maailman ihmiset eivät

Enemmän vl-uskossa tulee miellyttää seurakuntaa kun Jumalaa. Ei Jumala vaadi sellaisia mitä vl-uskossa vaaditaan. Jumala antoi poikansa jotta jokainen joka häneen USKOO, pelastuisi. Ei Jumala vaadi onnistunutta uskonkilvoitusta, niinkuin vl-seurakunta vaatii. On noudatettava uskon ehtona MYÖS tiettyä määriteltyä elämäntapaa, josta ei raamatussa ole kehtotusta vaan pikemminkin varoituksen sana!

muka voit miellyttää?

Hoitokokouksissa ja tilaisuuksissa toimi monia uskovaisiksi itseään luulevia, mutta joilla oli itse piru toimeksiantajana.

Mädät kalat uiskentelevat
Kirjoittanut: Verkossa 21.12.2008 klo 12.31

"Tähän uskon!
Kirjoittanut: Suurin ihme 18.11.2008 klo 13.54

"Reisjäven maakunnallisten jumalanpalvelus
Kirjoittanut: Suurin ihme 13.7.2008 klo 12.03

Jos pääsen taivaaseen ihmettelen siellä kolmea asiaa, siellä on paljon ihmisiä joiden en olisi odottanut olevan siellä, ja sieltä puuttuu monia ihmisiä joiden olisin odottanut olevan siellä, mutta suurin ihme on jos itse olen siellä?"

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000040279504#22000000040279504

saatana ymmärtää vanhoillislestadiolaisia - hyviä ystäviään.

...muille uskovaisuutaan toitottavasta saattaa yleinen käsitys olla päinvastainen kuin henkilön oma kuva itsestään, niin että mene ja tiedä. Vakuuttamalla usein haluaa peitää ja hämätä muita.

voitte toinen toisiltanne pyyhkiä pois.

Syy, miksi saamme osakseen valtavasti pilkkaa on yksinkertainen. Maailman ihmiset eivät ymmärrä meitä.** Ei teitä ymmärrä Jumalaan, kun ette toteuta Hänen tahtoa ja julista Jeesuksen olevan Herra.

Heillä ei ole pyhää henkeä ohjaamassa ja näyttämässä, mikä on oikein.** Meissä on juuri Pyhä Henki, joka kirjoitetaan persoonana isolla, ja Hänen antamat armolahjat, mitä sinulla niitä on, ja ylipäätään koko VL liikkeessä.

Toisin sanoen heiltä puuttuu ymmärrys. Ja raamatussakin sanotaan, että uskovaiset saavat lopun aikana osakseen pilkkaa.** Ei sanota, vaan kristityt, jolle Jeesus on Herra, he saavat osakseen vaikeuksia. Kerro missä putaan uskovista, ja mihin sinä uskot. Meitä ristittyjä pilkataan Jeesuksen tähden, kerro kuka teitä Jeesuksen tähden pilkkaa muuta kun itse, ja pilkkaatte jopa Jeesustakin.

Mutta me emme anna maailman ihmisten lannistaa meitä. Kerran koittaa se suuri palkanmakso! ** Varmasti koittaa ja kovasti, kun on vain synnit anteeksi, sillä ei kauas pötkitä.

Sitten kun meitä tullaan hakemaan, kysytään vain yhtä asiaa, onko nimi elämänkirjassa.** Niin kysytään, mutta Jeesukseen uskovilta ei, sillä Me ollaan jo Jeesusta vastassa.

Meidän ei tarvitse miellyttää maailmaa, vaan Jumalaa. Taivasta vartenhan me olemme uskomassa!** Juuri näin sanoo JT ja muslimi.

ovat "tyhjiä todisteita" viimeisellä tuomiolla, maan päällä niillä saa samanhenkistä seuraa - ei muuta

"Seuroista ja yhdistyksistä




..Me voimme itse asiassa nähdä, jos me tutkimme joitakuita yhdistyksiä, seuroja, liikkeitä, voimme nähdä, että kaikissa sellaisissa liikkeissä ja seuroissa on erilaisia puolia. On niin sanoaksemme muotopuolensa, on ruumiinsa, on sielu, on henki. Niin, vieläpä voimme huomata ihmisten yhdyselämästä, että muutamat tämän yhdyselämän muodot edellyttävät erityisesti ainoastaan tuota ruumiillista puolta, toiset taas sielullista, henkistä puolta.

Jos ajattelemme kaikista yksinkertaisinta ihmisten yhdessäoloa, nimittäin seurustelua, vain seuraelämää ja seurustelua, silloin me voimme sanoa, että siinä näkee suorastaan fyysillistä yhtymistä, siinä ei ole mitään erityistä sielua. Ihmisten tavallisessa seuraelämässä ei ole mitään erityistä sielua, sillä sielu aina edellyttää, että on jonkinlainen sisäinen itsetietoisuus, että on jonkinlainen tarkoitus, on jonkinlainen yhteinen päämäärä.

Mutta seuraelämällä ei ole mitään semmoista. Seuraelämä on suorastaan vain sitä varten tavallisessa elämässä, että ihmiset tulevat yhteen ja saavat kokea jonkinlaista yhdystunnetta. Yksin ollessaan ihmisellä on ikävä, mutta kun hän pääsee kosketukseen toisten kanssa, niin hän saa kokea yhdystunnetta, ja samalla hän silloin saa kehittyä ja kasvaa itsekin. Sillä hänen täytyy muuttua, jos hänellä on ikäviä tapoja, hänen täytyy vähitellen niitä muuttaa, muuten hän huomaa, että hän ei ole rakastettu seurassa. Jos hänessä on mitä hyvää tai kaunista, niin se saa puhjeta näkyviin, ja silloin me tulemme rakastetuiksi seuraelämässä.


Monet ihmiset aivan asettavat oikein ihanteekseen tuon, että he olisivat niin ihania ja rakastettavia olentoja seuraelämässä. Ja meidän täytyy tunnustaa, että kasvatus, kulttuuri usein lankeaa siihen. Jos kasvatus huononee, pintapuolistuu, silloin se tavallisesti lankee siihen, että pidetään silmällä ainoastaan tuota ulkonaista hienoutta, ainoastaan tuota ulkonaista muotoa ja kauneutta ja sulavuutta, että kunhan seuraelämässä vain tulee hyvin toimeen ja osaa olla mahdollisimman helposti, kauniisti, ihanasti. Silloin se ihminen on melkein lähellä täydellisyyden ihannetta. Siihenhän kulttuuri usein tahtoo vajota.


Mutta me ymmärrämme, kun katselemme asiaa oikein puolueettomasti, että seuraelämä on ainoastaan fyysillinen aste. Mutta semmoinen ihminen, jonka sisässä herää jo sielullinen elämä, joka rupeaa etsimään tarkoitusta, syytä, järkeä, henkeä ja sielua joka paikassa, häntä ei tyydytä seuraelämä. Me voimme aivan huomata, että semmoista ihmistä ei tyydytä paljas seuraelämä, että se on monen, monen kokemus, vaan hän huomaa, että seuraelämä semmoisenaan on erinomaisen tyhjää. Mitä siellä keskustellaan? Joutavia asioita. Mitä siellä tehdään? Kulutetaan aikaa. Seuraelämä semmoisenaan ei häntä tyydytä. Hän ajattelee: eikö ihmiset voisi tulla yhteen jotakin tarkoitusta varten? Eivätkö he voisi tulla yhteen
keskustelemaan jostakin tärkeästä asiasta tai muuten puuhaamaan jotakin yhteistä harrastusta?

Ja tämän takia, että muutamissa ihmisissä on aina sielukin hereillä, semmoinen sisäinen harrastuskin hereillä, tämän takia perustetaan sitten elämässä, yhteiskunnassa kaikenlaisia seuroja, kaikenlaisia yhdistyksiä erilaisine tarkoituksineen. Niillä on aina silloin jokin vakavampi pohja. Yhdistys on olemassa sitä varten, että on olemassa yhteinen tarkoitus, jota ajetaan takaa. Jos me katselemme erilaisia yhdistyksiä, niin huomaa, että niillä on kaikilla tämmöinen sielullinen, sisäinen tarkoitus, vaikka se voi olla erilaatuinen. Ja sitä myöten kuin tuo tarkoitus on niin sanoaksemme epäitsekäs, ylevä, sitä myöten se taas sitten kasvattaa niitä jäseniä, jotka ovat yhdistyksessä tai seurassa.


..Jos otamme taas toisen tuommoisen yhdistyksen, ottakaamme jonkin uskonnollisen lahkon, niin huomaa siinä aivan saman ilmiön. Heilläkin on yhteinen tarkoitus, lahkollakin on jokin yhteinen päämäärä. He tahtovat olla samanlaisessa asemassa niin kutsutun Jumalan edessä. Heillä on jonkinlainen käsitys elämän todellisuudesta, elämän hengestä, Jumalasta, joka on kaiken takana, jonka edessä me kaikki ihmiset seisomme ja he tahtovat sitten olla määrätyssä suhteessa tähän Jumalaan. Luulevat tietysti, että he ovat paremmassa suhteessa. Juuri heidän seurassaan, juuri heidän yhdistyksessään on paras suhde olemassa Jumalaan. Sentähden he taas erottautuvat hieman toisista ihmisistä, jotka ovat heidän piirinsä, heidän lahkonsa, heidän kirkkonsa ulkopuolella. He ovat niitä pelastettuja, niitä, joita Jumala etsii, niitä kukaties valittuja, mutta toiset ovat vähän, kukaties, ulkopuolella. Niin että semmoinen eristäytymisen henki aina viedään lahkoonkin, vaikka ne ihmiset siellä keskenään voivat harrastaa mitä suurinta veljeyttä, suurinta hyvyyttä, suurinta rehellisyyttä.

Ne ihmiset voivat olla erinomaisen hyviä ja jaloja ihmisiä siinä, yhtä hyviä kuin jossakin sosialistisessa seurassa, semmoisenaan. Mutta yksi puoli heidän sieluelämässään on tuommoinen pieni eristäytymisen tunne, elleivät hekin yksilöinä ole osanneet nousta sen yli. Jos he vain ovat samassa hengessä kuin se henki, mikä heidän lahkossaan vallitsee, niin he ovat pikkuisen eristäytyneet muista ihmisistä, jotka ovat ulkopuolella sitä erityistä lahkoa, sitä erityistä kirkkokuntaa, ja tuntevat, että he yhdessä keskenään muodostavat semmoisen
erityisen joukon, joka omalla tavallaan ja parhaimmalla tavalla seisoo Jumalan silmien edessä.


Nämä tämmöiset ilmiöt voimme huomata ihan joka paikassa elämässä, ja jokainen on tehnyt semmoisen kokemuksen. Moni on myös tehnyt sen kokemuksen, että hän, oltuaan tuommoisessa seurassa, oltuaan jonkinlaisessa semmoisessa seurassa, olkoon se seura toista tai toista laatua, kun se vain on, kun siinä vain on vallinnut tuommoinen henki, joka pikkuisen eristää sen seuran jäsenet muista ihmisistä, on voinut huomata, että hän ei tunne itseään enää tyydytetyksi. Hän kaipaa jotakin muuta. Se on aivankuin se sielu, se liike, mikä on tuossa yhdistyksessä, kuin se ei enää häntä tyydyttäisi. Hän aivankuin asettuu hieman sen ulkopuolelle ja kysyy itseltään: onko tämä kaikista korkein, onkohan tämä kaikista paras, onko tämä se ratkaisu, joka lopullisesti vie veljeyteen. Moni ihminen, ollessaan jossakin lahkossa monta vuotta, aivankuin väkisten alkaa huomata, että tuossa lahkossa on paljon sellaisia piirteitä, jotka tekevät hänet vähitellen kylmäksi, jotka tekevät hänet kylmäksi sille lahkolle, sille maailmankatsomukselle, hän ei tunne olevansa oikein enää aivan itse kokonaan siinä mukana. Se on aivankuin elämän kokemukset pakottaisivat häntä hieman ulos.

Hän huomaa, että on niitä ihmisiä muuallakin, eihän niitä ihmisiä ole vain tuossa minun omassa seurassani, niitä on muuallakin kukaties. Hän saattaa huomata, että on parempia ihmisiä ulkopuolella tuota yhdistystä, parempia ihmisiä, rehellisempiä ihmisiä. Ehkä hän huomaa, että on ihmisiä, jotka vähemmän kerskaavat, jotka vähemmän luulevat itsestään, he eivät ollenkaan luule itsestään, että he ovat millään tavalla otollisia Jumalan edessä; he eivät ollenkaan luule itsestään, että he ovat mitään erityisiä sosialistisen tai jonkin muun aatteen kannattajia, vaan he huomaavat, että he ihmisinä, suorastaan vain yksilöinä, ihmisinä, että he ovat vähän parempia, he ovat rehellisempiä,
he ovat vaatimattomampia, epäitsekkäämpiä, veljellisempiä. Ja silloin kun ihminen elämässä tekee tämmöisen kokemuksen, silloin hän alkaa ajatella: kuinkahan on sen minun maailmankatsomukseni laita, kuinka se on sen minun oman seurani ja yhdistykseni laita? Ja silloin hän kylmenee sille omalle seuralleen, sille omalle maailmankatsomukselleen.

Hän alkaa kaivata jotakin toista, jotakin korkeampaa. Häntä ei tyydytä enää ainoastaan se sieluelämä, mikä on seuroissa ja yhdistyksissä. Hän alkaa kaivata henkeä, hengen elämää. Ja hän voi silloin kysyä itseltään, että onko ollenkaan olemassa mitään semmoista seuraa, jolla olisi hengen elämää? Vai minkälainen se hengen elämä on? Vai onko se hengen elämä vain yksilöllistä laatua? Kukaties hän ensin huomaa sen, että hengen elämä on yksilöllistä laatua, että hengen elämä alkaa silloin, kun ihminen niin yksilöityy, kun ihminen tulee niin itsenäiseksi, että hän huomaa, ei oikeastaan kuuluvansa mihinkään erityiseen ryhmään, ei oikeastaan kuuluvansa mihinkään erityiseen seuraan, lakoon, kirkkoon, vaan yksinomaan suureen ihmiskuntaan, luontoon, maailmankaikkeuteen. Hän tulee tähän kohtaan, hän huomaa tämän, että vasta silloin alkaa hengen elämä ihmisessä, kun hän yksilöityy niin, että hän tuntee näin, huomaa olevansa maailmankaikkeuden kansalainen, osa luonnosta, osa ihmiskunnasta. Silloin hän ensin tulee aivan ulkopuolelle kaikkia yhdistyksiä ja seuroja; hän hengessään joutuu aivan kaikkien ulkopuolelle. Sitten hän ehkä kysyy itseltään: mutta onko olemassa ja voiko olla olemassa mitään semmoista seuraa, mitään semmoista yhdistystä, liikettä, joka jonkin verran toteuttaisi hengen elämää"..

Lainaus verkosta

Mikäs ihme se on? Vaikka se teidän ja SRK:n mielestä ihme onkin, niin ei kaikkien mielestä...