Onkohan täällä ketään, joka olisi ensin odottaisi nyt lasta syntyväksi, vaikka oli alun perin aikonut keskeyttää raskauden?
Tunnelmat on aika sekavat nyt kun päätös tehty. Moni asia mietityttää, valitettavasti negatiivisessa mielessä. Mahan kasvaminen kauhistuttaa, samoin töistä pois oleminen, matkustelusta luopuminen (rinkkamatkalle en lasta ottaisi!) jne.
Olen koko tämän vahinkoraskauden ajan kadehtinut naisia, joilla on vauvakuume ja jotka toivovat kovasti lasta, ovat onnellisia raskaustestin tuloksesta jne. Itselläni ei näitä tunteita ole ja päätöksen lapsen pitämisestä tein "kumpaa haluan vähemmän"-periaatteella. Siis halusin aborttia vähemmän kuin lasta, jota en sitäkään halunnut. Lisäksi koin järkeväksi päättää näin, siis mm. ikäni ja urani sopivan vaiheen vuoksi.
Tiedän pärjääväni lapsen kanssa kaikin puolin mainiosti. Tiedän myös kiintyväni lapseen. Siis järjellä tiedän, mutta tunnepuoli ei oikein ole vielä mukana, kun en koskaan ole toivonut lapsia, enkä kokenut itseäni yhtään äidilliseksi. Siksi tämä asia vaivaa ja toivoisinkin jonkun saman kokeneen kannustusta.
Tunnelmat on aika sekavat nyt kun päätös tehty. Moni asia mietityttää, valitettavasti negatiivisessa mielessä. Mahan kasvaminen kauhistuttaa, samoin töistä pois oleminen, matkustelusta luopuminen (rinkkamatkalle en lasta ottaisi!) jne.
Olen koko tämän vahinkoraskauden ajan kadehtinut naisia, joilla on vauvakuume ja jotka toivovat kovasti lasta, ovat onnellisia raskaustestin tuloksesta jne. Itselläni ei näitä tunteita ole ja päätöksen lapsen pitämisestä tein "kumpaa haluan vähemmän"-periaatteella. Siis halusin aborttia vähemmän kuin lasta, jota en sitäkään halunnut. Lisäksi koin järkeväksi päättää näin, siis mm. ikäni ja urani sopivan vaiheen vuoksi.
Tiedän pärjääväni lapsen kanssa kaikin puolin mainiosti. Tiedän myös kiintyväni lapseen. Siis järjellä tiedän, mutta tunnepuoli ei oikein ole vielä mukana, kun en koskaan ole toivonut lapsia, enkä kokenut itseäni yhtään äidilliseksi. Siksi tämä asia vaivaa ja toivoisinkin jonkun saman kokeneen kannustusta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla oli alussa todella vaikeaa. Tarkoituksenamme ei ollut vielä hankkia lapsia pitkään aikaan... Kesäkuun puolessa välissä sitten pamahti plussa tauluun ja olin valehtelematta kolme viikkoa melkein shokissa, kun en yksinkertaisesti tienny mitä tehdä. Synnytys, ulkonäön muuttuminen raskausaikana ja elämä äitinä mietityttivät. Mietin ratkaisuna aborttia ja adoptiota. Olemme mieheni kanssa molemmat nuoria, minä täytin juuri 24, hän täyttää 22, eli suuria suunnitelmia matkustelun ja tulevaisuuden suhteen oli tehty...
Meni siinä kauan ennenkun rupesin hyväksymään tilanteen ja nauttimaan raskaudestani. Nyt mennään ihan viimeisillä viikoilla, ensi kuussa olisi vauvan tarkoitus syntyä ja valehtelematta jännittää ihan törkeästi, mutta odotan sitä todella innolla! Siinä vaiheessa kun potkut alkoivat tuntumaan, tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Toista lasta emme kuitenkaan varmasti ihan heti tee ;) sen verran dramaattista on ollut tää raskausaika, varsinkin sen alku :D
Ainiin ja mitä pelkoihin tulee, niin minulla ei ainakaan ole ulkonäkö muuttunut juuri miksikään, edelleen olen hoikkanen, mitä nyt tuossa mahan kohdalla on valtava pallo :)) hiukset kiiltää ja urheilukin vielä maistuu, niin kaikki on ollut positiivisesti yllättävää. Tsemppiä sinulle aloittaja odotukseen, luulen että se tunnepuolikin tulee mukaan sitten ajan kanssa (niin ainakin minulle kävi). Miten pitkällä raskautesi nyt on?