Arizonan yliopiston professori ja Suomen entinen YK-suurlähettiläs Keijo Korhonen ei olisi voinut julkaista EU-Suomen vallanpitäjiä arvostelevaa muistelmateostaan "Sattumakorpraali" sopivampana ajankohtana kuin puoli vuotta ennen EU-Suomen presidentinvaaleja.
Korhosen teos on loistavalla tyylillä kirjoitettu analyysi Suomen politiikasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta runsaan kolmen viime vuosikymmenen ajalta. Teos puhuu puolestaan ja saattaa jokaisen sen alusta loppuun lukeneen silmissä naurunalaiseksi Helsingin Sanomissa julkaistun entisen oikeistolaisen kansanedustajan Jukka Tarkan kirjasta laatiman arvostelun samoin kuin mainitun EU-mielisen valtalehden kirjan tekijää perusteettomasti pilkanneen pääkirjoituksen.
Viisas ja ymmärtämätön
Tarkka penäsi vastausta kysymykseen, miten Korhosen kaltainen viisas mies voi kuulua EU-jäsenyyden vastustajiin. Joko Tarkka ei ole lukenut arvostelemaansa teosta tai ei ole kyennyt ymmärtämään lukemaansa, sillä vastaus juuri tähän kysymykseen on yksi kirjassa esitetyn analyysin keskeisistä johtoteemoista.
Esimerkiksi sivuilla 170-171 Korhonen kirjoittaa:
"Suomen historiassa ovat kilpailleet pohjoismainen ja balttilainen valtavirta. Talvisodan ja jatkosodan haasteiden ottaminen merkitsi pohjoismaisen linjan puolustamista. Kekkosen puolueettomuuspolitiikka oli saman linjan jatkamista, sen ankkuroimista eurooppalaiseksi tosiasiaksi.
Pohjoismainen linja Suomen historiassa on merkinnyt itsenäisyyttä, omaehtoista itsemääräämisoikeutta ja omaleimaisuutta sekä ennen muuta riippumattomuutta minkä tahansa suurvallan - ei vain Venäjä-Neuvostoliiton - holhouksesta. Tätä Urho Kekkonen tarkoitti kirjoittaessaan: "Kansanvalta, itsenäisyys ja puolueettomuus kuuluvat Suomessa yhteen. Jos yksi niistä sortuu, kaksi muutakin luhistuu."
Balttilainen linja on merkinnyt Suomelle riippuvuutta jostakin suurvallasta, keski- tai itäeurooppalaisiin voimaryhmittymiin kytkeytymistä. Kesällä 1941 Suomen johtajat tekivät maailmansodan paineessa balttilaisen valinnan. 1944 palattiin pohjoismaiseen valintaan. Sodanjälkeinen puolueettomuuspolitiikkamme oli verellä ostetun pohjoismaisen valinnan kehittämistä. Suomen nykyjohtajat ovat tehneet balttilaisen valinnan luopuessaan ilman pakkoa tai sodanuhkaa Suomen itsenäisyydestä keskieurooppalaisen valtaryhmittymän hyväksi.
Ilmeisesti balttilainen valinta myös nykyään edellyttää ja ruokkii tiettyä hengenasennetta: balttilaista serviliteettiä, orjanmieltä."
Terävät henkilöarvioinnit
Korhosen kirjassaan esittämät terävät henkilöarvioinnit ovat avoimen rehelliset, mutta eivät sen vuoksi esim. Martti Ahtisaarta, Mauno Koivistoa, Max Jakobsonia, Paavo Lipposta, Esko Ahoa ja Paavo Väyrystä kohtaan mairittelevat.
Näin Korhonen Koivistosta: "Välini Koivistoon menivät poikki, kun presidentti uudenvuodenpuheessaan 1992 ilmoitti, että Suomi aloittaa neuvottelut liittymisestä Euroopan Unioniin. Totesin omassa lehdessäni Kainuun Sanomissa Mauno Koiviston tehneen ratkaisevan ja anteeksiantamattoman virheen. Hän oli presidentinvallallaan vienyt Suomen tielle, joka ensin johtaisi itsenäisyyden menettämiseen ja myöhemmin saattaisi meidät järkyttävien ulkopoliittisten riskien suohon. Meistä tulisi kehkeytymässä olevan keskieurooppalaisen suurvallan eteen työnnetty tukikohta.
Kirjoitin Koivistosta lehteeni: 'Tämä mies on punnittu ja köykäiseksi havaittu.' En ole myöhemminkään havainnut syytä tuon mielipiteen muuttamiseen.
Vanha presidentti oli oikeassa sanoessaan, että Mauno Koivisto ei ulkopolitiikkaa ymmärrä."
Kristallin kirkkaus
Korhosen analyysi ja johtopäätökset ovat kristallinkirkkaat ja selkeät. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomat ja muut nykyisiä vallanpitäjiä myötäilevät tiedotusvälineet ovat pyrkineet Korhosen teosta mustamaalaamalla vähentämään - tosin huonolla menestyksellä - sen lukijakuntaa. Mustamaalaajat tietävät, että teos ei voi olla rehellisyydellään ja kulissien takaisilla paljastuksillaan avaamatta nykyvallanpitäjiin hyväuskoisesti suhtautuneiden silmiä. Kristallin kirkkaus ei katoa.
Korhosen teos on vallanpitäjien kannalta vaarallinen sekä nyt että tulevaisuudessa. Sitä kun ei saa enää millään keinolla tekemättömäksi. Ja mikä pahinta, sen voi odottaa vielä tulevaisuudessa nousevan arvoon arvaamattomaan.
"Sattumakorpraali" on kirjallinen ja poliittinen merkkiteos. Se on kuin lähtökellojen soitto Suomen nykyjohtajille, jotka kansan pettäen myivät maan itsenäisyyden ja tuhosivat edeltävien sukupolvien työn tulokset.
http://www.vapaansuomenliitto.fi/
Korhosen teos on loistavalla tyylillä kirjoitettu analyysi Suomen politiikasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta runsaan kolmen viime vuosikymmenen ajalta. Teos puhuu puolestaan ja saattaa jokaisen sen alusta loppuun lukeneen silmissä naurunalaiseksi Helsingin Sanomissa julkaistun entisen oikeistolaisen kansanedustajan Jukka Tarkan kirjasta laatiman arvostelun samoin kuin mainitun EU-mielisen valtalehden kirjan tekijää perusteettomasti pilkanneen pääkirjoituksen.
Viisas ja ymmärtämätön
Tarkka penäsi vastausta kysymykseen, miten Korhosen kaltainen viisas mies voi kuulua EU-jäsenyyden vastustajiin. Joko Tarkka ei ole lukenut arvostelemaansa teosta tai ei ole kyennyt ymmärtämään lukemaansa, sillä vastaus juuri tähän kysymykseen on yksi kirjassa esitetyn analyysin keskeisistä johtoteemoista.
Esimerkiksi sivuilla 170-171 Korhonen kirjoittaa:
"Suomen historiassa ovat kilpailleet pohjoismainen ja balttilainen valtavirta. Talvisodan ja jatkosodan haasteiden ottaminen merkitsi pohjoismaisen linjan puolustamista. Kekkosen puolueettomuuspolitiikka oli saman linjan jatkamista, sen ankkuroimista eurooppalaiseksi tosiasiaksi.
Pohjoismainen linja Suomen historiassa on merkinnyt itsenäisyyttä, omaehtoista itsemääräämisoikeutta ja omaleimaisuutta sekä ennen muuta riippumattomuutta minkä tahansa suurvallan - ei vain Venäjä-Neuvostoliiton - holhouksesta. Tätä Urho Kekkonen tarkoitti kirjoittaessaan: "Kansanvalta, itsenäisyys ja puolueettomuus kuuluvat Suomessa yhteen. Jos yksi niistä sortuu, kaksi muutakin luhistuu."
Balttilainen linja on merkinnyt Suomelle riippuvuutta jostakin suurvallasta, keski- tai itäeurooppalaisiin voimaryhmittymiin kytkeytymistä. Kesällä 1941 Suomen johtajat tekivät maailmansodan paineessa balttilaisen valinnan. 1944 palattiin pohjoismaiseen valintaan. Sodanjälkeinen puolueettomuuspolitiikkamme oli verellä ostetun pohjoismaisen valinnan kehittämistä. Suomen nykyjohtajat ovat tehneet balttilaisen valinnan luopuessaan ilman pakkoa tai sodanuhkaa Suomen itsenäisyydestä keskieurooppalaisen valtaryhmittymän hyväksi.
Ilmeisesti balttilainen valinta myös nykyään edellyttää ja ruokkii tiettyä hengenasennetta: balttilaista serviliteettiä, orjanmieltä."
Terävät henkilöarvioinnit
Korhosen kirjassaan esittämät terävät henkilöarvioinnit ovat avoimen rehelliset, mutta eivät sen vuoksi esim. Martti Ahtisaarta, Mauno Koivistoa, Max Jakobsonia, Paavo Lipposta, Esko Ahoa ja Paavo Väyrystä kohtaan mairittelevat.
Näin Korhonen Koivistosta: "Välini Koivistoon menivät poikki, kun presidentti uudenvuodenpuheessaan 1992 ilmoitti, että Suomi aloittaa neuvottelut liittymisestä Euroopan Unioniin. Totesin omassa lehdessäni Kainuun Sanomissa Mauno Koiviston tehneen ratkaisevan ja anteeksiantamattoman virheen. Hän oli presidentinvallallaan vienyt Suomen tielle, joka ensin johtaisi itsenäisyyden menettämiseen ja myöhemmin saattaisi meidät järkyttävien ulkopoliittisten riskien suohon. Meistä tulisi kehkeytymässä olevan keskieurooppalaisen suurvallan eteen työnnetty tukikohta.
Kirjoitin Koivistosta lehteeni: 'Tämä mies on punnittu ja köykäiseksi havaittu.' En ole myöhemminkään havainnut syytä tuon mielipiteen muuttamiseen.
Vanha presidentti oli oikeassa sanoessaan, että Mauno Koivisto ei ulkopolitiikkaa ymmärrä."
Kristallin kirkkaus
Korhosen analyysi ja johtopäätökset ovat kristallinkirkkaat ja selkeät. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomat ja muut nykyisiä vallanpitäjiä myötäilevät tiedotusvälineet ovat pyrkineet Korhosen teosta mustamaalaamalla vähentämään - tosin huonolla menestyksellä - sen lukijakuntaa. Mustamaalaajat tietävät, että teos ei voi olla rehellisyydellään ja kulissien takaisilla paljastuksillaan avaamatta nykyvallanpitäjiin hyväuskoisesti suhtautuneiden silmiä. Kristallin kirkkaus ei katoa.
Korhosen teos on vallanpitäjien kannalta vaarallinen sekä nyt että tulevaisuudessa. Sitä kun ei saa enää millään keinolla tekemättömäksi. Ja mikä pahinta, sen voi odottaa vielä tulevaisuudessa nousevan arvoon arvaamattomaan.
"Sattumakorpraali" on kirjallinen ja poliittinen merkkiteos. Se on kuin lähtökellojen soitto Suomen nykyjohtajille, jotka kansan pettäen myivät maan itsenäisyyden ja tuhosivat edeltävien sukupolvien työn tulokset.
http://www.vapaansuomenliitto.fi/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Arviointi on joutavaa lätinää. Oon minäkin lukenut sen kirjan. En kyllä kiinnittänyt Koivisto-lausuntoon suurta huomiota.
Amerikka oli vissiin parempi maa kuin EU-Suomi.
Siellähän kaima on viihtynyt hyvin.
Luin kiinnostuneena Max Jakobsonin uusimman, Tilinpäätöksen. Siinä kirjoittaja totesi Korhosen piikitelleen: tämä maa on liian pieni Jakobsonille!
Ja kuinkas kävikään... Korhonen lähti Yhdysvaltoihin, Jakobson ymmärsi jääneensä "tähän pieneen maahan".
Sääli, että Korhosesta tuli vanhemmiten katkera. Luulin, että niin kävisi vain typeryksille.
Jos tämä oli edustava näyte Keijo Korhosen tekstistä, niin kiitti, mulle riitti. On paljon mielenkiintoisempaakin uutta luettavaa, jopa tämän junttikylän kirjastossa.
Mitenkähän tulikin mieleen se Mauri Kunnaksen piirros 70-luvulta. Keijo K. oli vieraillut Egyptissä ja tuonut sieltä Kekkoselle tuliaispaketin. Siinä kuvassa Urkki sovittaa päähänsä faaraon peruukkia ja kehuu suu messingillä: "Kuule Keijo! Sinä olet minun miehiäni!"
Ja mitenkähän tulikin mieleen ne kolme elokuun päivää 1991, kun Keijo jossain vaiheessa oli jo melkein uusimassa YYA-sopimusta Janatuisen juntan kanssa?
Ei millään pahalla, onhan sitä itekki joskus väärin veikattu, mutta kuitennii...?
Korhonen on älykäs mies, mutta häneltä puuttui Sattumakorpraalin tietyissä kohdissa viisaus tehdä analyysia. Amerikan raitilla ei paljoa mahdollisuuksia ole Suomen asioita arvostella, sen Kylmä-Keijo olisi voinut tajuta. Hän ei juuri ole maatamme läsnäolollaan kunnioittanut EU-jäsenyyden aikana, eikä siten ole kykenevä tekemään EU:n vaikutuksesta Suomen olosuhteisiin minkäänlaista analyysia.
Tämä on sääli, sillä Sattumakorpraali on noin 85-prosenttisesti erinomainen poliittisen lähihistoriamme kuvaus ja siten lukemisen arvoinen teos.