En tiedä, mitä aion kirjoittaa. Täytyisi purkaa tunnemöykkyä. tai tunteettomuusmöykkyä...
ei irtoa...
Pointti: pelkään, etten joko kykene tuntemaan, tai että mikäli annan itselleni luvan tuntea, tunteet eivät olisikaan sellaisia, kuin haluan, vaan negatiivisia ja vääriä. Ja johtaisivat asioihin, joita en halua tehdä/muuttaa...
Olen naimisissa, vasta toista vuotta, ja kohdistan kaikki ahdistavat tunteet mieheeni ja parisuhteeseen. En kuitenkaan haluaisi uskoa, että vika olisi niissä, vaan ennemminkin minussa itsessäni. En vain osaa kohdistaa tätä mihinkään muuhun, kuin siihen, mikä on lähimpänä.
Olen tunteellisesti melko laimea ihminen. Minun on vaikea näyttää (tai ehkä edes kokea) mitään valtavia tunneryöppyjä. Välillä olen ahdistunut ajatuksesta, etten ole edes ihastunut mieheeni. Tai että mitä on oikea rakkaus. Ja kun nyt en vielä ymmärrä sitä, niin tarkoittaako se sitä, etten osaa kokea sitä ikinä, vai enkö vain tämän ihmisen kanssa, jonka kanssa yritän. Töiden ja opiskelujen takia näemme välillä todella vähän, ja sen ajan, minkä olemme yhdessä, olen kireä ja pahalla tuulella. Olo on sama, kuin jos kärsisi niskakivusta: pian on pääkin kipeä ja koko selkä jäykkä. Minulla on nyt pään sisällä jokin takku, joka kiristää koko olon, enkä saa mistään otetta, kun en tiedä, mitä tavoitella. Takku johtaa siihen, että pimahdan miehelleni pienestäkin vääränä pitämästäni teosta tai sanasta. Eikä hänkään voi pitkään jaksaa sellaista.
Muiden ihmisten seurassa olen pirteä, iloinen, reipas ja hyväntuulinen, mutta kotona nämä negatiiviset olot tulevat esiin. Ja olo muuttuu kuin salamaniskusta, kun vaihdan ympäristöä. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa, mutta en haluasi pahoittaa hänen mieltään turhaan. Kun en tiedä, onko tämä turhaa. Kaikkein ikävin tähän liittyvä tunne on se, kun kaikissa epämääräisissä ajatuksissa vellottuaan tulee tunne keinotekoisuudesta ja teeskentelystä. Että eihän minulla oikeasti ole mitään hätää, että dramatisoin vaan tyhjästä ja kuvittelen. Kun pahat olot alkavat, yritän saada itseni itkemään, koska uskon sen helpottavan. Saisin jonkin tunteen ulos (vaikkei se sitten olisi edes se alkuperäinen). Jollei itku tule, tulee ahdistus, mutta lopulta palaan minut takaisin välinpitämättömään tilaan. Itkuhalu katoaa ja tympeys iskee. Ja keinotekoisuuden ja häpeän tunne ylidramatisoinnista.
Sillä hetkellä, kun kaipaan kunnon itkua tai raivoa, tulee usein tarve satuttaa itseäni. Olen tästäkin puhunut mieheni kanssa ja tiedän sen olevan typerää. Hän on kuitenkin hyvin ymmärtäväinen, ja tarjoaa itseään iskujen kohteeksi. (; No, eihän se tietenkään ole sama asia, eikä auta minua. Koen vain, että koska en kykene tunnistamaan tunteitani, tai ylittämään sitä rajaa, että tietäisin olevani joko surullinen tai iloinen, niin haluan satuttaa itseäni. Se hetki, kun puren käsivarttani tai isken kynnet ihoon ja tunnen kipua, antaa minulle tyydytystä. Koska tunnistan, että tunnen kipua. Ja henkisesti en kykene tuohon.
En taas tiedä, miten teeskentelyä tämä on. Olokin on taas parempi, kuin viime yönä näissä rypiessäni. Käsivarret tosin edelleen punaisina ja naarmuilla. Vaikken edes aikonut satuttaa.
En tiedä, millloin tulisi pyytää apua, ja keneltä... En tiedä, miten mielenterveyspalvelut toimivat, ja missä menee raja, että syy on riittävä. Ja mitä osaisin sanoa. Tuskin vastaanottavat minua öisin, kun olot iskevät. Ja hyvinä päivinä en osaa palata näihin ajatuksiini.
Pelkään suhteeni puolesta. Näiden olojen koittaessa, kun en koen miestäni kohtaan niitä tunteita, joita haluaisin, iskee pelko siitä, ettei tämä olekaan ikuista, niin kuin alttarilla sovittiin. Ero olisi suurin epäonnistuminen ja pahinta. Enkä usko sen todellakaan muuttavan tätä henkistä tukkoisuuttani. Vai muuttaisiko, äh, en tiedä. Ei varmasti. Minussa tämä vika on, eikä miehessäni, joka on varsin täydellinen kumppani. Mikään (enkä minä) ei parane, vaihtamalla miestä.
Olen ollut jo lapsenakin sellainen, että ulkopuoliset näkevät minut iloisena, kilttinä ja positiivisena hössöttäjänä, ja kotiväki taas kiukuttelevana, mököttävänä ja vaikeana. Eikä perheeni ole saanut minulta koskaan mitään tunteidentunnustuksia tai hellyydenosoituksia. (Ei kyllä oikein kukaan muukaan, paitsi mieheni.) Onko minulla mahdollisuutta olla siirtämättä tätä käytösmallia parisuhteeseeni? Mieheni kuitenkin kuvitteli menevänsä naimisiin sen positiivisen minun kanssa...
Pelkään myös perheen perustamista, mikä on aina ollut haaveeni. Pelkään, että tuleva lapsi ei ylittäisikään sitä kynnystä tunnetasolla, että tietäisin rakastavani sitä niin paljon, kuin äidin kuuluu. Pelkään synnytyksen jälkeistä masennusta ja lamaantumista, vaikka toisaalta minua helpottaa ajatus siitä, että voisin kuitenkin valmistautua siihen hyvin. Koska tunnen itseni ja tiedän, miten saattaisin reagoida. Enkä minä koko aikaa ole tällainen, kuin nyt...
En tiedä, jaksoiko kukaan lukea tätä, tai että mitä edes odotan vastaukseksi. En haluaisi kuulla ainakaan mitään kaksisuuntaisiin mielialahäiriöihin viittaavaa, enkä tiedä, miten käsittelisin asiaa, jos väittäisitte tätä masennukseksi. Tosin tämä ei varmaankaan siinä suhteessa voi edes olla kaksisuuntaista, että mitkään tunteeni eivät käy ääripäissä, mikä ehkä se pohjimmainen ahdistuksenaiheuttajani onkin. Mutta tuntuu, että tarvitsen apua. en halua olla tällainen. En halua vaarantaa avioliittoani enkä halua ahdistua ajatuksesta saada lapsia.
Olen jotenkin ajatellut, että tämä on jokin vaihe, jokin identiteetti- ja aikuistumiskriisi, joka menee pian ohi. Mutta jos tämä onkin sairaus, niin se pitäisi varmaankin hoitaa ennen kuin se pahenee... Toivoisin, että voisitte sanoa tämän olevan vain ohimenevä kriisi, ja osaisitte sanoa jotkin oikeat taikasanat, joilla oloni laukeaisi.
Tiedän, että osaksi kyse voi olla ihan vain siitäkin, että minun täytyisi hellittää. Lakata analysoimasta jokaista tekoani, tunnettani ja ajatustani. Ottaa vain rennosti ja lipua tunnevesillä, olivat ne tunteet sitten mitä vaan, ja hyväksyä ne omina itsenään.
Olen kokenut näitä tunteita jo vuosia (seurustelun alusta alkaen. Ennen seurustelua muistan kohdistaneeni näitä muihin asioihin, kuten uskonelämään tms.) Olen kokenut tämän tunteina ja unina, että olen "kala, joka ei osaa uida", "merenneito, joka hukkuu meren pohjalle" tai "vene ilman airoja". En selviä ympäristössä ja tehtävässä, jossa olen.
ei irtoa...
Pointti: pelkään, etten joko kykene tuntemaan, tai että mikäli annan itselleni luvan tuntea, tunteet eivät olisikaan sellaisia, kuin haluan, vaan negatiivisia ja vääriä. Ja johtaisivat asioihin, joita en halua tehdä/muuttaa...
Olen naimisissa, vasta toista vuotta, ja kohdistan kaikki ahdistavat tunteet mieheeni ja parisuhteeseen. En kuitenkaan haluaisi uskoa, että vika olisi niissä, vaan ennemminkin minussa itsessäni. En vain osaa kohdistaa tätä mihinkään muuhun, kuin siihen, mikä on lähimpänä.
Olen tunteellisesti melko laimea ihminen. Minun on vaikea näyttää (tai ehkä edes kokea) mitään valtavia tunneryöppyjä. Välillä olen ahdistunut ajatuksesta, etten ole edes ihastunut mieheeni. Tai että mitä on oikea rakkaus. Ja kun nyt en vielä ymmärrä sitä, niin tarkoittaako se sitä, etten osaa kokea sitä ikinä, vai enkö vain tämän ihmisen kanssa, jonka kanssa yritän. Töiden ja opiskelujen takia näemme välillä todella vähän, ja sen ajan, minkä olemme yhdessä, olen kireä ja pahalla tuulella. Olo on sama, kuin jos kärsisi niskakivusta: pian on pääkin kipeä ja koko selkä jäykkä. Minulla on nyt pään sisällä jokin takku, joka kiristää koko olon, enkä saa mistään otetta, kun en tiedä, mitä tavoitella. Takku johtaa siihen, että pimahdan miehelleni pienestäkin vääränä pitämästäni teosta tai sanasta. Eikä hänkään voi pitkään jaksaa sellaista.
Muiden ihmisten seurassa olen pirteä, iloinen, reipas ja hyväntuulinen, mutta kotona nämä negatiiviset olot tulevat esiin. Ja olo muuttuu kuin salamaniskusta, kun vaihdan ympäristöä. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa, mutta en haluasi pahoittaa hänen mieltään turhaan. Kun en tiedä, onko tämä turhaa. Kaikkein ikävin tähän liittyvä tunne on se, kun kaikissa epämääräisissä ajatuksissa vellottuaan tulee tunne keinotekoisuudesta ja teeskentelystä. Että eihän minulla oikeasti ole mitään hätää, että dramatisoin vaan tyhjästä ja kuvittelen. Kun pahat olot alkavat, yritän saada itseni itkemään, koska uskon sen helpottavan. Saisin jonkin tunteen ulos (vaikkei se sitten olisi edes se alkuperäinen). Jollei itku tule, tulee ahdistus, mutta lopulta palaan minut takaisin välinpitämättömään tilaan. Itkuhalu katoaa ja tympeys iskee. Ja keinotekoisuuden ja häpeän tunne ylidramatisoinnista.
Sillä hetkellä, kun kaipaan kunnon itkua tai raivoa, tulee usein tarve satuttaa itseäni. Olen tästäkin puhunut mieheni kanssa ja tiedän sen olevan typerää. Hän on kuitenkin hyvin ymmärtäväinen, ja tarjoaa itseään iskujen kohteeksi. (; No, eihän se tietenkään ole sama asia, eikä auta minua. Koen vain, että koska en kykene tunnistamaan tunteitani, tai ylittämään sitä rajaa, että tietäisin olevani joko surullinen tai iloinen, niin haluan satuttaa itseäni. Se hetki, kun puren käsivarttani tai isken kynnet ihoon ja tunnen kipua, antaa minulle tyydytystä. Koska tunnistan, että tunnen kipua. Ja henkisesti en kykene tuohon.
En taas tiedä, miten teeskentelyä tämä on. Olokin on taas parempi, kuin viime yönä näissä rypiessäni. Käsivarret tosin edelleen punaisina ja naarmuilla. Vaikken edes aikonut satuttaa.
En tiedä, millloin tulisi pyytää apua, ja keneltä... En tiedä, miten mielenterveyspalvelut toimivat, ja missä menee raja, että syy on riittävä. Ja mitä osaisin sanoa. Tuskin vastaanottavat minua öisin, kun olot iskevät. Ja hyvinä päivinä en osaa palata näihin ajatuksiini.
Pelkään suhteeni puolesta. Näiden olojen koittaessa, kun en koen miestäni kohtaan niitä tunteita, joita haluaisin, iskee pelko siitä, ettei tämä olekaan ikuista, niin kuin alttarilla sovittiin. Ero olisi suurin epäonnistuminen ja pahinta. Enkä usko sen todellakaan muuttavan tätä henkistä tukkoisuuttani. Vai muuttaisiko, äh, en tiedä. Ei varmasti. Minussa tämä vika on, eikä miehessäni, joka on varsin täydellinen kumppani. Mikään (enkä minä) ei parane, vaihtamalla miestä.
Olen ollut jo lapsenakin sellainen, että ulkopuoliset näkevät minut iloisena, kilttinä ja positiivisena hössöttäjänä, ja kotiväki taas kiukuttelevana, mököttävänä ja vaikeana. Eikä perheeni ole saanut minulta koskaan mitään tunteidentunnustuksia tai hellyydenosoituksia. (Ei kyllä oikein kukaan muukaan, paitsi mieheni.) Onko minulla mahdollisuutta olla siirtämättä tätä käytösmallia parisuhteeseeni? Mieheni kuitenkin kuvitteli menevänsä naimisiin sen positiivisen minun kanssa...
Pelkään myös perheen perustamista, mikä on aina ollut haaveeni. Pelkään, että tuleva lapsi ei ylittäisikään sitä kynnystä tunnetasolla, että tietäisin rakastavani sitä niin paljon, kuin äidin kuuluu. Pelkään synnytyksen jälkeistä masennusta ja lamaantumista, vaikka toisaalta minua helpottaa ajatus siitä, että voisin kuitenkin valmistautua siihen hyvin. Koska tunnen itseni ja tiedän, miten saattaisin reagoida. Enkä minä koko aikaa ole tällainen, kuin nyt...
En tiedä, jaksoiko kukaan lukea tätä, tai että mitä edes odotan vastaukseksi. En haluaisi kuulla ainakaan mitään kaksisuuntaisiin mielialahäiriöihin viittaavaa, enkä tiedä, miten käsittelisin asiaa, jos väittäisitte tätä masennukseksi. Tosin tämä ei varmaankaan siinä suhteessa voi edes olla kaksisuuntaista, että mitkään tunteeni eivät käy ääripäissä, mikä ehkä se pohjimmainen ahdistuksenaiheuttajani onkin. Mutta tuntuu, että tarvitsen apua. en halua olla tällainen. En halua vaarantaa avioliittoani enkä halua ahdistua ajatuksesta saada lapsia.
Olen jotenkin ajatellut, että tämä on jokin vaihe, jokin identiteetti- ja aikuistumiskriisi, joka menee pian ohi. Mutta jos tämä onkin sairaus, niin se pitäisi varmaankin hoitaa ennen kuin se pahenee... Toivoisin, että voisitte sanoa tämän olevan vain ohimenevä kriisi, ja osaisitte sanoa jotkin oikeat taikasanat, joilla oloni laukeaisi.
Tiedän, että osaksi kyse voi olla ihan vain siitäkin, että minun täytyisi hellittää. Lakata analysoimasta jokaista tekoani, tunnettani ja ajatustani. Ottaa vain rennosti ja lipua tunnevesillä, olivat ne tunteet sitten mitä vaan, ja hyväksyä ne omina itsenään.
Olen kokenut näitä tunteita jo vuosia (seurustelun alusta alkaen. Ennen seurustelua muistan kohdistaneeni näitä muihin asioihin, kuten uskonelämään tms.) Olen kokenut tämän tunteina ja unina, että olen "kala, joka ei osaa uida", "merenneito, joka hukkuu meren pohjalle" tai "vene ilman airoja". En selviä ympäristössä ja tehtävässä, jossa olen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mielenterveystoimistoon soittamiselle ei ole mitään rajoja. Ensimmäisen ajan saat helposti, jatko sitten tilanteesi mukaan, mutta minusta sun kannattaa mennä sinne. Kuvasit kirjoituksessa tilannettasi varsin hyvin, kopioi se ja ota mukaan eka käynnille. Voi olla alkuun helpompaa selvittää asia niin, kyllä ne siellä sitten johtaa keskustelua eteenpäin. Vaarannat jo nyt avioliittosi jos et hae apua, miehenkin kestokyvyllä on rajansa.
ja neuvoja: (olen itse vastaavista tuntemuksista toipunut mies, eron ja konkurssin ja masennuksen läpikäynyt)
Olet selkeästi älykäs. Osaat pukea tuntemuksesi myös erittäin hyvin sanoiksi.
Niin hyvin, että alkoi lukiessani itseänikin ahdistaa.)
Älykkyydellä on varjopuolensa. Se ei todellakaan johda suoraviivaisesti onneen tai menestykseen varsinkaan huonosti valjastettuna. Liiallinen analysointi ja liian monta rautaa tulessa saavat ristiriitaisia tuntemuksia aikaan.
Älykäs kaipaa haasteita, vaativia tehtäviä, kaikenlaista aivojumppaa ja turhautuu jos ei niitä saa.
Sama pätee kumppanille asetettaviin vaatimuksiin.
Jos kokee olevansa eri aaltopituudella ja ajattelee asioista erilailla analysoiden kuin mahdollisesti mustavalkoisempi puolisko niin väärinymmärryksiä ja riitoja on luvassa.
Puhua pitäisi todella paljon.
Asioiden hautominen on pahinta myrkkyä itselleen ja toiselle.
Hänkin on varmasti helpottunut kun kerrot tuntemuksistasi.
Tuntuisi että ongelmasi olisi nimenomaan sellaista fiksun ihmisen kriisivaiheen mallia. Kriisi on joko sisäisten asioiden tai ulkoisten asioiden aiheuttamaa tarvetta muuttaa asioita.
Mieti mitä haluat muuttaa! Kirjoita ne vaikka paperille ja katso oletko samaa mieltä viikon päästä!
Kriisit aiheuttavat jokatapauksessa aina jonkinasteista paniikkia, hätää ja kiirettä päästä pois jostakin tilanteesta.
Mieti mistä asiasta tai tilanteesta haluat pois.
Haluatko siitä oikeasti pois vai olisiko se muutettavissa?
Tahdonvoima on iso voima.
Valjasta nuoisot henkiset voimavarasi palvelemaan tarkoitustasi. Sinun tarkoitustasi.
Ahdistuskin on tunne. Tunteeton ihminen ei tuntisi ahdistusta eikä pahaa oloa.
Ahdistus tuntuu fyysisenä useimmilla ihmisillä. Kireytenä, särkyinä, tasapainohäiriöinä muistihäiriöinä, unihäiriöinä jne.jne..
Sinussa on voimaa. Anna sen näkyä! Ilmaise itseäsi! Näytä tunteesi avoimesti! (älä kuitenkaan lyö portsaria)
Haistata pahoille paskat ja kehu hyviä!
Laita selkäsi suoraksi ja seiso ylpeänä tekojesi ja sanojesi takana koska sinä tiedät mistä puhut!
Lakkaa matelemasta ja pokkuroimasta turhaan ketään!
Ystävällinen voit silti olla.
Muista mistä olet tulossa ja mistä sinut on tehty!
Muista kuka olet ja tiedä juuresi!
Muista että et oikeasti nauti tilanteesta. En usko että olet masokisti. Sinun tulisi olla enemmänkin narsisti irtipäästäksesi.
Haet ehkä haasteita elämääsi ajamalla itseäsi nurkkaan nähdäksesi pääsetkö sieltä pois? (niin minä tein)
Kerron Sinulle lopuksi omasta irtipääsystäni:
Ulkoisten ongelmien aiheuttama ahdistus muuttui ensin minulla paniikkihäiriöksi, sitten lamaannuin, sitten masennuin.
Erosin koska en halunnut puolisoni kärsivän vuokseni ja itsetuntoni oli tipotiessään.
Lisäsin alkoholin käyttöä joka pahensi luonnollisesti tilannetta.
Menin lääkäriin.
Sain Cipralex (serotoniinin tuotantoni oli häiriintynyt vakavasti tuossa vaiheessa)
kuurin.
Oli kuin päivä olisi valjennut ensimmäistä kertaa vuosiin! Heräsin! Aloin muistaa vanhoja asioita uskomattoman tarkasti, osasin taas itkeä ja nauraa, innostuin asioista, en malttanut olla paikallaan!
Aloitin vanhat harrastukseni uudestaan, vähensin alkoholin käytön taas "normaalille" tasolle helposti, laihduin 20kg ja nuorruin 20 vuotta.
Puolen vuoden kuuri oli riittävä minulle.
Oireet eivät ole palanneet.
(minunkin mielialani koheni aina silloin tällöin ennen lääkettä mutta palasi aina takaisin ja pikkuisen syvemmälle kuin aiemmin)
Toivon että Sinä teet asialle jotakin ennenkuin käyt läpi jotakin tuonkaltaista helvettiä.
Suomessa (vaikka sadattuhannet käyttävät päivittäin) on edelleen varsinkin vanhalla kansalla vieläkin jotenkin häpeilevä suhtautuminen nk. mielialalääkityksiin vaikka kyse on maailman luonnollisimmasta asiasta.
Jos elimistösi ei tuota jotakin ainetta mielialan häiriintymisen vuoksi niin miksi sitä ei voisi sinne vähäksi aikaa laittaa että "koneet" lähtevät taas käyntiin?
Nyky-yhteiskunnassa kaikki tarvitsisivat jonkinasteista lääkitystä.
Ihan tavalliset lääkärit ovat hyvin perillä näistä asioista koska ne ovat yleisimpiä lääkärissäkäynnin syitä flunssan lisäksi.
Ei tuohon ongelmaasi tarvita kuin että alat tekemään asialle jotakin ja lakkaat rypemästä mutavellissä.
Muuten setä suuttuu.)
vähän tuohon edelliseeni:
Kävin aluksi psykiatrilla ja mielenterveyden huollon ammattilaisilla.
Mutta kun minulla on sellainen auktoriteettiongelma ollut aina etten oikein usko että ulkopuolinen ihminen osaisi hoitaa asioitani paremmin kuin minä, joten skippasin heidät.
Cipralex ja minä itse sen teimme ja varsin helposti. Harmittaa vaan kun en tehnyt sitä vuosia aiemmin. Mutta parempi myöhään!
Melkein meni työpäivä mönkään, kun ryhdyin parkumaan tuolle vastaukselle! Se, että huomaan jonkun ymmärtävän, tuntuu tällä hetkellä vain niin helpottavalta. Melkein tunnin itkun jälkeen (ja viestisi tulostamisen ja alleviivailun jälkeen) on jo hyvä fiilis.
Mutta kovasti kolahti. Ja tuossa kohdassa jo nauratti, kun sanoit, ettet auktoriteettiongelmasi takia luottanut psykiatrin apuun. Samasta syystä en uskonut saavani täällä näin helpottavaa ja tarpeellista vastausta. En oikein koskaan usko kenenkään tietävän minua paremmin, miten minun on järkevintä selvitellä takkujani. Siksipä niistä harvemmin puhunkaan. Pitäisi varmaan enemmän... (tai no, miehelleni puhun, mutta hän on juuri sitä tyyppiä, ettei [ainakaan yölliseen aikaan] ole oikein innokas vastaamaan näihin kauhean pulmallisiin haasteisiin. Enkä kovin helposti edes osta hänen neuvojaan. Niin kuin en kenenkään muunkaan, olivat sitten miten hyviä tahansa. Haluan keksiä ratkaisuni itse.) (; ...luuletko, että voin saada avioliittoni toimimaan haluamallani tavalla (heh) ollessani näin "haastava" vaimo...?
...Haluaisin oppia olemaan heikko. (Tai myöntämään sen muillekin, että olen.) Ja tarvitsemaan muiden neuvoa ja oppia luottamaan niihin. Mutta kun aina täytyisi saada itse tehdä, oli sitten kyse jostain konkreettisesta, tai henkisestä.
Lupaan tehdä asialle jotain, ettei setä suutu. :)
En vielä tiedä, mikä on jotain. Keskustelen mieheni kanssa, ja haluan hänen tukensa sille päätökselle, että käännynkö ihan lääkärin puoleen, vai jatkanko vielä tarkkailua.
Mutta varmasti pidän mielessä, että hautomaan ei saa jäädä. En halua kokea avioeroa, konkurssia ja masennusta. Haluan saada nyt kaiken irti henkisistä voimavaroistani, ja oppia käyttämään niitä oikein. Pidän mielessä, kun sanoit, että mielialasi kohentui aina välillä, mutta palasi sitten entistä syvemmälle. En halua joutua siihen kierteeseen. Ja totta on tuokin lause, että taidanpa jollain tapaa hakea näitä haasteita, vaikka vähän väkisin. Nähdäkseni, että mistä selviän. Enkä tee sitä tietoisesti, enkä todellakaan nauti tilanteista ja nurkista, joihin itseni ajan. Eilen tuli tunne, että olen jälleen paisuttanut haasteen niin suureksi, että se on ylivoimaista selvittää. Nyt taas uskon, että kyllä se tästä. :)
...en saa enää mitään järkevää kirjoitettua. Olen vähän puhki. :)
Mutta kiitän suuresti, että jaksoit nähdä vaivaa noin pitkään vastaukseen. Tuntuu, että jokainen sana oli aivan oikealla paikallaan. Kiitos. :)
oli jotakin apua!
Toisaalta tiesin että kokemuksestani on apua tässä nimenomaisessa asiassa. (nykyisen piilevän narsismini syvä rinta-ääni sanoo näin)
Tuosta auktoriteettiongelmasta sen verran että jos joku olisi oikeasti loistava ihmistuntija, elämää kokenut visionääri eikä mikään kirjanoppinut perustotuuksien laukoja niin sitten tulisi minultakin respectiä ja uskoisin mitä hän sanoisi.
En vaan törmännyt sellaiseen taikka sitten en kuunnellut koskaan tarpeeksi tarkkaan.
Tärkeintä on tässä ja nyt.
Päämäärään tähtäävä prosessi on suurin osa elämää! Siitä pitää opetella nauttimaan!
(mottoni jo pitkään ennenkuin fintelligens feats. lauri tähkä sen sanoi toisin sanoin)
"Menin lääkäriin.
Sain Cipralex (serotoniinin tuotantoni oli häiriintynyt vakavasti tuossa vaiheessa)
kuurin."
Niin kerropa kuinka tuohon "serotoniinin tuotannon vakavaan häiriintyminen" diagnoosiin päästiin?
Lääkäri varmaan heitti diagnoosin hatusta vai mitattiinko serotoniiniarvosi jotenkin? Ja kuka osaa sanoa tai kertoa täällä mikä on oikea arvo?
Vai onko kyseessä pelkkää arvailua.... veikkaan että tuota jälkimmäistä... sillä taitaa olla niin ettei teiltä yhdeltäkään pillerinnielijältä ole mitattu mitään... vai onko?
masentuneen ihmisen serotoniinin tuotanto on häiriintynyt.
Täytin masennuksen, vakavan masennuksen tunnusmerkit 12 / 12 kohtaa.
Elämänhaluni oli lopussa. En tiennyt mitä enää tehdä. Olisin tehnyt itsemurhan mutta olin niin flegu etten pystynyt siihenkään enää.
Että semmoista.
Olen elossa pillerikuurin ansiosta. Lapsillani on isä pillerikuurin ansiosta. Tulevilla lapsillani on isä pillerikuurin ansiosta.
Upealla naisella, nykyisellä puolisollani on mies pillerikuurin ansiosta. Mies joka pelastui syöksykierteestä.
Urheileva, humaani, boheemi ja onnellinen miljonäärimies.
T: Pillerinnielijä
PS: Voin maksaa Sinunkin kuurisi. Ihminen joka vaivautuu kirjoittamaan moista ala-arvoista soopaa kuten sinä, on vakavasti häiriintynyt.
Kerro pointtisi lööperiisi jos itse sen mahdat tietää?
sitä on rynnätty naimisiin tyyliin kun on täyttänyt 18v. Miettisitte nyt hiukka tarkemmin koska ja kenen kanssa. Niitä avioeroja sitten tulee eikä pää niitä hyvin kestä. Toivottavasti saat asiasi kuntoon miehesi kanssa.
Heh, olen kyllä jo ihan aikuinen. Nuori aikuinen, mutta mielestäni tarpeeksi iso viisaisiin päätöksiin. Seurustelimmekin vuosia, ja totta kai pidän häntä elämäni miehenä. Välillä vain tulee näitä hetkiä, enkä usko, että syy epävarmuuteen on miesvalinnassa, vaan omassa ajattelutavassani, jota uskon voivani työstää parempaan päin. (Siihen päin, mitä se aina toisinaan yhä/jo onkin.)
Mutta kiitos, toivon, että saan asiani kuntoon. :)
(Mieheni on kyllä ihanan ymmärtäväinen, ja yrittää parhaansa mukaan olla minulle sellainen, kuin milloinkin päätän vaatia. Ja toisaalta myös yhtä usein palauttelee minua maan pinnalle, ettei IHAN mitä vaan voi vaatia, eikä kaikista pienistä ja merkityksettömistä epäkohdista tarvitse vääntää ongelmaa. Ehkäpä pelastukseni tältä analysoinnin kierteeltä on yksinkertaiseen ajatteluun opettava mieheni. ;) )
-Tsup- näin loppuu anonyymi avautuminen. Olen tyytyväinen tällä erää, ja lakkaan lirkuttelemasta. :)