Ääniä päässä

rohkeesti lääkäriin älä enää oottele

...oikeassa siis olen ollut. Kait. pakko kai se on lääkäriin lähteä. ei ne äänet mua silti (ainakaan vielä) haittaa niin paljon, että haluaisin siihen jotain lääkettä syödä. Paraneeko skitsofrenia? Taisi olla tyhmä kysymys.
Mun mummuni sisko sairastui skitsofreniaan 15-vuotiaana ja oli sen jälkeen täysin poissa pelistä ja tavallisesta elämästä laitoksessa. Mulla on kyseisestä sairaudesta vain tämä kuva. Rikkokaa se kuvitelma. Joohan.

Tuulia kirjoitti:

...oikeassa siis olen ollut. Kait. pakko kai se on lääkäriin lähteä. ei ne äänet mua silti (ainakaan vielä) haittaa niin paljon, että haluaisin siihen jotain lääkettä syödä. Paraneeko skitsofrenia? Taisi olla tyhmä kysymys.
Mun mummuni sisko sairastui skitsofreniaan 15-vuotiaana ja oli sen jälkeen täysin poissa pelistä ja tavallisesta elämästä laitoksessa. Mulla on kyseisestä sairaudesta vain tämä kuva. Rikkokaa se kuvitelma. Joohan.

Skitsofreniasta paranee. Suurin osa jotka ovat aloittaneet hoidon nuorena parenee täysin.
Ja jos ei niin lääkkeillä saa ainakin oireet pidettyä kurissa ja elämä on aivan normaalia.
Pääsee työelämään ja arkeen kiinni. Ei siellä laitoksissa enää nykyään pidetä kauaa. Jos on akuutti kohtaus silloin on hyvä mennä hoitoon, mutta heti kun lakaa toipua saa lähteä kotiin ja palata normaaliin arkielämään.
Ei skitsofreenikkoja enää edes huomaa. Lääkitys on nykyään niin hyvä, että emme edes huomaa jos joukossamme on joku joka sairastaa mielialan sairautta.
Itse kärsin depressiosta, mutta ei sitä kukaan huomaa, sillä lääkityksellä saan itseni normaaliin kuntoon, tosin työelämä on ollut pakko jättää toistaiseksi.
Tytär tässä tokaisi, että sä äiti olet sellainen iloinen masentunut.

Rohkeasti hakemaan apua, sillä selviää elämästä.

leelia kirjoitti:

Skitsofreniasta paranee. Suurin osa jotka ovat aloittaneet hoidon nuorena parenee täysin.
Ja jos ei niin lääkkeillä saa ainakin oireet pidettyä kurissa ja elämä on aivan normaalia.
Pääsee työelämään ja arkeen kiinni. Ei siellä laitoksissa enää nykyään pidetä kauaa. Jos on akuutti kohtaus silloin on hyvä mennä hoitoon, mutta heti kun lakaa toipua saa lähteä kotiin ja palata normaaliin arkielämään.
Ei skitsofreenikkoja enää edes huomaa. Lääkitys on nykyään niin hyvä, että emme edes huomaa jos joukossamme on joku joka sairastaa mielialan sairautta.
Itse kärsin depressiosta, mutta ei sitä kukaan huomaa, sillä lääkityksellä saan itseni normaaliin kuntoon, tosin työelämä on ollut pakko jättää toistaiseksi.
Tytär tässä tokaisi, että sä äiti olet sellainen iloinen masentunut.

Rohkeasti hakemaan apua, sillä selviää elämästä.

totta, että ajan myötä sairaus paraneen niinkuin itsestään, mutta ei ilman lääkkeitä. Itse syön kolmea eri lääkettä ja hyvin on toiminu. Pisimmillään sairaalassa oon ollu 7 kuukautta.

skitsofrenikko kirjoitti:

totta, että ajan myötä sairaus paraneen niinkuin itsestään, mutta ei ilman lääkkeitä. Itse syön kolmea eri lääkettä ja hyvin on toiminu. Pisimmillään sairaalassa oon ollu 7 kuukautta.

Miten muuten olet tullut sinuiksi sairautesi kanssa?
Oletko hyväksynyt sen osaksi elämääsi, entä miten ympäristö siihen on suhtautunut.

Itselläni on krooninen masennus ja olen syonyt läkkeitä kohta 20 vuotta. Läheiset ovat hyväksyneet sairauteni, mutta sitten jotkut ei niin läheiset puhuvat siitä kuinka pitäisi parantua. En aina oikein ymmärrä miksi pitäisi parantua, eikö se ole parantumista, että vihdoin viimein hyväksyy oman "erilaisuutensa" ja on iloinen ja onnellinen kaikesta huolimatta.
Tosin niitä mustia kausia tulee, mutta tiedän että niistä selviää ja lääkitys on onneksi kunnossa.
Tämä on minun elämäni ja tämä on minun kohtaloni ja olen ennellinen etten näe maailmaa mustavalkoisena vaan siinä on paljon erilaisia värejä, sellaisia joista moni ei edes tiedä.
Psyyken sairaus on toisaalta ihan siunaus , tuntee aidommin.

Onnea sinulle elämääsi:)))

leelia kirjoitti:

Miten muuten olet tullut sinuiksi sairautesi kanssa?
Oletko hyväksynyt sen osaksi elämääsi, entä miten ympäristö siihen on suhtautunut.

Itselläni on krooninen masennus ja olen syonyt läkkeitä kohta 20 vuotta. Läheiset ovat hyväksyneet sairauteni, mutta sitten jotkut ei niin läheiset puhuvat siitä kuinka pitäisi parantua. En aina oikein ymmärrä miksi pitäisi parantua, eikö se ole parantumista, että vihdoin viimein hyväksyy oman "erilaisuutensa" ja on iloinen ja onnellinen kaikesta huolimatta.
Tosin niitä mustia kausia tulee, mutta tiedän että niistä selviää ja lääkitys on onneksi kunnossa.
Tämä on minun elämäni ja tämä on minun kohtaloni ja olen ennellinen etten näe maailmaa mustavalkoisena vaan siinä on paljon erilaisia värejä, sellaisia joista moni ei edes tiedä.
Psyyken sairaus on toisaalta ihan siunaus , tuntee aidommin.

Onnea sinulle elämääsi:)))

Hyväksyn sairauteni ja vähitellen vanhempanikin alkavat hyväksyä sairauteni, vaikka aluksi yrittivät kiistää sen. Pääsin n. 2 viikkoa sitten pois sairaalasta. Olen ollut 6 kertaa pakkohoidossa, suljetulla. Kamalia kokemuksia.

leelia kirjoitti:

Skitsofreniasta paranee. Suurin osa jotka ovat aloittaneet hoidon nuorena parenee täysin.
Ja jos ei niin lääkkeillä saa ainakin oireet pidettyä kurissa ja elämä on aivan normaalia.
Pääsee työelämään ja arkeen kiinni. Ei siellä laitoksissa enää nykyään pidetä kauaa. Jos on akuutti kohtaus silloin on hyvä mennä hoitoon, mutta heti kun lakaa toipua saa lähteä kotiin ja palata normaaliin arkielämään.
Ei skitsofreenikkoja enää edes huomaa. Lääkitys on nykyään niin hyvä, että emme edes huomaa jos joukossamme on joku joka sairastaa mielialan sairautta.
Itse kärsin depressiosta, mutta ei sitä kukaan huomaa, sillä lääkityksellä saan itseni normaaliin kuntoon, tosin työelämä on ollut pakko jättää toistaiseksi.
Tytär tässä tokaisi, että sä äiti olet sellainen iloinen masentunut.

Rohkeasti hakemaan apua, sillä selviää elämästä.

Kävinkin lukemassa skitsofreniasta enemmän, ja mukava kuulla, että siitä voi parantua. En silti koe oireitani mitenkään elämää rajoittavikis muuten, kuin etten halua missään nimessä olla yksin. Olen käynyt nuorisopsykologilla vuoden verran, kun olin 14-vuotias (vakava masennus, HYVIN vaikeat perhesuhteet, itsetuhoa...). Nykyään en käy missään, mutta syön unilääkkeitä, joten minun todellakin olisi syytä hakeutua hoitoon. Jotenkin tuntuu typerältä, että sen jälkeen perheessämme ei ole enää kuin isä, joka ei käy hoidossa...
Äitini on muutaman vuoden syönyt mielialalääkkeitä masennukseen (ja on erittäin vaikea persoona), pikkusiskoni käy psykologilla, minä olen muuten vain sekaisin ja isälläni on alkoholiongelma. Myös mummuni on nyt mielialalääkityksellä (masennus, paljon luulosairautta) Vanhemmillani on juuri nyt ero käynnissä. Joten nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika puhua. Jos isäni saisi tietää, se voisi olla aika paha paikka, hän kun on usein ottanut negatiivisessa valossa äidin puolelta periytyvän skitsofrenian esille. Se on sellainen hyssyttely-asia meidän perheessä, häpeä oikeastaan. En haluaisi missään nimessä syödä lääkkeitä.

Mutta...
Aika näyttää, kyllä minä hengissä pysyn! Ihanaa, että olette jaksaneet vastailla.

Tuulia kirjoitti:

Kävinkin lukemassa skitsofreniasta enemmän, ja mukava kuulla, että siitä voi parantua. En silti koe oireitani mitenkään elämää rajoittavikis muuten, kuin etten halua missään nimessä olla yksin. Olen käynyt nuorisopsykologilla vuoden verran, kun olin 14-vuotias (vakava masennus, HYVIN vaikeat perhesuhteet, itsetuhoa...). Nykyään en käy missään, mutta syön unilääkkeitä, joten minun todellakin olisi syytä hakeutua hoitoon. Jotenkin tuntuu typerältä, että sen jälkeen perheessämme ei ole enää kuin isä, joka ei käy hoidossa...
Äitini on muutaman vuoden syönyt mielialalääkkeitä masennukseen (ja on erittäin vaikea persoona), pikkusiskoni käy psykologilla, minä olen muuten vain sekaisin ja isälläni on alkoholiongelma. Myös mummuni on nyt mielialalääkityksellä (masennus, paljon luulosairautta) Vanhemmillani on juuri nyt ero käynnissä. Joten nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika puhua. Jos isäni saisi tietää, se voisi olla aika paha paikka, hän kun on usein ottanut negatiivisessa valossa äidin puolelta periytyvän skitsofrenian esille. Se on sellainen hyssyttely-asia meidän perheessä, häpeä oikeastaan. En haluaisi missään nimessä syödä lääkkeitä.

Mutta...
Aika näyttää, kyllä minä hengissä pysyn! Ihanaa, että olette jaksaneet vastailla.

Millähän ilveelle toisen sais hakemaan apua?
Puoliso kuulee säännöllisen epäsäännöllisesti ääniä, joita sanoo valtion aiheuttamiksi. Satunnaisesti näkee kasvoja edessään tms.
Asiasta keskustelu menee poikkeuksetta yksipuoliseksi huutamiseksi ja syyttelyksi. Viime aikoina itseäni on syytelty sairaaksi mieleltääni. Kun en ole kovin supliikki miehiä niin tulee lähdettyä usein tupakille odotteleen, että puolisko rauhoittuis.