Suomalainen perhekulttuuri

Kysymyksesi on aika yllättävä, koska itse näkisin suomalaisen keskivertosuvun nuohoavan toistensa kimpussa joka kissanristiäisissä. Että missähän päin ne sukua vihaavat persoonat sitten ovat? Olisit tarjonnut esimerkkejä, koska jos mielikuvasi syntyy vaikkapa keskustelupalstojen pohjalta kyse on useasti vain tunnepurkauksista kuin todellisista teoista oikeassa elämässä. Ja se parhaimmillaan osoittaa melkoista varovaisuutta ja kunnioitusta sukulaisia kohtaan, ettei uskalla sanoa mitään suoraan ja välttää konflikteja oman mielenterveytensäkin uhalla.

Yhteiskuntamme on (lue oli) myös rakentunut pitkälle ilmaiseen sosiaali-ja terveyshuoltoon kuin aikoinaan tärkeäksi tulonlähteeksi osoittautunut kansalaiseläke, jolloin vanhuksien ei tarvinnut olla riippuvaisia jälkipolven ylläpidosta. Jos vertaat sukukeskeisyyttä vaikkapa kolmanteen maailmaan esim. Brasiliaan, niin siellä ei ole muuta kuin sukulaiset hoitamassa toisiaan ja siellä myös pidetään tiukat perhearvot lasten kasvatuksessa mukana. Joten voihan asiaa meidän yhteiskuntamme kannalta ajatella niinkin, että kuuluuko meidän mentaliteettiin ylipäätään ripustautua toisiimme? Yhdessä oleminen on vapaaehtoista ja siihen mahtuu myös tunteita, ettei vaan halua olla missään tekemisissä.

Voin ylpeänä kertoa kuuluvani sellaiseen sukuun, joka jatkuvasti pitää keskenään yhteyttä puolin ja toisin. Ja minusta se on ihanaa. Kaiken alkuunpanijana aikoinaan taisi olla mummoni, joka vieläkin järkkäilee kaikkia yhteisiä tapahtumia.
Lapsuudessani ja nuoruudessani (olen siis 30v) lähes koko suku asui samoilla seuduilla ja olimme lähes päivittäin tekemisissä, pidimme seuraa toisillemme ja autoimme tarvittaessa muita. Samoin kaikki juhlapyhät ja muut kekkerit keräännyimme viettämään samaan paikkaan yhdessä.

Nykyään porukkaa on hieman vähemmän ja ehkä jonkin verran harvemmin tulee kaikkia nähtyä, jotuen sukulaisten avioeroista tai muualle muutosta. Kuitenkin mummoani, äitiäni, veljeäni näen ainakin pari kertaa vkossa, ja siskoani lähes joka pv. Useamminkin nähtäisiin, mutta esikoisen syntymä ja se, että asun hieman kauempana, vaikuttaa sen verran, ettei joka pv jaksa jonnekin reissata.

Mieheni puolella taas suku ei pidä mitään yhteyttä toisiinsa, vaikka osa lähellä asuukin, ja hänelle oli aluksi todella käsittämätöntä ravata kaikissa "kissanristijäisissä". Mutta kumma kyllä hänenkin asenteensa on tässä vuosien varrella muuttunut. Johtuu myös varmaan siitä, että sukulaiseni ovat kaikki ihania, hauskoja ja avuliaita ja rentoja tyyppejä. Nyt jo mielellään lähtee useinkin mukaan sukuloimaan minun sukuni luokse, tosin omaansa ei edelleenkään lähintä perhettä lukuunottamatta juurikaan pidä yhteyttä. Mutta hyvä, että mun sukulaiset sentäs kelpaavat :)

Mulle on ainakin tärkeää, että saa tarvittaessa tukea ja turvaa läheisiltään, ja auttaa heitäkin tarvittaessa. En tiedä, mitä tekisin ilman moista tukiverkostoa, ja koitan omatkin lapseni kasvattaa kunnioittamaan perhearvoja ja nauttimaan yhteisestä ajasta suvun kanssa. Nyt kun lapselle vielä saataisiin serkkujakin leikkikavereiksi!

Kuvailemasi perhekulttuuri kuulostaa kyllä minullekin oudolta, mutta oman kokemukseni mukaan aika useassa perheessä/suvussa ei pidetä keskenään juurikaan yhteyttä. Ehkä se toimii muilla, mutta kyllä minä ainakin olen todella kiitollinen omasta tilanteestani.

on oma huomioni koululaisista.

Minulle oli suorastaan järkytys lukea muutamaa foorumia joissa joku kertoi elämästään koululaisena. Vaikka nuo viestit olivatkin kaikki eri aloittajan, niin niihin tulleet vastaukset ja aloitusviestit kertoivat siitä kuinka yksinäisiä suomalaiset lapset ovat.

On suorastaan hirvittävää kuinka lapset jotka käyvät koulua, ovat yksinäisiä ja ilman kavereita tai ystäviä!

Kun minä kävin koulua, oli siellä ystäviä jokaiselle. Niillekin jotka eivät olleet suosituimpia. Nyt foorumeihin saattaa tulla lyhyen ajan sisällä sata kommenttia joissa koululaiset valittavat yksinäisyyttä.

Eräässä peliketjussa eräs 7 vuotias tyttö aneli ihmisiä keskustelemaan hänen kanssaan eläimistä, tai neuvomaan osoitteita kissa ja koirapeleihin, koska hänellä oli viikonloppu tylsää ilman mitään tekemistä. Hän kirjoitti uuden viestin aina tunnin välein kertoen siitä mitä hän teki ja pyytäen ihmisiä juttelemaan. Ei todellakaan voi olla terve tämä yhteiskunta jos 7 vuotias joutuu anelemaan netissä ihmisiä juttelemaan hänelle kun hänellä ei ole mitään tekemistä koko viikonloppuna! Kun minä olin lapsi, meillä oli aina jotain tekemistä ja olimme kavereiden kanssa ulkona.

Netti tai televisio ei ole mikään syy ihmisen syrjäytymiseen, sillä kyllä siihen vaaditaan se ettei koulussakaan ole kavereita ja se on se mikä minua tässä rassaa.


Jos ihmiset eivät arvosta perhettään tai sukuaan ja valittavat sukulaisista, niin onko mikään ihme että lapset kuolevat tylsyyteen ja anelevat ihmiskontakteja vaikka samaan aikaan eivät kykene solmimaan edes koulussa kaverisuhteita muihin koululaisiin!?


Olen kouluttanut ja valmentanut erilaisia ihmisiä esiintymään ja yhteistä suomalaisille on se että he eivät osaa olla sosiaalisessa tilanteessa sellaisia niinkuin ovat. Nyt ei ole kyse mistään small talkista, vaan siitä että suomalaisilta puuttuvat oikeat kontaktit ihmisiin. Suomalaiset ovat hyvin ahdistuneita kun he joutuvat sosiaalisiin tilanteisiin. He tulevat kyllä toimeen siinä, mutta ahdistus on jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Tyypillistä on että suomalaisen täytyy "olla jotakin" että hän pärjäisi sosiaalisissa tilanteissa. Suomalainen ei arvioi itseään muun kuin tekemiensä mokien perusteella ja tuo estää ihmisiltä kontaktien hakemisen ja mokien sietämisen. Siinä samalla jälkipolville opetetaan että yksin on parasta olla ja kehenkään muuhun ei saa ottaa yhteyttä. Fakta on kuitenkin se että ihminen on laumaeläin ja tarvitsee lauman tukea.

Jotkut ovat sosiaalisia selviytyjiä, mutta vihaavat perhejuhlia ja esimerkiksi joulua. Nuo sosiaaliset selviytyjät kärsivät kuitenkin siitä että he yrittävät olla "cool". He esittävät roolia ja jatkuva roolin esittäminen on hyvin vahingollista ihmiselle.

Kun olen ihmisiä kouluttanut niin sama kuvio toistuu hyvin usein, eli joudun ensiksi opettamaan ihmisen pois omasta roolistaan joka ei selvästikään ole häntä itseään. Vaikka ihminen tienaisi omaisuuden vuodessa, mutta ei tule toimeen oman itsensä kanssa, niin sillä rahalla ei tee mitään. Suomalainen kulttuuri on todellakin sairastunut sitä myöten kun kaupungistuminen on lisääntynyt ja ihmiset on pakotettu kasvukeskuksiin. Noissa kasvukeskuksissa ei kasva mikään muu kuin paha olo.

Isän suku on tosi sukulaisläheistä porukkaa. Äitin puolelta sukulaisia näkee harvemmin jos ei oteta lukuun muutamaa poikkeusta. Mutta pelkästään isän puolelta mulla on yhteensä kaheksan setää ja tätiä ja ainakin parikymmentä serkkua ja pikkuserkkuja vielä enemmän.
Kesäsin onkin otettu tavaksi reissata parin viikon verran ympäri maata katsomassa sukulaisia ja he käyvät usein meillä. Soitellaan paljon.
Keräännytään parikin kertaa vuodessa samaan paikkaan juhlimaan jotain merkittävää, kohta olisi edessä mummon 70-vuotissynttärit.
Ainakin minulle suku on tärkeä ja ylpeänä esittelen laajaa sukuani. Parin viikon päästä pääsen Italiaan kahdeksi viikoksi setäni, hänen vaimonsa ja heidän kolmen lapsensa luokse. Siellä on myös vaarini sisko ja muita ihania sukulaisia. Muutenkin kyläilen mieluusti sukulaisten luona

Sukulaisiaan rakastava 18v neiti

Ei se perhe oikein ole "perhe" vaan enemmänkin poppoo joka asui saman katon alla, jakoi kotityöt (jos jaksoi) ja asuinkustannukset. Välillä tapeltiin, hellyydenosoituksia näki vähän, nekin kännissä.
Mun perhe ei ole eikä ollut mitenkään lämmin, se oli kuin olisi elänyt ruutitynnyrissä tai ollut toimistossa missä tiedetään naapurikarsinassa istuvan nimi muttei sanota huomenta saatika puhuta. Sellainen kylmä, vaivautunut ja jännittynyt ilmapiiri.

Sukulaiset taas ovat, ei millään pahalla, melkoslailla viinaan meneviä ja siihen seuraan ei tahdo raitis oikein sopia. Pitäisi olla sellainen vanhanajan rehellinen maalaismeininki, kossupullo napsautetaan auki kyynärpäällä ja siitä huikkaa raakana perään.
Lisäksi osui tämä informaatioyhteiskunnan tulo omalle kohdalle, siinä on ikävä kuilu kaupunkilaisen opiskelijahintin ja rehdin maalaisserkun välillä josta kuulee kuittailua humalassa.

En vihaa ketään, ei vain ole sellaista suhdetta josta välittäisi. Ei ole koskaan ollutkaan.