matkoista, isoista taloista, rikkauksista ja maan mammonasta, heille ie mikään riitä.
Minulla on jo kaikki mitä elämältä haluan. Minulla on mies ja lapset, on koti ja työ. Mutta emme tarvi. Olemme onnellisia ihmisiä.
Miksei ihmiset havittelevat suuria asioita? Minä olen onnellinen tästä mitä on. Tuntuu oudolta että haluu ja haluu aina vaan kaikkea. Ottakaa esimerkkiä minusta.
Minulla on jo kaikki mitä elämältä haluan. Minulla on mies ja lapset, on koti ja työ. Mutta emme tarvi. Olemme onnellisia ihmisiä.
Miksei ihmiset havittelevat suuria asioita? Minä olen onnellinen tästä mitä on. Tuntuu oudolta että haluu ja haluu aina vaan kaikkea. Ottakaa esimerkkiä minusta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ilman haaveita ja unelmia on olemassa vain osittain. Toisaalta, kun tietää mitä tahtoo, saa sen.
Haaveet ja unelmat eivät mielestäni missään nimessä vähennä onnellisuuden määrää, päin vastoin. Sama koskee tarpeeksi tärkeiksi koettuja päämääriä. Eri asia tietysti, jos luulee haluavansa jotain, mutta ei ole valmis tekemään sen eteen mitään (uhrauksia) - silloin pitäisi huomata ettei oikeasti haluakaan.
Mutta sikäli olen kanssasi samaa mieltä, että ihmisen, jolla kaikki on hyvin, kannattaa herätä huomaamaan se silloin, kun siitä saa nauttia. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että vaikka elämässä kaikki olisikin hyvin, tuovat haaveet ja unelmat oikeissa uomissaan elämään vain lisäarvoa.
"Ottakaa esimerkkiä minusta."
No ei varmasti oteta jos lopputulos on se että kun omia unelmia ei ole, niin aletaan kyttäämään toisten unelmia ja vittuunnutaan siitä kun ne eivät miellytäkään itseä.
...saavat unelmoida!!!
Minä unelmoin päivittäin hirsihuvilasta järven rannalla, citymaasturista, tyylikkäistä vaatteista, etelän lomista...... ja tiedän, että saan nuo vain voittamalla loton pääpotin!!!
Mutta olen kuitenkin tyytyväinen nykyiseen elämään; terveet läheiset, "tavallinen" omakotitalo, normaali auto.....
Unelmointi ja haaveilu on ilmaista!! ja hauskaa... :)
Niin mäkin unelmoin vaikka mistä! Pitkistä lomista Afrikassa, vuorotteluvapaista jolloin voisin opiskella ranskaa ja tanssia flamencoa sekä ihanasta talosta mahdollisimman läheltä Helsingin keskustaa. Tosi realistisia unelmia kahdelta opettajalta, jotka haluavat paljon lapsia ja hoitaa ne kotona pääkaupunkiseudulla. Mutta jotenkin nuo unelmat vaan pitävät minut hengissä!
Mitähän väärää on haluta vaikka omakotitaloa? Teetköhän nyt itsestäsi pyhimyksen ja muista pahoja ja itsekkäitä jos haluavat jotakin ja sinä et? Sinun tapasi on mielestäsi se paras ja ainoa oikea tapa?
Voi voi, ne alennetaan jotka itsensä ylentävät.
johan sitä on ihan pystyyn kuollut jos ei mistään enää unelmoi! Ei elämä ole niin täydellistä koskaan ettei jostakin haaveile olipa se sitten iso tai pieni asia. Jotkut vaan on niin lannistuneita ettei enä osaa haluta itselleen tai toisille mitään?
vai eiö millään ole väliä? Eikös se ole masennuksen oireita kun asoilla ei ole merkitystä eli ihan sama..
Toisaalta on se kuuluisa kuuhun kurkotus ja katajaan kapsahduskin tullut nähtyä niin mont akertaa, että tokihan se suhteellisuuden tajukin joskuspettää. Mutta jos tahtoo jotakin niin iksi ei tee kaikkeaan sen saavuttaakseen?
Olisinko jotenkin parempi ihminen jos sauisimme edelleen n90-neliöisessä asunnossa ja lapsia olisi kaksi/huone. Ahtaus vei hermot kaikilta ja naapurit loput (tai niiden lapset). Tuskin. Koko porukka on onnellisempi kun on omat huoneet, yhteiset toimiat tilat, harastustilat ja pihaa kunnolla jne. Ja vaika näin on hyvä niin miksi en haaveile siitätalosta järven rannassa? Ket se haittaa että launtaiaamuna taas olen etuovessa ja haen sopivia tontteja tai taloja?
Ei se tarkoita että haavelee jostakin niin on onneton! Olen ihan onnellinen elämääni, mutta olen taatusti onnellisempi kun istun rantakivellä varpaat vedessä!