kouluun menosta. Olen ollut koulusta pois parisen kuukautta masennuksen takia.
Kaikki alkoi n. 7 kuukautta sitten, kun aloin eristäytyä kavereista. Sitä sitten kesti pitkään ja alkoi tulla kuvioon mukaan paniikki- ja ahdistuskohtaukset, viiltely ja itsemurha-ajatukset. Kuitenkin marraskuun viimeisenä perjantaina oli tarkoitus mennä kaverille yöksi. Olin pitkään hautonut, että pitäisi kertoa kavereille, että olen saanut lähetteen nuorten psykiatriselle osastolle. Kerroin sen sitten ystävilleni ja he alkoivat itkeä. Koin sen niin kovaksi taakaksi, että olen huolestuttanut heidät turhaan ja tuli kamala ahdistus. Sain sitten hyperventilaatiokohtauksen joka kesti huimat 40minuuttia ja minut kiidätettiin sairaalaan ambulanssilla. Olin sairaalassa viikon ja lääkärit tutkivat kaikki mahdolliset syyt, mistä kohtaus/kohtaukset (niitä tuli sairaalassa useita päivässä, tosin lyhyempiä) olisivat voineet johtua, kunnes ainoa jäljelle jäävä syy oli todella paha ahdistus ja masennus päälle. He laittoivat sairaalasta uuden lähetteen nuorten psykiatriselle osastolle.
Pääsin osastolle joulun aaton aattona ja vietin sen ajan äidilläni (asun isälläni, mutten pystynyt menemään sinne enää). Äidillä minua alkoi ahdistaa aivan kamalasti ja olin jopa valmis karkaamaan. Kun pääsin osastolle, en ensimmäiseen viikkoon saanut mitään apua. Minulla aloitettiin ainoastaan lääkitys hallusinaatioihin, ääniharhoihin ja mielialavaihteluihin. Seuraavalla viikolla pääsin jutteleen ehkä 3-5 kertaa, joka oli minulle aivan liian vähän. Olin osastolla kriisijakson ajan, joka kesti minulla 2 viikkoa ja 2 päivää. Sitten jäin avohoitoon ja lääkeannosta nostettiin.
Nyt avohoitojakso on päättynyt ja hoitoani jatketaan perheneuvolassa, koska olen vasta 14 vuotias. Osastolla oli suunnitteilla minulle tutkimusjakso myöhemmäksi keväälle, joka kestäisi 3-6 viikkoa.
Kuitenkin asia, jota aijoin täällä purkaa, on suuri ahdistus kouluun menosta. Minua pelottaakin ajatus palata kouluun ja arkeen. Pelkään, että saan hyperventilaatio-, paniikki- tai ahdistuskohtauksen koulussa. Meinaan saada kohtauksen jos ajattelenkin kouluun menoa, mutta pakkohan minun on sinne palata. Olen jopa 98% varma, että saan kohtauksen koulussa. Pelkään nähdä niitä kasvoja, joita näin viimeksi marraskuussa kamalan ahdistuksen ja masennuksen saattelemana. Oikeastaan, en edes muista miltä kaverini näyttävät. Pelottaa, että opettajat huutavat minulle, koska olen ollut niin pitkään pois. Vaikka he tietävät syyn, miksi olen pois, pelkään sitä silti. Tutut kyselevät koulussa sitten kokoajan, että missä olen ollut ja se ahdistaa. Masennuksen myötä minulle on tullut sosiaalisten tilanteiden pelko, läheisyyden pelko (voimakkaampi tiettyjen ihmisten lähellä, esim. äitini) ja pelko paikoista, jossa on paljon ihmisiä. En pysty menemään kouluun, en vain pysty. Kaikki painostavat minua koulunkäyntiin. Pelkään, että kaikki ajautuu taas samaan kasaan; kamala stressi, paineet kokeiden tuloksista (aikaisemmin haukuin itseni saamattomaksi paskaksi, jos sain kokeesta ysin) ja se, että minne menen yläasteen jälkeen, koska ajatuskin sanasta jatko-opinnot ahdistaa todella paljon.
En tiedä miten jaksan enää. Olen ollut todella lähellä, etten ole mennyt junaradalle seisomaan ja odottamaan kuolemaa.. En vain jaksa enää...
Kaikki alkoi n. 7 kuukautta sitten, kun aloin eristäytyä kavereista. Sitä sitten kesti pitkään ja alkoi tulla kuvioon mukaan paniikki- ja ahdistuskohtaukset, viiltely ja itsemurha-ajatukset. Kuitenkin marraskuun viimeisenä perjantaina oli tarkoitus mennä kaverille yöksi. Olin pitkään hautonut, että pitäisi kertoa kavereille, että olen saanut lähetteen nuorten psykiatriselle osastolle. Kerroin sen sitten ystävilleni ja he alkoivat itkeä. Koin sen niin kovaksi taakaksi, että olen huolestuttanut heidät turhaan ja tuli kamala ahdistus. Sain sitten hyperventilaatiokohtauksen joka kesti huimat 40minuuttia ja minut kiidätettiin sairaalaan ambulanssilla. Olin sairaalassa viikon ja lääkärit tutkivat kaikki mahdolliset syyt, mistä kohtaus/kohtaukset (niitä tuli sairaalassa useita päivässä, tosin lyhyempiä) olisivat voineet johtua, kunnes ainoa jäljelle jäävä syy oli todella paha ahdistus ja masennus päälle. He laittoivat sairaalasta uuden lähetteen nuorten psykiatriselle osastolle.
Pääsin osastolle joulun aaton aattona ja vietin sen ajan äidilläni (asun isälläni, mutten pystynyt menemään sinne enää). Äidillä minua alkoi ahdistaa aivan kamalasti ja olin jopa valmis karkaamaan. Kun pääsin osastolle, en ensimmäiseen viikkoon saanut mitään apua. Minulla aloitettiin ainoastaan lääkitys hallusinaatioihin, ääniharhoihin ja mielialavaihteluihin. Seuraavalla viikolla pääsin jutteleen ehkä 3-5 kertaa, joka oli minulle aivan liian vähän. Olin osastolla kriisijakson ajan, joka kesti minulla 2 viikkoa ja 2 päivää. Sitten jäin avohoitoon ja lääkeannosta nostettiin.
Nyt avohoitojakso on päättynyt ja hoitoani jatketaan perheneuvolassa, koska olen vasta 14 vuotias. Osastolla oli suunnitteilla minulle tutkimusjakso myöhemmäksi keväälle, joka kestäisi 3-6 viikkoa.
Kuitenkin asia, jota aijoin täällä purkaa, on suuri ahdistus kouluun menosta. Minua pelottaakin ajatus palata kouluun ja arkeen. Pelkään, että saan hyperventilaatio-, paniikki- tai ahdistuskohtauksen koulussa. Meinaan saada kohtauksen jos ajattelenkin kouluun menoa, mutta pakkohan minun on sinne palata. Olen jopa 98% varma, että saan kohtauksen koulussa. Pelkään nähdä niitä kasvoja, joita näin viimeksi marraskuussa kamalan ahdistuksen ja masennuksen saattelemana. Oikeastaan, en edes muista miltä kaverini näyttävät. Pelottaa, että opettajat huutavat minulle, koska olen ollut niin pitkään pois. Vaikka he tietävät syyn, miksi olen pois, pelkään sitä silti. Tutut kyselevät koulussa sitten kokoajan, että missä olen ollut ja se ahdistaa. Masennuksen myötä minulle on tullut sosiaalisten tilanteiden pelko, läheisyyden pelko (voimakkaampi tiettyjen ihmisten lähellä, esim. äitini) ja pelko paikoista, jossa on paljon ihmisiä. En pysty menemään kouluun, en vain pysty. Kaikki painostavat minua koulunkäyntiin. Pelkään, että kaikki ajautuu taas samaan kasaan; kamala stressi, paineet kokeiden tuloksista (aikaisemmin haukuin itseni saamattomaksi paskaksi, jos sain kokeesta ysin) ja se, että minne menen yläasteen jälkeen, koska ajatuskin sanasta jatko-opinnot ahdistaa todella paljon.
En tiedä miten jaksan enää. Olen ollut todella lähellä, etten ole mennyt junaradalle seisomaan ja odottamaan kuolemaa.. En vain jaksa enää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa, että sinulla on/on ollut rankkaa. Olen itsekkin ollut nuorten psykiatrisella osastolla. Tosin olin 3kk ja diagnoosi oli keski-vaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuus häiriö. En haluaisi pelotella, mutta tuo tutkimus jakso mitä todennäköisemmin tulee venymään. Minullekkin sanottiin 3-6 viikkoon, mutta kuinkas kävikään. Toivon ettei sinun kohdallasi käy näin.
Tiedän tunteen kun koulu stressaa. Minullakin stressi johti lopulta muutamaan paniikkikohtaukseen, tiedän kuinka pelottavaa se on kokea. Minulle paras tapa parantaa vointiani on unohtaa ne asiat jotka minua stressaavat. Jospa sinäkin ainakin yrittäisit kokeilla samaa?
Mitä jos ottaisit yhteyttä kavereihisi ja keskustelisitte koulusta. Mitä siellä on tapahtunut? Ainahan koulussa kaikkea tapahtuu... kaikkea hauskaa :) Keskustelussa koulu tulisi taas tutuksi. Tai voisit kertoa kavereillesi rehellisesti tilanteesi jotta he ymmärtäisivät tilanteesi eivätkä nauraisi jos saisitkin koulussa paniikki kohtauksen vaan olisivat ensimmäisenä auttamassa. Uskon, että kaverisi ovat ymmärtäväisiä eivätkä ainakaan hylkää sinua.
Yksi vaihtoehto (ehkäpä paras) on se, että jäät kotiin huilaamaan. Osastolla ei pysty samaantapaan keräämään voimia kuin kotona. Kotona on sinun tapauksessa jompi kumpi vanhemmistasi. Heidän ja ehkäpä muiden sukulaisten tuki on hyvin tärkeä. On hyvä, että keskustelet asiasta vanhempasi kanssa ihan kahden.
Itkeminen on myös yksi hyvä tapa helpottaa oloa. Minä olen 17v poika ja olen antanut itselleni luvan itkeä. Anna myös sinä.
Asioilla on tapana järjestyä :)
Olen yrittänyt olla ajattelematta stressaavia asioita, mutta aina ne vaan jostakin putkahtaa takaisin mieleen. Äitini painostaa minua koulunkäyntiin, enkä pysty sanomaan hänelle, etten voi/halua mennä sinne ainakaan vielä. Ensi viikolla pitäisi olla kokous, jossa päätetään minun koulunkäynnistä ja siitä miten rästitehtävät hoidan. En todellakaan tiedä, että miten kestän olla 8 tuntia koulussa putkeen kauhea ahdistuksen keskellä, jos minulta ei oteta valinnaisia kokonaan pois.
Itse asissa, olen jutellun ystävieni kanssa koulusta, mutta silloin on alkanut ahdistaa enemmän. Minua adisti jo syksyllä, joka päivä kun jouduin menemään kouluun, ahdisti tosi paljon. Ainoa huono puoli on se, että minua ahdistaa jopa olla yhtetydessä ystäviini. Sain jopa paniikkikohtauksen, kun ystäväni soitti minulle. En todellakaan tiedä, että mistä tää johtuu.
Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niin molemat vannhemmat painostavat menemään kouluun, mutta äiti enemmän.
Olen antanut itselleni luvan itkeä. Syksyllä saatoin maata sängyllä, kouristella ja itkeä 7 tuntia putkeen, koska oli niin kamala olla. Nyt en osaa enää edes itkeä kunnolla. Osastolla en voinut itkeä vaikka halusinkin, koska siellä olisi ollut samantien 10 hoitajaa ympärillä ja kaikki olisivat luulleet, että minulla on joku kohtaus kun itken.
Hei! Olen 18-vuotias tyttö ja olen käynyt ihan saman elämäntilanteen läpi kuin sinäkin.
Yläasteella seiska luokalla jouduin nuorten psykiatriselle osastolle. Minulla todettiin vakava masennus ja paniikkihäiriö. Vietin puoli vuotta osastolla kunnes minut kotiutetiin, mutta pari viikkoa kotiuttamisen jälkeen jouduin takaisin osastolle itsemurha yrityksen takia. Olen viettänyt elämästäni 2 vuotta osastolla ja lopullisesti kotiuduin, kun olin ysiluokalla.
Kahden vuoden tauon jälkeen kouluun palaaminen tuntui kamalalta. Minulla ei edes ollut kavereita koulussa joten tiesin, että joudun olemaan yksin. Minulla oli myös silloin samoja ongelmia kuin sinulla. Paniikkihäiriön takia minua ahdisti kamalasti olla sellaisissa paikoissa joissa on paljon ihmisiä. Minäkin sain usein hyperventilaatio kohtauksia julkisilla paikoilla. Saatoin alkaa hyperventiloimaan ja itkemään keskellä kauppakeskusta enkä voinut sille mitään.
Ensimmäiset päivät koulussa eivät tuntuneet kovin mukavilta koska ihmiset kyselivät missä olin ollut. Minä olin luvannut itselleni, että käyn koulussa ja niin minä myös tein. Revin itseni aamulla ylös sängystä ja pakotin itseni kouluun vaikka se ahdistikin. Kun olin pari viikkoa käynyt koulua aloin saamaan uusia kavereita ja koulun käynti alkoi jopa tuntua ihan mukavalta. Kävin sitten ysi luokan loppuun kunnialla ja nyt olen lukion kolmannella ja kesällä olisi tarkoitus valmistua ylioppilaaksi =).
Kyllä sinä pystyt menemään kouluun, luotat vain itseesi. Sinulla kuitenkin on jo ystäviä koulussa ja uskon että he ymmärtävät sinua jos kerrot missä olet ollut. Jos eivät ymmärrä he eivät ole tosiystäviä. Ja mitä jatko opintoihin tulee, minäkään en tiennyt yhtään mihin olisin halunnut mennä. Opintoohjaaja lähes "pakotti" minut valitsemaan lukion. Mutta toisaalta nykyisin en kadu sitä olleenkaan. Kannattaa kuitenkin miettiä mitä tykkää tehdä ja sen perusteella hakea eri kouluihin. Ja jos et vielä halua päättää mihin haluat mennä ainahan voit mennä kymppiluiokalle.
Kyllä se kouluun meno ihan hyvin menee =).. Usko pois..
olisi kiva tietää miten sinulla nyt menee. itselläni on suunnilleen sama tilanne.. haluaisin neuvoja paranemiseen... onko yhtään helpottanut???