suuren surunpäivä

Voimia ja jaksamista sinulle. Itke vaan, se helpottaa hieman. Ja puhu ja kerro kaikille, älä jätä surua jäytämään sisällesi.

Tiedän miltä sinusta tuntuu, menetin oman nuoren koirani marraskuun alussa yllättäen. Elin shokissa muutaman päivän ja vieläkin suuri suru on sydämessä. Pikkuhiljaa tästä selviää.

Voi kun jokainen koira sais elää tuollaisen elämän.Valitettavasti ei niin ole aina.Mut muistoja ei voi kukaan viedä pois ne pysyy aina ja luulisin et tämä ei jää viimeiseksi koiraksesi.

SATEENKAARISILTA

Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
Kirjoittaja tuntematon

Eilen aamulla äitini soitti minulle hätääntyneenä: Rölli on nyt saatava eläinlääkärille ja lopetettava. Se oli yöllä saanut hengenahdistuksen, eikä voinut hengittää kunnolla. Soitin eläinlääkärille - sunnuntai kun oli niin ainoastaan päivystävä lääkäri oli tavoitettavissa. Päivystävällä lääkärilla oli jo muita sairastapauksia jonossa, lupasi soittaa kun ehtisi ottaa meidät vastaan 2 -2,5 tunnin kuluttua. Kolmen tunnin kuluttua soitin lääkärille ja kysyin että joko me pian päästään, -"vielä menee pari tuntia, kyllä minä soitan kun voin ottaa vastaan". Me halasimme koiraa, veimme sitä välillä ulos, välillä taas sisään. Minä kannoin sitä rappusissa - se ei iltapäivällä jaksanut mennä niitä edes alaspäin. Katsoimme kun koiran hengitys kävi yhä työläämmäksi. Se ei voinut olla makuulla vaan käveli koko ajan edestakaisin. Lopulta jo niin voimattomana ettei meinannut pysyä pystyssä. Olin jo aivan suunniltani surusta ja huolesta, sydäntä särki katsoa kärsivää koiraa. Vihdoin kello kolmen jälkeen lääkäri soitti että nyt voitte tulla, hän oli matkalla kotiinpäin naapurikunnasta sairaskäynniltä. Laitoin koiran takapenkille ja sinne se nukahti lähes välittömästi. Ajoimme eläinlääkärin pihaan, Rölli nukkui rauhallisesti takapenkillä. Kun eläinlääkäri tuli paikalle sanoin, että toki tämän saa parantaakin mikäli se vain mahdollista on. Rölli oli jo hyvin rauhallinen. Lääkäri tutki sen ja kyseli meiltä että millainen se on ollut viime aikoina... ihan normaali eloisa koirahan se oli korkeasta iästään huolimatta. Rölli oli jo 14,5 vuotta vanha. Se oli ollut niin vahva ettei se ollut meille näyttänyt sairauttaan vaikka se oli sillä ollut jo pitkän aikaa. Maksan tai munuaisten vajaatoiminnasta johtuen keuhkoihin oli kertynyt vettä. Oli koiran oikeus päästä kärsimyksistään. Puoli neljän aikaan Rölli veti viimeiset työläät hengenvetonsa ja sitten se lähti Sateenkaarisillalle. Kiedoimme Röllin omaan huopaansa ja kannoimme sen autoon ja veimme kotiin. Tänään äidin mies tulee kotiin reissusta, kun hän on hyvästinsä jättänyt koiralle kaivamme sille haudan suuren vaahteran juurelle, tulemme ikusesti muistamaan tämän lumipyryisen päivän.. En tiedä kauanko kestää toipua tästä koettelemuksesta, tämä oli yksi elämäni raskaimmista päivistä. Uskon että Röllillä on nyt hyvät oltavat, ei ole enää kylmyyttä eikä kipua. Nyt se voi levätä rauhassa ja nauttia tuonpuoleisessa aurinkoisista kesäpäivistä, kaikkien edesmenneitten lemmikkiemme kanssa. Rölli - jälleennäkemistä odotellessamme, olet muistoissamme ainiaan.

kiitos teille..
kyyneleet valuvat kun luen viestejänne. kiitos lohduttavista sanoista,kyllä tämä ehkä tästä joskus elämän puolelle. onneksi olen saanut viikonloppuna kuulla edes jotain iloisia uutisia, ensi kertaa tiistain jälkeen sain hymyn huulilleni viikonloppuna.
On vain niin ikävä ystävääni. Ja teki todella kipeää käydä eilen katsomassa häntä. Nasta oli niin kuin se vain olisi nukkunut, mutta kun kosketin nastaa, eikä se herännyt, tiesin että olin menettänyt hänet. Itkuhan se tietenkin tuli.
Viikonloppuna me vasta se haudataan. ennemmin ei ole voinut, on ollut niin kamalat säät. kauhein päivä vielä edessä...

Hei!

Minä menetin oman rakkaani collieni 2.10.2003 ja en voi vieläkään ymmärtää että miten kaikki niin nopeasti tapahtui ja en voi unohtaa tätä rakasta koiraa koskaan, sillä se oli ollut minulla 4 vuotiaasta asti ja tuntui hullulta menettää se jo nyt, liian aikaisin, tahdoin vielä tehdä kaikkea hauskaa, tarkoitus oli lähteä koirani (ellin) kanssa mökillemme, josta hän piti kovasti, koko ensi kesäksi, mutta ei, ja olisin halunnut vietää syntymäpäiväni hänen kanssaan, mutta ei, elli kuoli liian aikaisin, yhdeksän vuotiaana, syntymäpäivääni olisi ollut jäljellä enää parikymmentä päivää! kaikki tapahtui liian nopeasti, olisin halunnut lähteä mukaan lopetukseen, sillä elli oli minun rakas, elli piti minusta älyttömästi, ja turvautui aina syliini vaikka oli kookas collie, ei hän tuntunut missään, lopussa hän painoi vain 18kg :( ensimmäisen lemmikin menettäminen on älyttömän kurjaa..on kokemusta.. :( Elli rakasti uusia tuttavuuksia, ensiksi turvautumalla syliini, puolustanut minua koiralta, joka yritti hyökätä kimppuuni ja itse kärsi siitä. kerran hän jäi auton alle, kun kaistapää meni lujaa vauhtia 40km/h alueella, n.100km/h. muistan vielä kuinka hän oppi kesällä 2003 uimaan ja hyppimään laiturilta. Tästä lähtien olen inhonnut eläinlääkäreitä, sillä koirani sai leikkauksen yhteydessä myrkytyksen! Rakkaaltani kuivui munuaiset ja maksa..vielä vuosi sitten hän painoi 26kg.! Liian aikainen kuolema..mihin tämä maailma menee? Miksi omista rakkaista ei voi pitää kiinni lujaa, ettei heitä menettäisi koskaan..:( Otan osaa myös Nastan omistajalle!!!!

multa kuoli 01 englanninpringespanieli nelli joka piti minusta tuki kun olin surullinen ja piti minua johtajanaan olin koko sen elämän ajan ollut sen tuki ja turva kuten sekin minulle se oli erikoinen siinä, että tykkäsi ilotulituksista ja jahtasi niitä se myös tiesi mitä joulu aattona piti saada eli se ooti joululahjojaan kuin pieni lapsi ja se oli esipeto tykkäsi autoilustakin kun se juhannuksen aatton aattona kuoli aamuyöstä niin kun aamulla löysinsen kuoleena navetalta kottikärryistä joihin isä oli laittanut sen niin pillahdin itkuun minä olin edellisenä iltana laittanut sen luuviuluna nukkuu tuvan lattialle johon se oli kuollut olen vielläkin monesti itkennt sen perään ja kun minulla on taulu siitä niin tuppaan juttelee sille ja aina kun itken niin nään siinä kuvassa sen tukemis ilmeen ja kun kerron sille mun yhdestä vanhasta ihastuksesta niin nään sen ilkeilyilmeen se osasi eläesään iskeä veikeästi silmää muistan koiran omana ykkös koirana ja muistan kaikki retket ja sen kun olin surullinen senlähellä ja sain halatta sitä ja painaa pääni sen turkin ja se vain vaimeana tukimua minun lempilelukoirani oli sille kuin pentu se nuoli sitä ja oli muuten hellä ei jyrsinnyt