Kun telkkarissa esitetyistä lesbohäistä täällä niin kohistaan niin haluaisin kuulla mielipiteitänne siitä, missä vaiheessa suhdetta olisitte itse halukkaita solmimaan avioliiton rakkaanne kanssa?
Riittääkö kuukausien seurustelu näin vakavan lupauksen tekemiseen vai kaipaatteko pidempiaikaista suhdetta ennen naimalupauksen antamista?
Jäin miettimään asiaa luettuani Subin nettisivuilta että ohjelman lesbopari on nyt tammikuussa ohjelman tultua ulos kertoneet haastattelussa seurustelleensa vajaat kaksi vuotta. Jos häät olivat viime kesänä, niin parihan on silloin häitä juhliessaan seurustellut vasta puolitoista vuotta. Minusta moinen elinikäisen sitoumuksen antaminen noinkin lyhyen seurusteluajan jälkeen tuntuu rohkealta. Uskovaisena ihmisenä pidän avioliittoa pyhänä ja kuten ohjelman pappikin tässä ohjelmassa nuorelle parille sanoi vihkikaavaa suunniteltaessa, Jumala rankaisee muun kuin kuoleman erottavia puolisoita.
Kai tuollaisia televisioituja häitä on tarvinnut järjestellä useita kuukausia. Ainakin naimisissa olevat ystäväni, niin heterot kuin homotkin, ovat yleensä tienneet hääpäivänsä jo melkein vuoden ennen h-hetkeä. Voisi arvella tämän parin päättäneen siis hääpäivänsä enintään vuoden seurustelun jälkeen. Aika pian minusta, mutta toisaalta pikaiset kihlautumiset ovat kokemukseni mukaan aika yleisiä lesbojen keskuudessa. Ja kovin usein nämä kihlaukset sitten näyttävät kaatuvan yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.
Lyhyesti siis: jos suhteen ensihuuman sanotaan kestävän korkeintaan kaksi vuotta, niin rohkenisitteko te solmia siunatun avioliiton ennen tämän alkuhuumavaiheen loppua? Onhan tieteellinen fakta, että rakastunut ihminen ei näe kumppaniaan erityisen realistisessa valossa. Kuulostaa ehkä kyyniseltä, mutta jokainen pitkään rakastanut tietää kuinka ensihuuman jälkeen koko suhde voikin näyttäytyä uudessa valossa.
Riittääkö kuukausien seurustelu näin vakavan lupauksen tekemiseen vai kaipaatteko pidempiaikaista suhdetta ennen naimalupauksen antamista?
Jäin miettimään asiaa luettuani Subin nettisivuilta että ohjelman lesbopari on nyt tammikuussa ohjelman tultua ulos kertoneet haastattelussa seurustelleensa vajaat kaksi vuotta. Jos häät olivat viime kesänä, niin parihan on silloin häitä juhliessaan seurustellut vasta puolitoista vuotta. Minusta moinen elinikäisen sitoumuksen antaminen noinkin lyhyen seurusteluajan jälkeen tuntuu rohkealta. Uskovaisena ihmisenä pidän avioliittoa pyhänä ja kuten ohjelman pappikin tässä ohjelmassa nuorelle parille sanoi vihkikaavaa suunniteltaessa, Jumala rankaisee muun kuin kuoleman erottavia puolisoita.
Kai tuollaisia televisioituja häitä on tarvinnut järjestellä useita kuukausia. Ainakin naimisissa olevat ystäväni, niin heterot kuin homotkin, ovat yleensä tienneet hääpäivänsä jo melkein vuoden ennen h-hetkeä. Voisi arvella tämän parin päättäneen siis hääpäivänsä enintään vuoden seurustelun jälkeen. Aika pian minusta, mutta toisaalta pikaiset kihlautumiset ovat kokemukseni mukaan aika yleisiä lesbojen keskuudessa. Ja kovin usein nämä kihlaukset sitten näyttävät kaatuvan yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.
Lyhyesti siis: jos suhteen ensihuuman sanotaan kestävän korkeintaan kaksi vuotta, niin rohkenisitteko te solmia siunatun avioliiton ennen tämän alkuhuumavaiheen loppua? Onhan tieteellinen fakta, että rakastunut ihminen ei näe kumppaniaan erityisen realistisessa valossa. Kuulostaa ehkä kyyniseltä, mutta jokainen pitkään rakastanut tietää kuinka ensihuuman jälkeen koko suhde voikin näyttäytyä uudessa valossa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Lesbo häät, naurettavaa!!! t: pesunkestävä lesbo
Puhuuko kukaan yleisesti hetero häistä ja heterohäistä? Mä en ainakaan ole kuullut. Unohdetaan siis lesbo häät ja lesbohäätkin.
Alunperin aloittaja kai kysyi sitä, missä vaiheessa kukin oli valmis ottamaan siunauksen ja julkisesti lausutun sitoutumisen liitolleen, ainakin näin ymmärsin.
Tuotanoin. Mulla on hirveän ambivalentti suhtautuminen. Tasa-arvon kannalta on tietysti oikein ja välttämättöntä, että siunauksen ja hääjuhlan saavat kaikki ihmiset riippumatta sukupuolesta. Ja olen ollut otettu ja liikuttunut niistä naisparien häistä jotka olen nähnyt. Ihanaa ja suloista.
Mutta itse en voisi ottaa siunausta, koska en usko jumalaan. Rekisteröintijuhla... ei oikein sitäkään. Tämä ajattelutapa on jo ihan vanhanaikainen, mutta koen, että nimenomaan kahden ihmisen sitoutuminen toisiinsa ei minun kohdallani olisi ollenkaan mikään julkinen asia. Pidettäisiin sitten vaikka tavallista isommat synttärit tai yhteisen kodin tupaantuliaiset.
Mutta JOS pitäisin kunnon häät niin ei ehkä ainakaan ennen kuin on vuosi oltu tiiviisti yhdessä. Mutta kun aikakaan ei ole objektiivinen asia, joskus vuoteen mahtuu niin paljon ja joskus ei.. Ja missä määrin häät ovat romanttisen rakkauden juhla ja missä määrin rationaalisen sitoutumisen?
Äh, en osaa vastata. Arvaatkaa onko mulla ikinä häitä kun teen kaikesta näin monimutkaista..
Juuri mietiskelin sitä, miksi ihmeessä lesbot ja homot haluavat niin kovasti papin siunaamaan liittonsa? Miksi se kirkkohäiden mahdollisuus olisi niin tärkeä? Kirkko on laitos, joka ei meitä hyväksy ja jolle me kelpaamme korkeintaan vain "eheytyneinä", joten meidän häissämme ei tosiaankaan pappia näkyisi. En minä lähtisi pyytämään hyväksyntää miltään muultakaan sellaiselta taholta, jonka tietäisin halveksivan minua sellaisena kuin olen!
No, meillä ei muutenkaan kristilliset häät tulisi kysymykseen, joten sen suhteen asiaa ei tarvitse miettiäkään sen enempää henkilökohtaisella tasolla. Välillä vain huvittaa ja myös jopa ärsyttää se heteromaailman tavoittelu, jolta tuo papin siunaama liittokin vaikuttaa. Vai kuinka monelle papin siunaamalle parille oikeasti usko on merkityksellinen juttu? Kyse on enemmänkin rituaalista ja tavasta.
En menisi naimisiin vuoden enkä edes kahden vuoden suhteen jälkeen. Vuoteen voi mahtua paljon mutta totuus on, että ihmisen alkaa tosissaan tuntea vasta usean vuoden yhteisen elämän jälkeen ja silloinkin tulee vielä vastaan yllätyksiä, vaikkei välttämättä negatiivisia sellaisia. En silti tarkoita, että ne melko lyhyen suhteen jälkeen solmitut liitot eivät koskaan voisi kestää.
Minäkin ajattelen yleisesti avioitumisesta, että menen naimisiin vain kerran elämässäni ja se asia on minulle silloin erittäin tärkeä, joten haluan olla tosiaankin varma päätöksestäni. Haluan avioitumisen hetkellä tietää kenen kanssa liittoni solmin ja siltikin olla varma asiastani. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että se olisi hyvinkin mahdollista.
naimisiin tosissaan, mutta koskaan ei voi tietaa mita tapahtuu oli kyseessa pitka tai lyhyt suhde ennen avioitumista. Ihmiset joko sopivat toisilleen tai sitten ei, useimmiten ei eli noin 99% ihmisista ei sovi toisilleen , ja sen jalkeen kaikki on kiinni tsakasta, joko onnistaa tai sitten ei. ei sille mitaan mahda, ei tulevaisuutta voi 'suunnitella'.
ole mitään tekemistä asian kanssa. Ihmiset kasvaa ja kehittyy vuosien myötä ja muuttuukin, yhteensopivatkin ihmiset joutuvat sovittelemaan toisiaan yhteen matkan varrella, ja parisuhteen eteen on tehtävä hommia.
aika paljon tekemista onnistuneen suhteen kanssa, ei sille mitaan voi. onhan niita, yritetaan yhdessa viela- liittoja, vaikka kuinka pirusti, mutta mita jarkea siina on jatkaa ja yrittaa mahdotonta suhdetta.
Mä en oikeasti jaksa näitä iänikuisia "miksi lesbot ja homot haluavat siunauksen taholta, joka ei heitä hyväksy" -jupinoita, kun se vastaus on niin ilmiselvä: 1) lesbojen ja homojen joukossa on uskovia ja 2) niin kauan kuin kirkossa on sallittua erilainen raamatuntulkinta, on ihan turhaa sanoa, ettei kirkko hyväksy lesboja ja homoja. Kirkon sisällä toimiva Yhteys-liike puhuu sateenkaari-ihmisten äänellä, mutta se on ilmeisesti porukalle vieras...
En ole uskovainen, enkä kuulu kirkkoon, mutta sentään jotain tiedän uskonnosta ja yritän kunnioittaa sitä mahdollisuutta, että muiden maailmankatsomuksessa uskonnolla on tärkeä sija. Omalla kohdalla siunaus ei tulisi kyseeseen juuri siitä syystä, että äidilleni uskonto on tärkeä asia ja äiti tietäisi minun valehtelevan siunauksen saadessani. Haluaisin kunnioittaa häntä ja hänen vakaumustaan.
Mitä tulee avioliittoon, en ole ihan varma rikkooko lesboavioliitto heteronormatiivista kaavaa niin täysin, että puhe patriarkaalisen käytännön toisintamisesta olisi turhaa. Kaksiteräinen miekka, sanoisin.
homot saa reksiteröidä, siis moni haluaa sen tehdä. MOni eroaa ja moni menee aivan liian hätäiseen. Mutta jokainen tyylillään. Me ollaan 10v oltu ja aletaan miettimään että joskus voisi. Ei kai sillä ole väliä mitä hassutuksia tulee rakkauden eteen tehtyä, ja milloin. Omaisuutta onneksi ei monella 20-vuotiaalla ole vielä kertynyt että menisi jakoon jne. Ei ole olemassa oikeaa aikaa, on olemassa vain jokaisen oma elämä.
Me oltiin seurusteltu 5kk kun rekisteröitiin parisuhde ja päivääkään en ole katunut!!
Kun se oikea tulee vastaan niin mitä ihmettä pitää odottaa??
Ennen ku tapasin vaimoni olin päättänyt etten mene naimisiin koskaan,syy tähän on se että mielestäni nyky yhteiskunta ei arvosta avioliittoa ollenkaan!! Ärsyttää suunnattomasti ihmiset mitkä menee naimisiin miettimättä kuitenkaan sen enempää avioliiton tarkoitusta! Ja ihmiset mitkä menee naimisiin kolmatta kertaa kun ovat taas löytäneet rakkauden... paskat, naimisiin mennään vain kerran!!! Jos käy niin ikävästi että ero tulee niin toista kertaa ei tule.Tuo on asia mitä kunnioitan äidissäni, hän jäi leskeksi 24vuotiaana ja toista avioliittoa ei ole tullut...eikä tule!!
.. mielenhäiriössä, en siis ole avioliittotyyppiä. toinen vaihtoehto voisi olla, että elelisin rinnakkain ihmisen kanssa, joka haluaisi lapsia ja haluaisi minut jotenkin vanhemmaksi, siis toiseksi sellaiseksi, silloin varmaan pitäisi rekisteröityä. siis minut saisi huijattua "naimisiin" hankkiutumalla raskaaksi, aika perinteisellä tavalla siis.
voin kyllä kuvitella rakastavani jotain ihmistä koko elämäni, mutta en tarvitse siihen avioliittoa, rekisteröintiä, enkä siis tarvitse vaimoa enkä ryhtyisi aviopuolisoksi kenellekään.. mieluiten eläisin itsenäisten ihmisten (elämänkestävässä) liitossa, joka voisi sitten joustaa elämäntilanteiden mukaan. mutta jostain syystä hirveän moni tarvitsee tämän "elämänkestävän" vakuudeksi näitä kulttuurin tarjoamia kristillisiä ja patriarkaalisia omistussuhdeseremonioita, ei ketään voi omistaa eikä pakottaa rakkauteen... tai rakastamaan ja avioliitosta tai rekisteröidystä parisuhteesta ja sen rutiineistakin voi tulla vääränlainen kahle...
on niin lähellä omaani, siis noista patriarkaalisista omistussuhteista, että oikein hymyilyttää. Itse menisin naimisiin ainoastaan juridisista syistä, taatakseni tietyt oikeudet suhteessa yhteiskuntaan.
Totuushan tuo on, ettei avioliitto todellakaan ole tulella poltettu merkki tai tae tunteiden pysyvästä syvyydestä, ei välttämättä edes halusta todella sitoutua. Se ei myöskään pelasta ainoatakaan epävarmalla pohjalla olevaa suhdetta, ei tee rakkaudesta jalompaa tai "oikeampaa". Se on todellakin vain rituaali. Rakkaus on ihmisissä. Sitoutuminen, tahto ja voima myös. Rakkaus kestää ilman rituaalejakin.
Toki varmaan jokainen avioituva varmasti sillä hetkellä on ihan tosissaan. Mutta kun se oikea sitoutuminen tarkoittaa sitä, että on tosissaan aina. Silloinkin kun tulee arki ja peruselämä, tylsä, kipu, ehkä vaikeakin. Tämä näkyy suurissa erotilastoissa. On ihanaa järjestää häät. On ihanaa olla niinku tosi vakavissaan, julistaa ikuista rakkautta, näyttää se muille avioitumalla, saada vaikka "respektiä", kuten joku tuolla mainitsi.
Joku kysyi miksi odottaa, kun oikea löytyy. Minä kysyn, mihin ihmeeseen on kiire, jos se oikea on löytynyt?
ihmistyypistä. Jotkut on jarruja ja jotkut menee kaasu pohjassa. Yleisesti ottaen ihmiset menevät saman katon alle/kihloihin/naimisiin liian nopeasti. Mutta jos se oikea vastaan tulee, niin mikäs siinä. Tosin moni menee niin sekaisin alkuhuumassa, että toinen tuntuu siltä oikealta.
Itse olen kolmekymppinen, enkä ole edes ollut avoliitossa, saati kihloissa. Mulle yhteenmuuttokin on jo niin iso juttu. Sekin tehdään vaan kerran elämässä. Eli se jonka kanssa yhteen muutan tulee oleen mun loppuelämän kumppani. Ja kihlat sama juttu.
Muistan entiseltä työpaikalta naisen, joka saman vuoden aikana oli kolmesti kihloissa. Eli oli ilmeisesti vaan kivaa kantaa sitä sormusta.
Olen parisuhteessa tällä hetkellä, mutta en usko meidän muuttavan koskaan yhteen. Rakastan häntä, mutta en ole missään vaiheessa ollut rakastunut häneen. Meillä on mukavaa ja rattoisaa yhdessä, mutta isompaan askeleeseen tarvitsen vahvemman tunteen.
on tietoinen ajatuksistasi?
on samansuuntaiset ajatukset. Jos hänkään ei haaveile kanssani yhteenmuutosta, niin ajatukset on aika selvät.
Me rekisteröidyttiin ( hirveä sana )vajaan vuoden seurustelun ja yhteisasumisen jälkeen. Olimme tosin tunteneet toisemme jo pitkään antamatta tunteiden tulla. Olimme sitten niin varmoja halustamme elää loppuelämä yhdessä, että päätettiin virallistaa suhde.
Se tehtiin ihan vaan kahdestaan maistraatissa, sen jälkeen käytiin kilistelemässä kuohuvat ja syömässä. Ihan erikseen pidettiin muutamalle kaverille kotona bileet.
Ollaan sen verran iäkkäitä, että ajatellaan myös jo sitä, että joskus voi tulla päivä, että toinen meistä jää yksin toisen kuoleman takia. Silloin on hyvä, että suhde on virallistettu. Kyllä se muutenkin antaa "respektiä" esiintyä pariskuntana joka tilanteessa mitä elämä eteen heittää.
Keskinäisen rakkautemme määrään virallisuus ei vaikuta puoleen eikä toiseen.
pakko sitoutua.
ehdittiin olla yhdessä ennen kuin tärskäytettiin rekisteriin kaikessa hiljaisuudessa. Siihen mennessä oli ostettu asunto puoliksi ym., joten liitto oli järkevä taloudellisista ja lakisyistä, ja tietysti siihen mennessä jo tiesi, ettei saa sikaa säkissä :) Ehkä muut suhtautuvat asiaa romanttisemmin, mutta ei näin isoissa asioissa kannata mennä kovin tunteella ja kiirehtiä.
Olimma 8 vuotta yhessä, niistä nelejä oli platonista,nin meth luulimma että oomma ikkuisesti yhessä,suunnitelimma "omaa yhteistä lasta", kunnas totesimma,että parempi olla ystävie.Vaen en sitä sano, notta....jollakin saattaapi onnistua :) Nyt hyvä olla taas..ja tästä on aekoa 9 vuotta, kun erosimma.