Se on sitä kun tuijotan bussin ikkunaa, ja haaveilen paremmasta elämästä. Ettei tarvitsisi.
Juosta aamubussiin, ja yrittää taas yksi päivä töissä. Mennä iltamyöhään takaisin kotiin, katsoa paskasuodatinta, ja hapantua. Nukkuessa sentään olen onnellinen, mutta sitäkin on liian vähän.
Heräilen öisin. Tuijotan pimeään, ja odotan että tulee aamu. Valoa se ei tuo, eikä helpotusta. Vaan taas yhden päivän, jonka päättyessä minä palaan lähtöruutuun. Yksin. Onko aina ollut näin?
Muistan pitkän kävelyn kotiin koulusta. Pieni poika ison, ja painavan repun kanssa talvisessa maisemassa. Miettien lausetta: "Sä et kuulu tänne."
Ei se tehnyt kipeää. Ei ollenkaan. Kun sen ymmärsi, niin pystyi jatkamaan eteenpäin. Oli pakko. Ei ollut muutakaan.
Ei minulla ole muutakaan. Sanat eivät tuo yhteyttä, merkitystä, eikä varsinkaan onnea. Niillä ei voi tuoda esille sitä suunnatonta...olemattomuutta mitä tunnen. Tuokin on vain sana, jolla te luulette saavanne aavistuksen mitä se on. Se ei riitä.
Rakkaus. Vain sana, jonka merkitystä monet eivät tunne. Minä tunsin. Minä rakastin. Lumisadetta ympärilläni. Sitä tyttöä. Mutta minne se hävisi?
En mene enää töihin. Siellä ei ole mitään minulle. Ei ole koskaan ollutkaan. Nyt vain kadun kaikkia niitä vuosia. Se on nyt ohi.
Ja kun nyt katson elämääni...tiedän, että en ole yhtään mitään.
Juosta aamubussiin, ja yrittää taas yksi päivä töissä. Mennä iltamyöhään takaisin kotiin, katsoa paskasuodatinta, ja hapantua. Nukkuessa sentään olen onnellinen, mutta sitäkin on liian vähän.
Heräilen öisin. Tuijotan pimeään, ja odotan että tulee aamu. Valoa se ei tuo, eikä helpotusta. Vaan taas yhden päivän, jonka päättyessä minä palaan lähtöruutuun. Yksin. Onko aina ollut näin?
Muistan pitkän kävelyn kotiin koulusta. Pieni poika ison, ja painavan repun kanssa talvisessa maisemassa. Miettien lausetta: "Sä et kuulu tänne."
Ei se tehnyt kipeää. Ei ollenkaan. Kun sen ymmärsi, niin pystyi jatkamaan eteenpäin. Oli pakko. Ei ollut muutakaan.
Ei minulla ole muutakaan. Sanat eivät tuo yhteyttä, merkitystä, eikä varsinkaan onnea. Niillä ei voi tuoda esille sitä suunnatonta...olemattomuutta mitä tunnen. Tuokin on vain sana, jolla te luulette saavanne aavistuksen mitä se on. Se ei riitä.
Rakkaus. Vain sana, jonka merkitystä monet eivät tunne. Minä tunsin. Minä rakastin. Lumisadetta ympärilläni. Sitä tyttöä. Mutta minne se hävisi?
En mene enää töihin. Siellä ei ole mitään minulle. Ei ole koskaan ollutkaan. Nyt vain kadun kaikkia niitä vuosia. Se on nyt ohi.
Ja kun nyt katson elämääni...tiedän, että en ole yhtään mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
monen muunkin joka on kokenut syvää yksinäisyyttä elämää.
Sinulla sentään on vielä merkityksiä kuten lumisade ja tyttö mutta jossakin vaiheessa ei ole enää niitäkään. Lopulta huomaat että on aivan sama oliko lumisade vai auringonpaiste ja kuka se tyttö oli jos kukaan.
Yksinäisyys usein tuntuu kuin kiduttavalta kuolemalta yhä uudestaan ja uudestaan.
Ainut asia mitä voin sanoa on että älä jää kiinni noihin muistikuviin tai ajattele että se vain jatkuu tuollaisena.
Keksi mitä tahansa millä muutat elämääsi koska muuten se pysyy tuollaisena iäti. Sitähän sinä et halua mutta odotat että jotakin tapahtuu ja asiat muuttuisivat. Ne eivät muutu ellet unohda noita asioita ja pääse irti niistä asioista.
Terveisin mies joka käveli usein reppu selässä yksin kotiin ja jolla oli myös kerran lumisade ja tyttö jonka jälkeen tämä sama mies kohtasi uudestaan lumisateen ja toisen tytön. Rakkaus oli valhetta. Mies odotti että palaa samaan mutta ainut tapa päästä pois on muuttaa elämäänsä tehden mitä hyvänsä muuta paitsi kohdata se sama uudelleen. Enää en välitä.
Millaista sitten olisi se "parempi" elämä? Oletko miettinyt syitä yksinäisyydellesi? Ei kai kukaan töissä kävisi, jos sieltä ei palkkaa saisi. Pakkohan sitä on toimeen tulla, laskut ja vuokra täytyy maksaa.
Sulla on kyllä tyhmiä kysymyksiä?
Nuorena tyttönä oppikoulutieni kulki rautatiesillan yli, läpi vientihöyläämön alueen, jonka rakennusten portailla venyi laiskoja, mustia kissoja. Jo silloin tajusin, miten ohuesti ja yksin olen olemassa.
Tajusin jo noin varhain, etten elämän onnea ja täyttymystä tule löytämään toisesta ihmisestä. Niinpä en koskaan ole oppinut luottamaan kehenkään. Kun ei odota liikoja, ei putoakaan korkealta.
Mutta elän sisäisesti rikasta ja täyteläistä elämää, sillä yhdessä elämäni vaiheessa sain tulla tuntemaan elämäni paimenen ja sankarin, Jeesuksen, jonka kanssa tallustan "koulutietäni" eteenpäin.