masentuneena

ja päin vittuahan se menee. Toisaalta vituttaa enemmän ellei yritä tehdä mitään.

Muutama kaveri kyllä selvästi tietää, mutta sitä en osaa sanoa miten he todellisuudessa siihen suhtautuvat. Päällepäin näyttää ainakin sympatiaa heruvan.. mutta päätä vaivaa kokoajan ajatus siitä että haittaako heitä oikeasti mun läsnäolo, vaikka ovatkin ymmärtäviä.

Kyllä hankalassa masennusvaiheessa pitäisi olla sairaslomalla.Masennus vaikuttaa keskittymiskykyyn ja se taas tuottavuuteen ja työturvallisuuteen yms.Mahdollisimman pian takaisin työelämään.Muuten vaarana syrjäytyminen jne.

Olen koko ikäni ollut kroonisesti masentunut-ahdistunut ja käynyt töissä; nyt juuri en ole, ehkä en enää mene/joudu, sillä vapaus työelämästä jo häämöttää.

Eka vastaukseni on, että NÄYTTELEMÄLLÄ olen pärjännyt. Olen tehnyt kaikkeni, ettei kukaan huomaa, että olen lääkitystä käyttävä potilas ja että käyn terapiassa. Sain käydä työssä ollessäni terapiassa vuosikaudet niin, että tunnit olivat työajan ulkopuolella ja näin 'en jäänyt kiinni'. Olin oppinut häpeämään melenterveysongelmia ja siksi kai tulin taitavaksi peittelemään ja näyttelemään työssä ollessani. Ei olisi tullut mieleenkään kertoa kenellekään, paitsi työterveyshuolto tiesi ja vähän väliä kirjoitti saikkua, kun uuvuin ja oli ties mitä psykosomaattiskakin oiretta. Se oli toisaalta ihah kauheaa aikaa, hirveästi meni energiaa 'kuljettaa mukana' tuota tautiani. Eipä ollut vaihtoehtoja. Omaiseni eivät tienneet, että olin psyykkisesti häiriintynyt ja psyykkisesti kovastikin välillä kärsivä ja myöskään työtoverit eivät tienneet. Sitä en tiedä vuotiko tieto jotenkin jostakin, ei tullut 'vastaani' kuitenkaan.

Oli raskasta, sillä masennuksen-ahdistuksen-pelkojen-jännittämisen-psykosomatiikkaoireiden KANTAMINEN vie hirmuisesti voimia ja kaikki loput voimat sitten menikin kauheeseen yrittämiseen selviytyä työstä. Kuluttavaa oli, mutta tietenkin olen onnellisen, että selviydyin saaden palkkani joka kuukausi. Eli itse sain elinkeinoni, siinä rajamailla tilanne oli, mutta selviydyin. Sairauslomia olen aina tarvinnut, mutta todistuksia ei ole koskaan tarvinnut esimiehelle kiikuttaa, vaan työterv.huoltoon, jonka käsitin olevan luotettava. Joskin yhden kerran tiedän esimiehen soittaneen terveydenhoitajalle ja kyselleen jotakin poissaoloistani, enkä tiedä mitä puhuivat. En tiedä sitäkään, oliko laitonta; mitä mahtoi terkkasi minusta kertoa.

Vanhemmiten varsinkin keskittymisvaikeudet ja hitauden lisääntyminen alkoivat haitata. Tulin entistäkin jännittyneemmäksi, kun koin etten pärjää ja pelkäsin jotenkin. Ruumiskin oireili.

Kohdallani työtoverit eivät tietääkseni tienneet? Ja siis en huomannut kummempaa suhtaumista. Osasin aina kyllä nauraa ja vitsaillakin, vaikka tuo tauti oli päällä. Se oli jotenkin niin äärettömän syvällä (ja on) että kotona tauti pahemmin päällä, kuten ymmärrätte varmaan.

Sanon vain, että jos ikinä mahdollista, niin olkaa, yrittäkää työssä! Jollei voi, niin sekin on itselle suotava. Myös runsaat poissaolot hyväksyttävä itselleen, että siinä kohden ei ole ns. hyvä työntekijä. Minä sitten kompensoin tilannetta yrittämällä ihan hirveästi.

Sinä joka kysyt, eihän sinun tarvitse kenellekään kertoa, minkä nimisestä taudist kärsit. Älä ainakaan tieten tahtoen sitä mene kertomaan, se vain sitten turhaan suurenee heidän maailmassaan. Jos huomaavat sivusta jotakin, niin sitten huomaavat, parempi niin ettet tiedä mitä heidän päässään liikkuu, ehkä. Kyllä nykyisin työtoverit aika hyvn suhtautuvat, paljon on tietoa näistä asioista. Ja, he itsekin vähän väliä ovat vaikeuksissa, tietty. Itse tosiaan yritin varmuuden vuoksi sitten olla yriteliäs ja varsinkin ahkera, ettei ainakaan kukaan kokisi minusta haittaa olevan ! :) Tsemppiä. Meitä on PALJON.

Hei,

Itse opiskelin ja tein töitä osa-aikaisesti. Kun sairastuin masennukseen viime kesänä, yritin alussa peitellä sitä (tietoisesti ja tiedostomattakin) ja kuitenkin työantajani huomasi, ettei oloni ollut hyvä ja että olin ahdistunut. Hän ei kuitenkaan halunnut alkuun puuttua asiaan vaan päätti antaa ajan kulua, josko kyseessä olisi koulustä jäänyt stressi, joka purkautui näin kesätyössä.

Juhannuksen jälkeen oireet pahenivat ja aloin jo itkeskellä töissä. Avopuolisoni yritti sanoa, että jospa käytäisiin lääkärillä, mutta minä koin ettei se sovi, koska työantaja tarvitsee panostani eikä kyseiselle alalle saa heti ketään tilalle. Niinpä jatkoin työskentelyä ja päämäärä oli vain jaksaa se 8 tuntia. Noh, sitten alkoivat oireet pahentua niin pahaksi, että avomies sanoi, että saa riittää. Työllä ei saa itseään tapattaa, vaikka rahasta olisikin puutetta. Niinpä hän varasi ajan minulle terveyskeskukseen lääkärille ja lähti mukaani, jotta varmasti asiat tulevat sanotuksi.

Lääkärillä puolisoni selitti tilanteen ja lääkäri kyseli vointiani ja laittoi tekemään masennustestejä. Niistä hän siten päätteli, että olen masentunut. Määräsi alkuun lääkitystä ja viikon sairaslomaa, jonka toinen lääkäri sitten pidensi 3 viikolla siihen asti, kunnes tapaisin ensimäisen lääkärin lääkekontrollissa. Siellä sitten tuli ilmi, että vuotta aikaisemmin sairastamani vakava masennus oli uusiutunut. Olin siinä vaiheessa aivan kauhuissani siitä, että pitäisi palata varmaan työelämään. Lääkäri määräsi kuitenkin kuukauden sairasloman ja varasi uuden ajan omalle lääkärille (joka oli ollut kesän lomalla). Oma lääkärini kirjoitti saman tien minut tavattuaan lähetteen psykiatrian polille ja siellä sain lisää sairaslomaa. Tähän mennessä olen 6. kuukautta sairaslomalla.

Olen kokenut sen hyväksi, vaikka jonkun mielestä pitäisikin palata mahdollisimman nopeasti opiskelemaan / töihin. Jos sairastuneena työskentelee tekee usein helpommin virheitä, jotka voivat vaikuttaa mm. työturvallisuuteen. Vaikka osaisi "näytellä" niin sekin vaikuttaa oman itsensä jaksamiseen.

Moni työtovereista suhtautuu nykyään ymmärtäväisesti masennukseen, jos heille siitä kertoo. Ainakin itse olen saanut huomata tämän joka kerta, kun olen asiasta jollekin kertonut. Olen päättänyt olla avoin tämän asian kanssa, koska nykyään siitä puhutaan enemmän ja avoimemmin kuin aikaisemmin. Monella on myös kokemuksia siitä, vaikkeivat ole siitä puhuneetkaan.

Usein työtoverit myös huomaavat, jos jollakin on ongelmia oman terveytensä kanssa. Itse harvemmin huomaa, jos on poissaolevan näköinen tai keskittyy vain siihen, että jaksaa hoitaa oman hommansa.

Itse pitäisin tärkeänä avoimuutta tässä asiassa. Samoin on tärkeää kuunnella itseään. Jos on sairas, pitää hoitaa itseään ja jäädä sairaslomalle, jos se sitä vaatii. Ei ole järkeä sairastuttaa itseään enemmän. Näin sanon omalla kokemuksellani. En suostunut antamaan periksi ja luulin, että toipuisin sitten. Tuloksena oli se, että alkoi tulla psykosomaattisia oireita ja kroppa kärsi vaikka mistä oireista eikä niille löytynyt kuitenkaan mitään elimillistä yms. vikaa.

Sairaslomani aikana olen antanut itselleni aikaa toipua ja samalla olen voimieni mukaan miettinyt, mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Olen siis vielä nuori enkä ole täysin varma, että alaa, jota opiskelin on minulle se oikea paikka. Siksi en pidä tätä aikaa pahana vaan mahdollisuutena muutokseen. On tärkeää muistaa myös se, että osaa olla itselleen armollinen. Ei pidä pakottaa itseään liiaksi. Sairausloma ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä.