Joka kerta kun äitini soittaa, puhelun jälkeen mietin hänen sanomisiaan ärsyyntyneenä. Äitini jakelee neuvojaan aivan kuin osaisi hoitaa lastamme satojen kilometrien päästä ja tietäisi mitä juuri sillä hetkellä pitäisi tehdä. Hän ei itse todellakaan ollut mikään täydellinen äiti, en edes muista että minua olisi koskaan halattu. Itse hellin ja halailen sekä lauleskelen pienelle lapselleni kokoajan.
Hän ihmettelee ja voivotteleee kaikkea, mitä kerron elämästämme lapsen kanssa. Ei tee mieli enää kertoa mitään. Aivan kuin hän ei toivoisi lapsemme parasta.
Myöskin kun hän on meillä käymässä, alan päivässä toivoa että lähtisi jo. Onko vika minussa vai voiko oma äiti ärsyttää niin paljon?
Osuuko vaistoni oikeaan, ettei hän olekaan niin mukava ihminen ja kiva mummo?
Anoppi on onneksi toista maata. Onko muilla vastaavia ongelmia oman äidin kanssa lapsen syntymän jälkeen? Mitä ihmettä teen, yritänkö ymmärtää vai otanko reilusti etäisyyttä?
Hän ihmettelee ja voivotteleee kaikkea, mitä kerron elämästämme lapsen kanssa. Ei tee mieli enää kertoa mitään. Aivan kuin hän ei toivoisi lapsemme parasta.
Myöskin kun hän on meillä käymässä, alan päivässä toivoa että lähtisi jo. Onko vika minussa vai voiko oma äiti ärsyttää niin paljon?
Osuuko vaistoni oikeaan, ettei hän olekaan niin mukava ihminen ja kiva mummo?
Anoppi on onneksi toista maata. Onko muilla vastaavia ongelmia oman äidin kanssa lapsen syntymän jälkeen? Mitä ihmettä teen, yritänkö ymmärtää vai otanko reilusti etäisyyttä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sun äitisi haluaa edelleen osallistua sun kasvattamiseen, eikä se luota, että sinä edelleenkään osaisit mitään tehdä oikein tai hyvin.
Mun äiti tekee tätä samaa. Kun asuimme samalla paikkakunnalla, hän tuli kotiini ja määräsi kodinkoneista (mankeli) asti, mitä meidän pitää hankkia, että mun lapsillani on asiat kunnossa. Sit hän sätti, kun en ollut ostanut lapsilleni tummaa leipää vaan vaaleata. Lapset kun kieltäytyivät syömästä tummaa, mutta se ei ollut oikea selitys vaan oikeampi hänen mielestään oli se, etten osannut ostaa oikein. Sain myös kuulla, jos n. 2-3 vuotias söi joltain lasten muovilautaselta, missä oli lasten kuvitusta. Tai halusi välttämättä juoda nokkamukista. Niin, kun syöntivälineetkin olivat väärin tai huonoja. Siivoamista en ole osannut hänen mielestään tehdä koskaan ja vaatteet ovat olleet väärän sorttisia.
Oli loukkaantunut myös siitä, kun ei hänen kanssaan keskusteltu lapsille annettavista nimistä ja pyydetty hänen hyväksyntää. Synnytykseenkin menin väärässä järjestyksessä. Tästä kuulen katkeruutta vieläkin aina välillä, pitkälti yli 10 v. päästä.
Olihan tää kaikki tietty odotettavissa, kun odottaessani ensimmäistäni mun äitini pyysi mun mieheltäni, että hoitaahan isä sit lapsen, jos minä en sitä hoida.
Tätä kuuntelin n. 4 vuotta, sit muutimme tarpeeksi kauas. Nyt on miltei 1000 km väliä. Ja se on ollut hyväksi - mulle ja mun perheelle. Tapaamiset ovat n. 2-3 v. välein ja silloinkin vain turvallisen kahvituksen verran.
Ehkä tän kaiken takana on ollut hänen väärin ilmaistut toiveet antaa apuaan ja tukeaan mulle. Tai sitten.... ehkä enemmänkin katkeruus omasta vanhuudestaan ja syrjäytytetyksi tulemisesta elämän keskipisteasioista. En tiedä, eikä kiinnosta.
Täällä myös yksi, jonka äiti tarpoo kaikkien yksityisyyden rajojen yli ja mielellään ohjeistaa ihan kaiken. Vaikka asuu 300 km päässä. Puhelinkin kun on keksitty. Ei auttanut lopulta muu kuin ruveta vetämään niitä rajoja ja ottamaan etäisyyttä.
lapsen kans (vaikka ovatkin huonoja/typeriä neuvoja)mutta puuttuu myös parisuhteeseemme! Raivostuttavaa! Ja paraskin puhuja, äitini on kauhea vaimo!
Kai johtuu siitä ettei vanhalla ihmisellä ei ole omaa elämää, kateus, katkeruus... omantunnon tuskat kun näkee että lapsenlapsia hoidetaan rakkaudella, eri tyylillä kuin itse aikoinaan hoiti omia lapsiaan.
Siis nuo huonot ihmissuhdetaidot.
Kulkee suvussa se, ettei toista ihmistä viitsitä kuunnella ja ottaa omana ihmisenä, vaan yritetään väkisin tunkea jotakin omaa hölmöäkin tapaansa väkipakolla koska onhan se pakko olla oikea kun äitikin teki näin.