Luulen, että olen ihastumassa ihan väärään henkilöön. Käyn yhdessä harrastuksessa, ja tämä kaveri on kyseisen harrastuksen vetäjä/ohjaaja.
Varmasti monelle muullekin on käynyt näin? Onhan niitä laulumaikkoja ja runokerhonpitäjiä yms. Miten olette asian ratkaisseet? Vai voiko sitä ratkaista muuten kuin karsimalla tylysti kaikki tilaisuudet, jossa kyseistä "ihastusta" voi nähdä?
En haluaisi lopettaa kyseistä harrastusta, koska se antaa paljon. Aikuista järkevyyttä olisi pitää itsensä kanssa rakentava kehityskeskustelu.
Mutta nämä tunteet! Liian usein hiipii mieleen kaikenlaiset ajatukset, ja tuntuu niin teiniltä olla tällaisessa tilanteessa. Eli hävettää niin prkleesti, vaikka "mitään" ei ole tapahtunut. Olen huomannut, että on vaikea olla oma itsensä tilanteessa jossa hän on läsnä. Ehkä pitää lopettaa koko harrastus..?
Tää on jotenkin tosi noloa. Mikä mua vaivaa????
Mitä mieltä olette?
Varmasti monelle muullekin on käynyt näin? Onhan niitä laulumaikkoja ja runokerhonpitäjiä yms. Miten olette asian ratkaisseet? Vai voiko sitä ratkaista muuten kuin karsimalla tylysti kaikki tilaisuudet, jossa kyseistä "ihastusta" voi nähdä?
En haluaisi lopettaa kyseistä harrastusta, koska se antaa paljon. Aikuista järkevyyttä olisi pitää itsensä kanssa rakentava kehityskeskustelu.
Mutta nämä tunteet! Liian usein hiipii mieleen kaikenlaiset ajatukset, ja tuntuu niin teiniltä olla tällaisessa tilanteessa. Eli hävettää niin prkleesti, vaikka "mitään" ei ole tapahtunut. Olen huomannut, että on vaikea olla oma itsensä tilanteessa jossa hän on läsnä. Ehkä pitää lopettaa koko harrastus..?
Tää on jotenkin tosi noloa. Mikä mua vaivaa????
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän paremmin kuin hyvin ongelmasi! Olen nimittäin ihastunut kahteen eri ohjaajaani, molemmat ovat olleet naisia ja olen siis itsekin tyttö... Olen hetero, joten kyse on enemmän siitä asetelmasta, että ihastuu ihmiseen, joka on auktoriteettiasemassa. Harrastuksiini on tullut voimakasta latausta ja kemiaa (ihastukseni eivät ole olleet täysin yksipuolisia...), joka tietyissä tilanteissa häiritsee, mutta on enemmän kuitenkin motivoinut minua.
Mielestäni ei ole vaarallista ihastua ohjaajaansa, eikä siinä todellakaan ole mitään noloa. Omalla kohdalla ainakin olen kasvanut ihastuksen piinallisesta vaiheesta yli ja olen voinut olla tunteideni kanssa rauhassa. Lohdutukseksi siis voin sanoa, että häiritsevästä puolesta pääsee ajan kanssa eroon:) Älä ihmeessä luovu harrastuksestasi, vaan ajattele kiinnostavan ohjaajan motivoivaa puolta ja hyväksy tunteesi osana hyvää treeniä/harrastusta.
Sinua ei siis vaivaa mikään, mutta ymmärrän, että välillä tunteet voivat tuntua turhauttavilta, piinallisilta ja naurettavilta. Olen itse kärvistellyt noidankehässä, koska olen ihastunut naisiin (outoa käytöstä minulta), mutta tajuan kyllä, miksi kaipaan juuri näiltä ihmisiltä hyväksyntää ja huomiota.
Olen huomannut, että auttaa, kun pyrkii pelostaan huolimatta juttelemaan ohjaajalle ja normalisoimaan tilannetta. Tunteita pakoilemalla ei kasvata muuta kuin ahdistusta ja kuilua sinun ja ohjaajan välillä ja sitä tuskin haluat.
En tiedä, auttaako tämä vertaiskokemukseni, mutta toivottavasti ainakin lohduttaa kuulla, että et todellakaan ole ongelminesi yksin. Voimia sulle, kaikki selviää ajallaan=D
Kiitos MiuMiu vastauksesta, toi näkökulmaa asiaan.
Kirjoitit tuossa omasta kokemuksestasi sen, että tajuat miksi kaipaat omilta ihastuksen kohteiltasi "hyväksyntää ja huomiota". -> pystytkö selventämään tätä jotenkin? Tarkoitatko, että jos ihastuu johonkin periaatteessa saavuttamattomaan kohteeseen, niin sitä on ikään kuin vailla tämän tyyppisen henkilön hyväksyntää?
Alkoi kiinnostaa tämä ihastumispsykologia !
Hyvä, että oli jotain apua mun kokemuksista. Nyt seuraa sitten jatkoselvennystä:) Omalla kohdalla hyvin autoritäärinen isä, jolta en koskaan lapsuudessa tuntunut saavan hyväksyntää suorituksistani tai edes omana itsenäni on tuonut elämääni viehtymyksen ihmisiin, joilla on jollakin tavalla valta arvostella, mutta myös antaa hyvää palautetta. Traumaattiset kokemukset lapsuudessa liittyvät nimenomaan oppimiseen, kun en oppinut kelloa helposti tjn, isän kärsivällisyys petti. Näin aikuisiällä edelleen olen oppimistilanteissa stressaantunut ja haen enemmän opettajan hyväksyntää kuin keskityn itse asiaan.
Kohdallani ihastusten saavuttamattomuus on selkeä avainsana. Haluan ennemmin velloa fantasiassa kuin olla sen tuhoavan mahdollisuuden edessä, etten taaskaan tule hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Siksi ihastun naisiinkin, koska heitä en ainakaan voi saada, mutta saan olla fantasiassani ja kokea, että nyt minä osaan ja nyt minusta välitetään ja myöskin, että nyt minä valloitin tuon ihanan olennon ja hänen tunteensa. Kyse on pikkutytön tarpeista sisälläni, jotka edelleen janoavat isän ymmärtävää rakkautta.
Ihastumispsykologiassa pätee siis freudilainen maailma ja ihmisillä, joilla on vastaavia kokemuksia kuin minulla on yleensä ylikorostunut yliminä, joka hakee näennäisesti ulkopuolelta äänensä tuomitsemaan ja hyväksymään omaa itseä. Todellisuudessa yliminän ääni on sisäinen äänesi, jolle vain haet helposti jonkun auktoriteetin kasvot.
Kysymys sinulle onkin (kannattaa miettiä tätä) oletko yleensäkin ottaen ihastunut ihmisiin, joilla on jonkinlaista auktoriteettia tai asema, josta voi ladella arvosteluja (kovikset, vartijat, poket, julkkikset, huippu-urheilijat, kaveriporukan henkiset johtajat yms.). Jos toistat samaa kaavaa elämässäsi, kannattaa pohtia miksi. Itsellä linja on ollut aina selkeä: olen halunnut ihmisiä, joilla on statusta.
Muuta en voi sanoa kuin että itseensä ja motiiveihinsa kannattaa tutustua ja hienoa, että olet innostunut:)
Miu Miu, kertomasi kuulosti (pelottavan) tutulta.
Kirjoitit: "Haluan ennemmin velloa fantasiassa kuin olla sen tuhoavan mahdollisuuden edessä, etten taaskaan tule hyväksytyksi sellaisena kuin olen."
-> onko mahdollista, että ihastuminen olisi (tietyillä ihmisillä) pelkkää fantasiahakuisuutta? Eli että haluaa oikeastaan vaan sen euforian tunteen, ei niinkään mitään oikeasti tapahtuvaa? Tietyllä tavalla kamala ajatella, että "tuo tyyppi on vain napsauttanut jonkun mindgamen päässäni". Tuntuu, että siinä jotenkin esineellistää toisen. Että toinen on vain jokin roolipelinappula omassa tunnepelissäni. Että hän ei olisikaan oikeasti niin ihastuttava, kuin mitä olisi, jos itse olisin ehyempi.
Eli ihastuminen olisikin vain päänsisäinen fiksautuma, jota ei kannattaisi ylläpitää (jos haluaa tasapainon)?
Annoit paljon ajattelun aihetta.
Tuossa sulle kiitokseksi musaa, enjoy!
http://www.youtube.com/watch?v=8dHUfy_YBps
hyvä syy miksi nainen ei voisi saada toista naista?
Mua voi sitten nyppiä jos jotain asiaa väännetään, teoriassa sitä ja teoriassa tätä. Intuitio ja tunteet, itse käsitellyt kertovat sen parhaiten. Kyllä rakkauden pystyy tunnistamaan -syyt tai syyttömyydetkin siihen- mutta siinä vaiheessa on yksi hailee mistä ne tunteet johtuvat jos ne ovat aitoja. Ihastus taas.. se on eri juttu.
Tätä mieltä tämä.
Mikäköhän siinä on, että minä taas inhoan kaikkia auktoriteetteja, opettajia, urheiluvalmentajia tai ylipäätään ihmisiä, jotka arvostetelvat kelpaamistani.
Äitini aina arvosteli mua enkä koskaan ollut riittävän täydellinen hänen mielestään, joten ehkä sen vuoksi en ihastu arvosteleviin miehiin. (tuovat mieleen äitini)
Kyllä minä sen siedän jos asiasta sanoo, mutta äitini tapa arvostella ei ollut sitä vaan hän keksi aina jotain huomautettavaa minusta tai tekemisistäni.
Jotkut opettajat olivat samanlaisia inhokkeja, kiusasivat opiskelijoita epäoikeudenmukaisella kohtelulla. Mielistely oli usein tärkeämpää kuin osaaminen.
En ole ikinä ollut ihastunut opettajiin tai muihin arvostelijoihin.
En tarkoittanut yleisesti ottaen, että nainen ei voi saada naista, totta kai. Puhuin ainoastaan omasta elämästäni ja seksuaalisesta suuntauksestani. Ihastun heteronaisiin, (mielellään vielä varattuihin!), koska silloin on turvallista olla ihastunut saamatta toista. Jos nainen lähestyy minua suoraviivaisesti, pakenen ja koen tilanteen ahdistavana. Tämä on subjektiivinen kokemukseni. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään.
Teoriat ovat todellisuuden takapiruja:) Itse olen tutkija, näin minä hahmotan ja järjestän todellisuutta. En tosin ole Freudin kanssa samaa mieltä läheskään kaikesta, mutta peruspsykologiaan uskon vahvasti. Oma tunne-elämä vaatii paljon erittelyä ja käsittelyä, koska se usein on painajaismaista kaaosta (haittaa muuta elämää), mutta hienoa, jos joku pärjää ilman syvempiä pohdintoja:)
syvästi, että ymmärtää syyt-seuraussuhteet.. mutta päättää tarttua tunteeseen.