Tämän päivän Pohjalaisessa on SDP:n Marjatta Vehkaojan erittäin hieno ja merkittävä, jopa käänteentevä kirjoitus. Varsinkin Kohta jossa ihmetellään miksei ihminen saa olla virallisesti kaksikielinen vaan joko suomenkielinen tai ruotsinkielinen. Eli miten maa voi olla kaksikielinen jos kansalaiset eivät saa sitä olla?
"Kaksikielinen Suomi, alue, perhe, ihminen?
Maan kaksikielisyydestä tai ruotsinkielen asemasta pääasiallinen julkinen keskustelu on käyty ruotsinkielisessä mediassa. Rurik Ahlbergin esiintulo Helsingin Sanomissa (3.1) oli hyvä yritys haastaa keskusteluun kielirajan ja RKP:n yli.
Kokemukseni on, että vain ani harva suomenkielinen on aiheesta vakavasti kiinnostunut. Kas kun mielipiteemme lanataan ruotsinkielisessä mediassa nopeasti.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että "valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia".
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa: siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on muutettava lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii ruotsille kansalliskielen asemaa ja Suomen pysymistä virallisesti kaksikielisenä, mutta on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa.
Kaksikielinen Suomi on valjastettu huolehtimaan siitä, että julkisia palveluja pystytään tarjoamaan kaikkialla ruotsiksi vaikka kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon, kun todellisuudessa toteutetaan jo vähemmistöpolitiikkaa. On vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 prosenttia. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Tämä sopii RKP:lle. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 prosenttia. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä.
RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsin kielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon.
RKP:ssä kieli on tärkein seikka hallintoreformeissa. Tämä yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä nyt on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Kilpailu alueiden välillä kun on kovaa. Maan hallituksessa päästään vähimmällä, kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa. Näin on toimittu kyllä jo vuosikymmenet.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Siksi RKP:n kohdalla on puhuttava kielipolitiikasta eikä aluepolitiikasta.
Marjatta Vehkaoja"
http://www.pohjalainen.fi/Article.jsp?article=391221
"Kaksikielinen Suomi, alue, perhe, ihminen?
Maan kaksikielisyydestä tai ruotsinkielen asemasta pääasiallinen julkinen keskustelu on käyty ruotsinkielisessä mediassa. Rurik Ahlbergin esiintulo Helsingin Sanomissa (3.1) oli hyvä yritys haastaa keskusteluun kielirajan ja RKP:n yli.
Kokemukseni on, että vain ani harva suomenkielinen on aiheesta vakavasti kiinnostunut. Kas kun mielipiteemme lanataan ruotsinkielisessä mediassa nopeasti.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että "valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia".
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa: siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on muutettava lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii ruotsille kansalliskielen asemaa ja Suomen pysymistä virallisesti kaksikielisenä, mutta on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa.
Kaksikielinen Suomi on valjastettu huolehtimaan siitä, että julkisia palveluja pystytään tarjoamaan kaikkialla ruotsiksi vaikka kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon, kun todellisuudessa toteutetaan jo vähemmistöpolitiikkaa. On vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 prosenttia. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Tämä sopii RKP:lle. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 prosenttia. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä.
RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsin kielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon.
RKP:ssä kieli on tärkein seikka hallintoreformeissa. Tämä yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä nyt on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Kilpailu alueiden välillä kun on kovaa. Maan hallituksessa päästään vähimmällä, kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa. Näin on toimittu kyllä jo vuosikymmenet.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Siksi RKP:n kohdalla on puhuttava kielipolitiikasta eikä aluepolitiikasta.
Marjatta Vehkaoja"
http://www.pohjalainen.fi/Article.jsp?article=391221
Vastaukset 1
Vanhimmat
miksihän suomessa vaaditaan kaksikielisyyttä mutta kukaan ei tosiaankaan saa olla virallisesti kakskielinen. On kyllä erittäin ristiriitaista mutta sopii kyllä täysin RKP:n ajatusmaailmaan.