Ovatko kaikki masentuneet

minulla ei ainakaa oo ku yks ystävä jonka kans voi puhuu melkeen kaikesta,mut me nähdään aika harvoin. sit on joitakin "kavereita" mutta ku tuntuu että kaikki kaverit on parempia joka asiassa ku mä ja mulla on ollut nii rankka syksy (syömishäiriötä ja masennusta) että ei aina jaksais jutella ja olla etes kavereitten kans...

Olen todella yksinäinen ja masentunut nuori nainen,
tässä iässä pitäis olla kavereita ja nauttia elämästä mutta niin ei ole.
Olen työttömänä ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeeta.
Sekä paras ystäväni että poikaystäväni asuvat toisella paikkakunnalla.

Kaikki ei ole hyvin oikeastikaan, ei mitään mahollisuuksia elää onnellisena.
Mutta kyllä sairaus paljon lisävaikeutta saa joka ikiseen asiaan.

en todellakaan tunne olevani arvostettu millään lailla kenenkään taholta. Mut mun masennus johtuu muustakin....

Hei,

Itselläni tuo masennus alkoi vuoden 2006 loppusyksyllä. Vuoden vaihtuessa silloinen poikaystäväni jätti, koska ei omien sanojensa mukaan voinut olla kanssani, koska en ollut terve ja siten kykeneväinen suhteeseen. Se musersi minut lopullisesti ja miten yksinäiseksi tunsinkaan silloin itseni!

Kerroin masennuksesta pikku hiljaa ystäville ja sain huomata, ettei minulla ollutkaan kovin paljon hyviä ystäviä, vaikka olin näin kuvitellut. He vain kaikkosivat, eivätkä pitäneet yhteyttä pitkään aikaan. Kun sitten kuntouduin 2007 kesän lopulla sellaiseen kuntoon, että tunsin itseni terveeksi ja menin opiskelemaan, yhtäkkiä oli taas ympärillä kavereita.

Viime vuoden kesälä tuo masennus uusiutui ja tällä kertaa vakavampana. Taas kävi niin, että kaverit kaikkosivat, ainakaan eivät pidä järin paljon yhteyttä. Enemmänkin on mennyt niin, että minä saan soitella tai laittaa viestiä jne.

Ainut oikein hyvä ystäväni on myö avopuolisoni. Hänen kanssaan voin jakaa kaiken. Silti välillä tunnen oloni yksinäiseksi siltä osin, ettei ole sellaista läheistä naispuolista ystävää, jonka kanssa voisi jakaa naisten asioita. Olen koittanut voimieni mukaan jopa tutustua uusiin ihmisiin, josko sitä kautta saisin uusia ystäviä.

Valitettavasti vielä en ole törmännyt sellaiseen, jonka kanssa "kemiat synkkaavat". Netistä olen koittanut löytää. Miksi? Noh, kun menen ulkona juttelemaan niin saan aika usein vain kummallisia katseita. Noh, en silti luovuta, vaikka moni näin kaksikymppisenä on jo löytänyt niitä sydänystäviä.

Avopuolisoni on antanut minulle niin paljon rakkautta, että hänen ansiostaan tunnen olevani rakastettu ja arvostettu. Samoin hänen perheensä ja isovanhempansa ovat ottaneet minut niin hyvin vastaan, etten voi olla kuin onnellinen, että maailmassa on ihmisiä, jotka minusta välittävät! Osalta sukulaisistanikin saan ymmärrystä, joten siksi en tunne olevani liian yksinäinen. Kai sitä yksinäisyyttäkin on niin monenlaista.

Minä ainakin olen todella yksinäinen, minulla ei ole ketään ystävää jolle puhua mistään. Olen päivät yksin , täällä ei käy kukaan, illalla kun puoliso tulee kotiin , niin istuu telkarin viereen ja on siinä niin kauan kun menee nukkumaan.Aamulla taas lähtee ja minä jään kotiin , olen masennuksen vuoksi määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä , kun olen yrittänyt jutella puolisolleni niin ei hän jaksa kuunnella.Itken paljon ja syyllistän itseäni kaikesta.Tuntuu ihan mahdottomalta että parantuisin koskaan.En pääse edes kauppoihin ym kun asun maalla eikä täältä ole minkäänlaista kuljetusta kaupunkiin täällä ei ole ketään tuttuakaan.Olen vaan päivät sängyllä ja nukun ja mietin kuinka voi olla kurjaa.