen käsityksen muodostamiseksi olisi tärkeää koota perheen verkosto, jolloin myös voimavarat ja vahvat puolet tulevat näkyviin.
Konkreettiset perustelut ja työskentelyn tavoitteet
Lapsen huoltosuunnitelmia lukiessa on vaikea ymmärtää huostaanoton syitä, asiakirjoihin on kirjattu hyvinkin abstrakteja syitä huostaanotolle, kuten esimerkiksi ”äiti on rikki”. Tarvittaisiin konkreettisempia huostaanottoon johtaneiden tilanteiden määrittelyjä jotta saadaan selkeät tavoitteet yhteiselle työskentelylle ja voidaan arvioida tavoitteiden edistymistä samoilla kriteereillä. Huostaanottoon liittyvät asiakirjat ovat täynnä negatiivisia huostaanottoa ja sijoitusta puoltavia asioita. Eräs äiti nimesi elämäntarinansa ”huonot paperit”. Voimavarojen ja vahvojen puolien etsiminen puuttuvat kirjauksista. Mielenkiintoista oli se, että projektissa mukana olevat perheet toivoivat lastensuojelun työntekijöiltä tiukempia rajoja, selkeitä sääntöjä ja toimintaa. Kutsut sosiaalitoimistoon koettiin yhdentekevinä, toivottiin että viranomaiset tulevat kotiin ja tekevät selkeitä lapsen edun mukaisia päätöksiä, mutta niin että he myös keskustelevat niistä avoimesti vanhempien kanssa. Silloin kun vanhemmilla menee elämässä huonosti he välttelevät viranomaisia eivätkä halua tavata, ainut keino ovat kotikäynnit ja jatkuva avoin vuorovaikutus.
Jatkuvuuden katkeaminen
Lapsen huostaanotosta tekee päätöksen avohuollon työntekijä, kun huostaanotto sitten tapahtuu, niin lapsi siirtyy laitokseen ja laitoshoidosta vastaavien työntekijöiden piiriin. Yhteistyö aiemmin perheen ympärillä olleiden toimijoiden kanssa katkeaa ja vanhemmat jäävät ”tyhjän päälle”, syyllisyys ja häpeä on suuri. Kun huostaanotto tulee ”yllätyksenä”, niin vanhemmat kokevat myös paljon vihaa ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan. Nyt heitä kuitenkin on vastassa eri viranomaiset kuin ne joiden kanssa he ovat olleet aiemmin työskennelleet avohuollossa ja jotka tehneet päätöksen ja osaisivat myös sitä perustella. Viha ja kiukku pitäisi saada puhuttua siellä minne se kuuluu, molempien niin työntekijöiden kuin vanhempienkin olisi otettava vastuu tekemistään ratkaisuista ja puhuttava niistä.
Tarvitaan tiivistä yhteistyötä avo- ja laitoshoidon työntekijöiden sekä vanhempien välille silloin kun huostaanottoa suunnitellaan. Käytäntö, jossa lapsi sijoitetaan aluksi vastaanottokotiin ja sieltä myöhemmin pitempiaikaiseen sijoitukseen on jatkuvuuden kannalta huono, kun ihmiset vaihtuvat tiheään.
Koko perheen huostaanotto
Silloin kun lapsi tai lapset siirtyvät lastenkotiin ilman, että vanhemmat ovat tiivisti prosessissa mukana, vastuu lapsen asioista näyttää automaattisesti siirtyvän lastenkotiin ja vanhemmat jäävät sivustaseuraajan rooliin. On paljon perheitä, joiden kohdalla olisi kaikkien edun mukaista ottaa huostaan koko perhe, joko väliaikaiseen tai pitempään sijoitukseen. Käytännön lastensuojelutyössä työskentelevät ovat jo pitkään puhuneet koko perheen huostaanoton mahdollisuuden puolesta. Vieraantuminen vanhemmuudesta tapahtuu yllättävän nopeasti. Koko perheen huostaanotto estäisi vanhemmuuden vastuun siirtämistä ammattihenkilöstölle, pitäisi kiinni arkirutiineissa, mahdollistaisi vanhemmille tiiviin ammatillisen ja vertaisryhmän tuen sekä vältyttäisiin lasten ja vanhempien erottamiselta. Huostaanotto lisää vanhempien ja lasten syyllisyyttä ja saa heidät tuntemaan itsensä huonoiksi ja erilaisiksi.
Puolueettoman maaperä uudenlaisen tuntemisen mahdollistajana
Perhekurssien aikana lastenkodin työntekijät ja vanhemmat ovat huomanneet hyvin arvokkaaksi ”puolueettomalla maaperällä” tapahtuvan yhteisen toiminnan, joka on mahdollistanut aivan uudenlaisen tuntemisen tason. Tämän uuden tuntemisen kautta työntekijät kertovat heille todella realisoituneen sen kuinka traumaattinen tapahtuma lapsen huostaanotto oikein on vanhemmille. Yhden projektissa mukana olevan lastenkodin työntekijät ovat kehittäneet yhteistyötä vanhempien kanssa niin, että lapsen tullessa lastenkotiin, lapsen omahoitaja(t) ja perhe menevät yhdessä mahdollisuuksien mukaan päiväksi tai useammaksi lastenkodin ulkopuolelle tutustumisjaksolle. Ei laitosmaisessa ympäristössä tulee ilmi paljon sellaisia asioita, joita ei pitkänkään tuntemisen aikana ole tullut lastenkodissa. ”Puolueeton maaperä” edesauttaa myös luottamuksen syntymistä, johon tarvitaan aikaa.
Kotiutus
Huostaanoton purkamisen päätös on erityisen pitkällinen prosessi. Vaikka lapsen huostaanoton ja sijoituksen kriteerit olisivat lakanneet täyttymästä, niin purkupäätöksen tekemisessä ollaan hyvin varovaisia. Varovaisuuteen on varmasti aihettakin, mutta se saa vanhemmat toivottomuuden ja masennuksen valtaan. He eivät ymmärrä miksi lapsi ei voi tulla takaisin kotiin, vaikka he ovat saaneet asiansa kuntoon. Erityisen vaikeita ovat ne tilanteet, joissa kotona asuu lapsia ja vain yksi tai kaksi lasta on sijoitettu. Sisaruksien on vaikea ymmärtää miksi itse saa olla kotona ja sijoitettu kyselee jatkuvasti itseltään miten olen erilainen, miksi en saa olla kotona?
Lapsen kotiuttamisen vaihe on vähintäänkin yhtä vaativa kuin sijoittaminen aikoinaan ja vaatii tiivistä yhteistyötä ja apua kotiin. Projektimme aikana on viisi lasta kotiutettu lastenkodista. Vaikka kotiuttaminen on positiivinen ja toivottu asia niin lapsille kuin vanhemmillekin, siihen liittyy monia epäonnistumisen vaaroja. Kotiuttaminen on niin lapselle kuin vanhemmillekin uusi tilanne, iso harppaus, jossa molempien arkirutiinit muuttuvat. Vanhempien on löydettävä uudelleen vanhemmuutensa kasvatusasioissa sekä päivittäisissä arkirutiineissa. Lapset ovat tottuneet tiettyihin rutiineihin lastenkodissa, ja he ovat usein huolissaan vanhempiensa jaksamisesta.
Useimmat projektimme vanhemmista ovat työttömiä ja heillä oli ollut aikoinaan päihdeongelmia, vaikeissa tilanteissa houkutus päihteiden käyttöön saattaa kasvaa ylipääsemättömäksi. Vuorovaikutuksen ja luottamuksen vanhempien ja auttavien työntekijöiden välillä pitää olla niin hyvä, että myös näistä ”kiusauksista” ja ”retkahduksista” voidaan puhua avoimesti, jolloin niihin voidaan puuttua.
Perheiden taloudellinen tilanne on useimmiten vaikea ja he elävät toimeentulotuen varassa. Lapsen kotiintulosta koituu monia ylimääräisiä kuluja. Eräs isä esittikin mielestäni kannatettavan idean, lapsen kotiutuessa perhe saisi ”kotiutusrahan” lapsen välttämättömiin hankintoihin, ilman että sitä joutuu erikseen pyytelemään sosiaalihuollosta.
Vanhemmat tarvitsevat paljon positiivista palautetta ja tukea verkostoltaan. Lapsen huostaanoton tapahduttua moni asia vanhemmuudessa on jäänyt auki, vanhemmat kyselevät mielessään jatkuvasti ovatko he riittävän hyviä vanhempina. Omien pelkojen ja epävarmuuden takia he ovat herkkiä loukkaantumaan ja tulkitsevat herkästi palautetta negatiivisesti.
Kolmas sukupolvi ja laajennettu verkosto muutoksen tukena
Jokaiselle projektiin osallistuneelle perheelle on piirretty sukupuu. Huostaanotoissa ja sijoituksissa näyttäisi olevan vaikea murtaa sukupolvien yli jatkunutta ketjua. Melkein jokaisesta perheissä vähintään toinen vanhempi on ollut aikanaan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Sukupuun tekemisen kautta on avautunut uskomattoman mielenkiintoisia elämäntarinoita, joista saisi kokonaisen kirjan. Sukupuun tekeminen on auttanut ymmärtämään syvemmin miksi perheiden asiat ovat niin kuin ovat. Se on myös vahvistanut tarvetta laajentaa perhetyössä konkreettisesti mukana olevien verkostoa. Verkoston laajentamisella kolmanteen sukupolveen on ollut suuri merkitys ja sieltä on löytynyt paljon voimavaroja jatkotyöskentelylle.
Ympäristöllä ja toveripiirillä näyttäsi olevan yllättävänkin voimakas vaikutus projektissa mukana olevien perheiden arkeen, positiivisten muutosten aikaan saamiseen ja niiden pysyvyyteen. Entistä ”laitapuolen” elämänmallia on vaikea jättää, jollei ystäväpiiri ole mukana muutoksen tukemisessa. Yksittäisiin vanhempiin kohdistuneet perheterapeuttiset interventiot eivät näyttäsi tuottavan kovinkaan pysyviä muutoksia. Monet projektiperheet ovat vaihtaneet asuinpaikkaa pysyäkseen ”kuivilla”. Vertaisryhmän tuella ja uudelleen solmituilla suhteilla sukulaisiin on suuri merkitys positiivisen muutoksen ylläpitämisessä.
Kirjoittamani ajatukset ovat niitä, joita olemme pohtineen yhdessä lastensuojelun työntekijöiden ja vanhempien kanssa. Näkökulma painottuu tässä artikkelissa perheisiin. Lasten näkökulman huomiointi unohtuu helposti, heitä testataan ja tutkitaan, mutta todellinen kuuleminen unohtuu. Tarvitaan jatkuvaa terästäytymistä lasten huomiointiin perhetapaamisissa ja lapsen ikätason mukaisia keinoja kuulla heitä. Myös lastensuojelun työntekijät tarvitsevat tukea, he ovat yksin ja vaarassa uupua näiden erityisen traumaattisten asioiden keskellä. Lastensuojelussa ehdottomana vaatimuksena pitää olla mahdollisuus parityöskentelyyn perheiden ja lasten verkostojen kanssa, yksin näiden monimuotoisten ja vaikeiden asioiden äärellä on voimaton.
Anita Birstolin
terveystieteen maisteri, vet perheterapeutti
[email protected]
puh. 044-5368531
Artikkeli on julkaistu Perheterapialehdessä 3/2003
http://www.anitabirstolin.net/index.php?page=13
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.