Tulipas monimerkityksellinen otsikko tälle gallupille! Kysymyskin on kuitenkin laaja.
Olisin nimittäin kiinnostunut kuulemaan, kuinka te äidit koette muuttuneenne äitiyden myötä?
Millaisia positiivisia ja negatiivisia ominaisuuksia itsestänne olette löytäneet lasten myötä ja kuinka ajatusmaailmanne on muuttunut yleensä? Onko jokin yksittäinen tilanne tai tapahtuma kasvattanut teitä erityisesti?
Ja te äidit, joilla on useampia lapsia, oletteko jollakin tavalla erilaisia äitejä esikoisellenne kuin kakkoselle, kolmoselle, neloselle jne?
Tähän on varmasti sinänsä hankalaa vastata, koska eihän kaikkien syiden seurauksia ja seurausten syitä ole niin helppoa hahmottaa. Kehittymistä, kasvua ja muutosta tapahtuu monien sattumien summana eikä esimerkiksi juuri lasten vuoksi. Mutta yrittäkää nyt kuitenkin! Laitan omat vastaukseni myöhemmin tai kalakastike kärähtää.
Olisin nimittäin kiinnostunut kuulemaan, kuinka te äidit koette muuttuneenne äitiyden myötä?
Millaisia positiivisia ja negatiivisia ominaisuuksia itsestänne olette löytäneet lasten myötä ja kuinka ajatusmaailmanne on muuttunut yleensä? Onko jokin yksittäinen tilanne tai tapahtuma kasvattanut teitä erityisesti?
Ja te äidit, joilla on useampia lapsia, oletteko jollakin tavalla erilaisia äitejä esikoisellenne kuin kakkoselle, kolmoselle, neloselle jne?
Tähän on varmasti sinänsä hankalaa vastata, koska eihän kaikkien syiden seurauksia ja seurausten syitä ole niin helppoa hahmottaa. Kehittymistä, kasvua ja muutosta tapahtuu monien sattumien summana eikä esimerkiksi juuri lasten vuoksi. Mutta yrittäkää nyt kuitenkin! Laitan omat vastaukseni myöhemmin tai kalakastike kärähtää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hermot ovat kehittyneet lapsi lapselta! Se, mikä oli ennen maailmanloppu, on tällä hetkellä tilapäinen notkahdus jne. Kun kyse on esimerkiksi pikkulapsiajan murheista, sitä tietää, että melkein kaikki on ohimenevää, jos lapsi on perusterve.
Kuin minun ajatuksiani olisit kirjoittanut.
Olen oppinut suhteuttamaan asioita pienet murheet on pieniä,isot on sitten asia erikseen.Töissä olen huomannut miten paljon on lauman pyörittämisestä ollut apua järjestelykykyä vaativiin hommiin.
on saaneet rennomman äidin kuin vanhemmat.Mummonakin suhtaudun tietyllä kokemuksen tuomalla esenteella,tietysti lasten vanhempia kunnioittaen ja ymmärtäen,että asia on heille uusi ja ainutkertainen.Kaikista lapsistani olen nauttinut,mutta nuorempien lapsuus on mennyt jotenkin vapautuneemmin.Murrosiät on koetelleet,mutta viidennen kanssa osasi ottaa jotkut sauhuamiset jo huumorilla ja asiaankuuluvina purkauksina.
En tiedä itseni kohdalla noista perinteisistä hyveistä eli epäitsekkyyden, kärsivällisyyden, rakkaudellisuuden ja muiden lisääntymisestä. Olen ollut aina toiset huomioiva. Parisuhteemme on sen sijaan muuttunut ja hyvään suuntaan!! Mies on alkanut varsinkin toisen lapsen myötä ottamaan vastuuta arjestamme ja älyämään sen ettei koko elämä voi olla minun harteillani. Mies on alkanut olla läsnä ja minä olen alkanut elää myös itselleni.
Ensimmäisen tuttia keitti 10 minuuttia, toisen tutin huuhtaisi kraanan alla. Kolmannen lapsen tutin nuoli esikoinen puhtaaksi ja neljännen lapsen tutin nuoli koira.
Eli huomio kiinnittyy entistä enemmän pääasioihin ja tuollaiset sivuseikat tulevat vähemmän tärkeiksi. (No ei meillä sentään tutteja ole koiralla nuoletettu....) Joskus on ollut niin tiukka tilanne, ettei ole todellakaan ehtinyt miettiä muuta kuin että miten selvitään hengissä seuraavaan päivään. Mutta selviytymiskyky, se kasvaa!!
"Ensimmäisen tuttia keitti 10 minuuttia, toisen tutin huuhtaisi kraanan alla. Kolmannen lapsen tutin nuoli esikoinen puhtaaksi ja neljännen lapsen tutin nuoli koira".
Toisen lapsen juuri saaneena (2,5kk sitten) huomaan että sitä tuttia ei todellakaan edes EHDI keittelemään...huuhtaisen vain kraanan alla=) Vaikka kuvaus olikin vertaus niin todella osuvasti sanottu;)) Varmuutta on tullut kyllä rutkasti lisää kun nyt kahden pienen kanssa mennään, enää ei joka näpystä vedetä herneitä nenään=)
Ennen äitiyttä minua ei koskettanut tai kovin kiinnostaneet lapset tai lapsiin liittyvät asiat. Nykyään ne kiinnostavat oikein erityisesti ja olen to-del-la herkkä lapsia koskevista jutuista. Otan todella kärkkäästi kantaa ja lapsien kaltoinkohtelut tms. aiheuttavat suurta ahdistusta ja tietenkin pillitystä.
Minä olen aina ollut jonkin sortin hörhö, jolla on omituisia kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia. No, ne on jääneet tietenkin taka-alalle. Meinaan että asioiden tärkeysjärjestys on väkisinkin muuttunut.
Ennen vauvaa, olin ehkä ajatellut itseni vakavammaksi ja tiukemmaksi kasvattajaksi. Tytön myötä olen todennutkin itseni ihan pehmoksi :)
Mutta jokatapauksessa semmoinen emovaisto on minussa uutta. Koen sen kyllä oikein positiivisena asiana.
nyt kun jo lapset on "isoja",nuorin 6v niin on mielenkiintoista miettiä omia murheita silloin vauva-aikaan ja sitten nyt:)
Silloin mietti tosiaan hukutanko vauvan vahingossa kylpyammeeseen,tai tukehtuuko se kun ei suostunut röyhtäisyyn yms:):)Eli ei välttämättä konkreettisia pelkoja,mutta kuitenkin.
Nyt sitten on kaikki Kauhajoen tapaukset ja oma lapsi/nuori istuu "vuorokaudet" läpeensä tietokoneella,mitähän se siellä suunnittelee:)
Toinen roikkuu ircissä liekkö mitä kuvia lähetellyt itsestäänkin☻
Vauva-aikaan oli huoli kun lapsi on niin pieni ja avuton,nyt kun se on niin iso ja yhtlailla avuton ja vietävissä maailman tuuliin jos niikseen menee.
Eli vaikka kaikkinensa lapset tuovat elämään sen suurimman ilon niin murheetkin suurenee,mutta muuttaa muotoaan,enää ei pelkää että itse tekee lapselle jotain vaan nyt pelkää että joku muu tekee hänelle pahaa.
Mutta onneksi meillä suurimmalla osalla on kuitenkin se tajunta tallella että osaamme elää nauttien lapsistamme kaikesta huolimatta kaikissa vaiheissa,vaikka tuo murkkutyttö tekisi aika ajoin mieli sulkeakin komeroon teippi suun edessä:):)
Minun vanhin lapseni on 24–vuotias joten siitä kun minusta tuli ekaa kertaa äiti, on jo tovi. Muistan kuitenkin hämmentyneeni siitä, miten vähän esikon syntymä lopulta muutti minua. Samat asiat kiinnostivat kuin ennenkin, samat asiat ärsyttivät.
Sen sijaan olen ihan varmasti erilainen äiti näille nuorimmilleni kuin olin vanhimmille. Kyse ei ole vain siitä, että olen varmempi ja kärsivällisempi.
Nuorena minulla oli myös outoja käsityksiä äitiydestä. Se oli selkeästi suorituspainotteisempaa kuin nykyisin; Kodin piti olla siisti, vaatteiden itseommeltuja, ruoan aina kotonatehtyä, lelujen kehittäviä ja niin edelleen. Oli tärkeää, että kaikki oppivat uimaan, luistelemaan, lukemaan , tanssimaan ja muuta sellaista suht nuorina, koska jossain mielenpohjalla taisin kuvitella ettei ole mitään välimuotoa; joko sitä liikutaan paljon ja sivistytään alvariinsa tai sitten muututaan pullamössözombieiksi yhdessä yössä.
Osittain tuohon suorituskeskeisyyteen vaikutti varmasti sekin, että neljännen lapseni synnyttyä (esikoinen oli silloin 6v ja muut siinä välillä) perheemme kasvoi yhtäkkiä neljällä jotakuinkin omieni ikäisillä sijaislapsilla ja jotta arki niin ison sakin kanssa ylipäätään olisi toiminut, se vaati tiettyä kurinalaisuutta nimenomaan minulta ja puolisoltani.
Nykyään ”nipotan” vähemmän. Maailma ei kaadu vaikka lapsilla olisikin jotain muotiturhakeleluja tai vaikka käytäisiin mäkkärillä joskus murkinoimassa (Lapset siis. Minä en sitä moskaa suuhuni laita! ;-) )
Yksittäiset vanhemmuuteen liittyviä tapahtumia, jotka ovat kasvattaneet minua erityisesti on varmasti monia.
Yhden lapseni kuolema opetti minulle aikoinaan, etten minäkään ole edes äitiydessä haavoittumaton.
Sijaislapsen hyvin toisenlainen kuolema paljon, paljon myöhemmin opetti vihan- ja surunhallintaa.
Vaikeavammaisen lapsenlapsen syntymä osoittautui sellaiseksi riemuksi ja siunaukseksi meille kaikille että se siivosi kerralla mielenpohjalta kaikki typerät kuvitelmat siitä että ” ei sillä väliä mitä sukupuolt
Kiitokset kaikille tähän mennessä vastanneille! Löysin vastauksista paljon omia ajatuksiani.
Silti keskeisin lapsen myötä oppimani asia tähän mennessä on se, että lapsi on lapsi ja minä olen minä. Kun sain ensimmäisen lapseni, olin vakuuttunut siitä, että minä osaan kasvattaa lastani parhaalla mahdollisella tavalla ja että lapseni käyttäytyy pitkälti siten, miten haluan hänen käyttäytyvän. Olin opiskellut kasvatustieteitä ja työkokemusta lapsista oli kertynyt sekä tarhasta että koulussa. Luulin siis, että alan ammattilaisuuteni auttaisi ratkaisevasti omassakin perhe-elämässä. Asia ei mennyt kuitenkaan aivan niin.
Karrikoidusti ilmaisten ajattelin, että kyllähän minun lapseni istuu nätisti muskarissa, kuuntelee kiltisti kun luen, pukee sitä mitä haluan ja käyttäytyy hyvin pyydettäessä. Höpö höpö! Sain esikoisekseni terhakan neidin, jonka temperamentti on aktiivinen, peräänantamaton sekä helposti reagoiva ja ärtyvä. Tyttö juoksee rallia muskarissa, inhoaa monia ostamiani vaatteita, ei jaksa istua paikallaan ja kieltäytyy systemaattisesti monista perusasioista. Eikä auta, vaikka kuinka puhuisin järkeä ja olisin pedagoginen. En siis saa toimimaan lastani omien ajatusteni mukaisesti. Sen vuoksi en myöskään jaksa ottaa pitkäaikaista pulttia siitä, jos lapsi on pistänyt ranttaliksi jossakin vieraassa paikassa, jossa en ole ollut paikalla. Toki on harmillista, jos tytöstäni on koitunut harmia minun poissaollessani, mutta hän on toiminut tilanteessa omana itsenään. En voi ohjailla lastani kaukosäätimellä, ja olen hänet kuitenkin parhaani mukaan kasvattanut.
Olen oppinut valtavasti ymmärtämään erilaisuutta - olkoonkin että en jaksa suvaita ja tajuta kaikkea - juuri lasteni myötä. Ihmisten erilaiset temperamentit ovat tulleet tutuiksi käytännön elämässä. Omat tyttäreni eivät myöskään ehkä koskaan tule kiinnostumaan samoista asioista kuin minä. Sitäkin hienompaa on seurata, kun lapsi kasvaa omaksi persoonakseen ja osoittaa kiinnostusta aivan yllättäviä asioita kohtaan. Esikoiseni esimerkiksi rakastaa yli kaiken lentokoneita, piirtämistä ja eläinten hoivaamista. Ja innolla odotan, mitä tästä toisesta lapsesta (ja kovin toivotuista sisaruksista) kasvaa.
Tahtoisin, että oppisin entistä enemmän tilan antamista lapselle. Toivoisin myös herkkyyttä lapsen persoonallisten piirteiden havaitsemiseen. Uusi, pieni ihminen on aina niin hieno ja jännittävä juttu!
Suurin konkreettinen muutos on omissa tunteissa. Äidinrakkaus kasvaa vain päivä päivältä enemmän. Ja se huoli on ihan järkyttävä. Joku sanoikin, että vauva-aikana sitä oli eri asioista huolissaan. Tässähän nämä pienet vielä pyörivät jaloissa. Miten niitä koskaan uskaltaa päästää esim. kouluun!? :D
Nyt kun lapset ovat pieniä, aika menee hurjan nopeasti eikä kaikkia omia projekteja ehdi aina tehdä kuten haluaisi. Minulla on hirveä kasa ommeltavaa materiaalia ja ompelukonekin keittiön pöydällä, viime kuukausien saldo on yhdet lyhennetyt housunlahkeet. Ööh.... :)
Iltaisin en yleensä jaksa enkä haluakaan tehdä mitään muuta kuin löhöillä ja laiskotella, joten ne harrastusprojektit jäävät sitten usein roikkumaan. Kiinnostuksen kohteet ovat kyllä säilyneet, aika ja energia niitten tekemiseen vaan on välillä vähissä.
Toisen lapsen kanssa kaikki on mennyt simppelisti ja rutiininomaisesti eikä mistään pikkujutuista ole tarvinnut stressata, kuten esikoisen kohdalla sitä hengitystäkin tuli tarkisteltua hyvin usein. Olen tarkistanut sen muutaman kerran kuopukseltakin ;D
Itse en stressaa lapsen kasvattamisesta koska luotan kasvatustaitoihini täysin ja olen ylpeä 2,5-vuotiaastani millainen hän on. Täysin tavallinen sen ikäinen lapsi. Siihen kuuluu myös uhmakohtaukset ja kiukuttelut, eikä minua hävetä jos hän niitä saa kaupassa. Ärsyttää kyllä useinkin, mutta mitäpä niistä hermojaan menettämään, spagettikohtaukset eivät mene sen nopeammin ohi. Kokonaisuudessaan lapseni on kuitenkin uhmansa keskellä kohtelias, auttavainen, kiltti, huomaavainen ja empaattinen joten en ole huolissani :)
"Nyt kun lapset ovat pieniä, aika menee hurjan nopeasti eikä kaikkia omia projekteja ehdi aina tehdä kuten haluaisi."
Tämä lause sai hiukan hymyilemään.
Kun esikoiseni oli lähdössä kouluun, äitini sanoi minulle, että nyt sinullakin alkaa aika rientämään. Minä olin ihmeissäni, että mitäs se aika sitten tähän asti on tehnyt, jos ei rientänyt. Ja totta tosiaan, kun maanantaiaamuna herää, on illalla vähintään keskiviikko, joillakin viikoilla jo perjantai. Eli silloin kun lapset olivat pieniä, päivät hujahtivat ihan huomaamatta, mutta nyt kun he ovat jo vähän isompia, on viikko lyhin aikayksikkö, jonka kerkee havaitsemaan.