Olen hirveän tarkka syömisistäni..yhtenä hetkenä...tosena hetkenä ahmin kuin hullu..epäilin itselläni BED:iä kun poikakaveri kertoi siitä..Minulla on OLLUT nuorena jonkin asteen anoreksia ja olin painon tarkkailussa vuoden(kunnes keksin veden)olin tuolloin 11-12v.
Noh, nyt ahmiminen on vaihtunut oksenteluun... Kuulen kaikkialta että bulimia lihottaa ja turvottaa.. en haluaisi olla lihava ilmapallo, jolla on posket turvonnut ja keltaiset hampaat..
En tiedä miten pääsen pois tästä ympyrästä.. pahinta on kun poikakaveri haukkuu ja ivaa mua siitä että näytän tän pallomahan kanssa ihan raskaana olevalta.. tää ei oo kivaa.
Tarkoitukseni ei ole loukata ketään täällä, tuo on vain minun käsitykseni itsestäni.
Noh, ehkä minun täytyy vain lopettaa syöminen ja ahmiminen.. ei tarvitsisi oksentaa, kun kuitenkaan kaikki ei ulos tule..
MiMi 19v.
Noh, nyt ahmiminen on vaihtunut oksenteluun... Kuulen kaikkialta että bulimia lihottaa ja turvottaa.. en haluaisi olla lihava ilmapallo, jolla on posket turvonnut ja keltaiset hampaat..
En tiedä miten pääsen pois tästä ympyrästä.. pahinta on kun poikakaveri haukkuu ja ivaa mua siitä että näytän tän pallomahan kanssa ihan raskaana olevalta.. tää ei oo kivaa.
Tarkoitukseni ei ole loukata ketään täällä, tuo on vain minun käsitykseni itsestäni.
Noh, ehkä minun täytyy vain lopettaa syöminen ja ahmiminen.. ei tarvitsisi oksentaa, kun kuitenkaan kaikki ei ulos tule..
MiMi 19v.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Otsikon kysymykseen vastaus: Jätä vaikka ensimmäisenä se poikaystäväsi. Jos hänkin tietää, että sinulla on jonkun sortin syömishäiriötä, on kyllä viimeinen teko se, että alkaa pilkkaamaan ja haukkumaan. Minulta kyllä ukko lentäisi pihalle kuin leppäkeihäs tuollaisesta käytöksestä - eikä takaisin olisi tulemista.
hän ottaa kaiken huumorilla, tai ei vain halua nähdä asian ns.vakavuutta ja loukkaantuvuutta ja laskee siksi huumoria asiasta.. ilkeää ja todella satutattavaa..
Ja luulen että, hän juuri on ns. laukaissut minussa piilevät "ongelmat" uudelleen lyömällä ja läskistelemällä..
Hän kyllä vertaa minua exiinsä....
Uskallanko jättää häntä siltikään?
"Uskallanko jättää häntä siltikään?"
Hän suhtautuu erittäin vakavaan sairauteen huumorilla, loukkaa ja pilkkaa sinua haukkumalla läskiksi, vertaa ("hoikempiin" ja "kauniimpiin"?) entisiinsä ja kaiken lisäksi luulet, että tämä on laukaissut sairautesi uudestaan... ja silti mietit, että uskallatko jättää hänet.
Ei hyvä ihminen, ei näin. Omaksi parhaaksesi sinä toimisit jättämällä hänet. Tahtoa ja lujuuttahan se vaatii paljon, mutta saisit enemmän kuin mitä menetät - luuletko tosiaan olevasi onnellinen tuollaisen "rakkaan" kanssa, joka kohtelee sinua huonosti. Et varmasti olisi, vaan jättämällä saisit vain mahdollisuuden parempaan suhteeseen jonkun toisen kanssa.
Elämä on ei aina ole ruusuilla tanssimista, aina tulee niitä alamäkiä ja todennäköisesti nykyinen miehesi ei tule niihin suhtautumaan ikinä tuon paremmin, etkä sinäkään sitä kuitenkaan loputtomiin jaksaisi.
Ja se, että toinen on ihana silloin kun kaikki on hyvin, ei merkitse mitään siinä tapauksessa, jos niinä huonoina aikoina on täysi kusipää. Siis en kyllä tietenkään tiedä, millainen hän muuten on, mutta monilla tuntuu olevan tuo syynä roikkua huonossa suhteessa: "muuten on kyllä tosi ihana, mutta sit kun [mitä tahansa ikävää] ni tekee niin-ja-näin ja se loukkaa ja satuttaa mua...". Vaan kun sen pitäisi mennä niin, että niinä huonoinakin aikoina on toisen tukena.
Toki päätös on omasi, mutta minusta ero olisi paras ratkaisu.
Vähemmän se ero pitemmän päälle satutttaa, kun tollasen pojan kanssa seurustelu. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että pitkän suhteen jälkeen ero sattuu ihan kamalasti, mutta pikkuhiljaa huomaat että helpottaakin. Ei ehkä huomenna eikä ens viikolla, mutta kun muutaman viikon päästä kun mietit asiaa niin se voi tuntua vielä kipeältä kokemukselta, mutta ei enää yhtään niin kamalalta kuin sinä päivänä kun se tapahtui. Ja kun ensimmäisen kerran ihan oikeasti huomaat kuinka helpompaa sinulla on ilan tätä poikaa se on mahtavaa! Aika parantaa. Niin se vaan on.