Taas on yksi viikko takana. On onneksi vielä viikonloppu ja saa taas ottaa rennosti ja levätä. Monesti yksinäisenä päivät tuntuvat vain suorituksilta. Voi aina olla helpottuneempi kun päämäärä on päivä päivältä lähempänä. Vaikka ei sitä voi tietenkään onneksi tietää, kuinka paljon aikaa on jäljellä tässä elämässä. Ehkä minäkin alan ajan kuluessa uskoa elämän olevan sittenkin lahja, jota tulee arvostaa ja rakastaa.
Helposti rikkinäisenä elämä on tällaista selviytymistä, joka on päinvastaista elämän riemulle, jota kutsun rakkaudeksi. Puhun ja kirjoitan rakkaudesta, vaikkei minulla sitä ole. Vai onko sittenkin edes ripaus, kun siitä puhun. Jos olisi täysin rakkaudeton, ehkä en kaipaisi ja toivoisi.
Kuinka paljon olenkaan hävennyt ja kironnut persoonaani. Miksi on niin vaikea olla minä? Jopen laulussa sanotaan sopivasti:
”..miksi Luoja on minut luonut, mutta jättänyt särkymään? Olen koittanut muuttua turhaan, sillä mikään muuttunut ei..”.
Tai kohdallani mikään ei juuri muuttunut nuorempana, mutta nyt ikääntymisen myötä asiat ovat hieman muuttuneet parempaan suuntaan. Askeleen hidastuessa myös ankaruus itseään kohtaan helpottaa. Nuorena sitä on niin hullu. Surullista, etteivät kaikki jaksa elää nuoruuden vaikeiden aikojen yli. Vaikka olinhan itsekin miltei päätymässä kylmälle junakiskolle. Olisiko pojalla ollut kuitenkaan rohkeutta kuunnella loppuun saakka, kuinka kiskoja pitkin tuleva veturi päättää tämän matkan?
Pahimpina aikoina minulla oli sittenkin välittäviä ihmisiä. Tapailin silloin itsetuhon aikoina erästä erittäin kaunista naista. Kävelimme eräänä myöhäisiltana käsi kädessä romanttisesti pimeällä hiekkarannalla. Silloin oli syksy ja pimeä. Myös mieleni oli pimeä. Edes yksi maailman upeimmista naisista ei saanut minua tuntemaan itseäni rakastetuksi. Tiesin sen rakkauden olevan vain hetken lainaa. Hän oli poikkeuksellinen nainen, koska halusi tutustua vaikka olen ujo ja arka.
Eilen perjantaina en juurikaan oireillut liikkuessani kaupungilla. Huomasin sen olevan poissa. Se käsittämätön ahdistus ja pelokas tunnetila oli poissa ajatuksistani. Koin kävellessäni tervettä itserakkautta ja onnellisuutta. Olin melkein kuin muutkin. Niinä päivinä kun rakastan itseäni, koen että moni muukin pitää minusta. Sen näkee myös monien naisten katseista. Mutta sitten kaikki hyvä on poissa, kun olen pelokas ja häpeän tulla nähdyksi.
Tällainen epävakaa tunne-elämä on usein aika raskasta. Diagnooseista huolimatta otan vastaan lähes normaaleja haasteita, joita aikuisilta odotetaan. Olen tällä hetkellä taloudellisesti täysin opintorahan ja –lainan varassa. Pelkään sitä, miten siirtyminen työmarkkinoille sujuu. Lähinnä pelottaa taloudellinen tilanne ja se, miten tulevaisuudessa on päiviksi mielekästä tekemistä.
Parisuhteen tai perhe-elämän velvollisuuksia minulla ei ole. Toisaalta se on usein ihan hyväkin asia, että on jäänyt yksin. Yksinäisenä saa elää vain itselleen. Joskus koen tästä itsekkäästä yksinolosta jopa syyllisyyttä. Vaikka parisuhde tai avioliitto onkin kaikille eheyttävä kokemus, olen kuullut sen tuovan mukanaan joskus myös murhetta ja väsymystä. Monet tuntemani ihmiset elävät parisuhteessa ja huomaan heidänkin olevan usein kiukkuisia, ehkä suhteessa ilmenneiden riitojen vuoksi. Minulla on kumppanina vain oma itseni, mutta erimielisyyksiä ja riitoja ilmenee siltikin. Joinakin päivinä olen kiukkuinen itselleni, mutta puhevälit säilyvät erimielisyyksistä huolimatta.
Helposti rikkinäisenä elämä on tällaista selviytymistä, joka on päinvastaista elämän riemulle, jota kutsun rakkaudeksi. Puhun ja kirjoitan rakkaudesta, vaikkei minulla sitä ole. Vai onko sittenkin edes ripaus, kun siitä puhun. Jos olisi täysin rakkaudeton, ehkä en kaipaisi ja toivoisi.
Kuinka paljon olenkaan hävennyt ja kironnut persoonaani. Miksi on niin vaikea olla minä? Jopen laulussa sanotaan sopivasti:
”..miksi Luoja on minut luonut, mutta jättänyt särkymään? Olen koittanut muuttua turhaan, sillä mikään muuttunut ei..”.
Tai kohdallani mikään ei juuri muuttunut nuorempana, mutta nyt ikääntymisen myötä asiat ovat hieman muuttuneet parempaan suuntaan. Askeleen hidastuessa myös ankaruus itseään kohtaan helpottaa. Nuorena sitä on niin hullu. Surullista, etteivät kaikki jaksa elää nuoruuden vaikeiden aikojen yli. Vaikka olinhan itsekin miltei päätymässä kylmälle junakiskolle. Olisiko pojalla ollut kuitenkaan rohkeutta kuunnella loppuun saakka, kuinka kiskoja pitkin tuleva veturi päättää tämän matkan?
Pahimpina aikoina minulla oli sittenkin välittäviä ihmisiä. Tapailin silloin itsetuhon aikoina erästä erittäin kaunista naista. Kävelimme eräänä myöhäisiltana käsi kädessä romanttisesti pimeällä hiekkarannalla. Silloin oli syksy ja pimeä. Myös mieleni oli pimeä. Edes yksi maailman upeimmista naisista ei saanut minua tuntemaan itseäni rakastetuksi. Tiesin sen rakkauden olevan vain hetken lainaa. Hän oli poikkeuksellinen nainen, koska halusi tutustua vaikka olen ujo ja arka.
Eilen perjantaina en juurikaan oireillut liikkuessani kaupungilla. Huomasin sen olevan poissa. Se käsittämätön ahdistus ja pelokas tunnetila oli poissa ajatuksistani. Koin kävellessäni tervettä itserakkautta ja onnellisuutta. Olin melkein kuin muutkin. Niinä päivinä kun rakastan itseäni, koen että moni muukin pitää minusta. Sen näkee myös monien naisten katseista. Mutta sitten kaikki hyvä on poissa, kun olen pelokas ja häpeän tulla nähdyksi.
Tällainen epävakaa tunne-elämä on usein aika raskasta. Diagnooseista huolimatta otan vastaan lähes normaaleja haasteita, joita aikuisilta odotetaan. Olen tällä hetkellä taloudellisesti täysin opintorahan ja –lainan varassa. Pelkään sitä, miten siirtyminen työmarkkinoille sujuu. Lähinnä pelottaa taloudellinen tilanne ja se, miten tulevaisuudessa on päiviksi mielekästä tekemistä.
Parisuhteen tai perhe-elämän velvollisuuksia minulla ei ole. Toisaalta se on usein ihan hyväkin asia, että on jäänyt yksin. Yksinäisenä saa elää vain itselleen. Joskus koen tästä itsekkäästä yksinolosta jopa syyllisyyttä. Vaikka parisuhde tai avioliitto onkin kaikille eheyttävä kokemus, olen kuullut sen tuovan mukanaan joskus myös murhetta ja väsymystä. Monet tuntemani ihmiset elävät parisuhteessa ja huomaan heidänkin olevan usein kiukkuisia, ehkä suhteessa ilmenneiden riitojen vuoksi. Minulla on kumppanina vain oma itseni, mutta erimielisyyksiä ja riitoja ilmenee siltikin. Joinakin päivinä olen kiukkuinen itselleni, mutta puhevälit säilyvät erimielisyyksistä huolimatta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuinkas kauan tätä juttua sen naisen kanssa sitten kesti ja eikö hän sittenkään kestänyt sitä sun ahdistuneisuutta ja synkkyyttä? Sä ajoit käytökselläsi naisen pois elämästäsi vai? Oletko sä sitten nykyään "valoisampi" ja suht iloinen/rennompi persoona? Ehkäpä sä ajat käytökselläsi ihmisiä pois elämästäsi? Olitko sä juuri ottanut lääkkeesi, kun siellä kaupungilla kävelit ja sait tuollaisia tuntemuksia, vai oliko pää täysin selvänä?
Muutaman viikon verran tavattiin. Hän oli vain käymässä täällä, joten ei siitä mitään olisi voinut oikeasti tulla. Olin kyllä silloin tosi synkkä, enkä lainkaan hyvää seuraa.
Nykyään olen paljonkin valoisampi, mutta en edelleenkään erityisen rento. Ehkä voisin olla lähellä "seurustelukuntoa".
Ihan selvin päin olin. Onhan mulla jäljellä ne pienet lääkemäärät aamulla ja illalla, mutta en ollut missään lääkepössiksessä. Joinakin päivinä vaan on helpompi olla, eikä pelota kovinkaan.
Olet "vanha" ja viisas. Hienoa, että olet saanut seurustella ja kaataa naisia nuoruudessasi. Tiedätkö mitä se tarkoittaa? Että samalla työmäärällä saat aivan varmasti naisystävän melkein milloin tahansa.
Lääkitykseni vaihdettiin fluoksetiinista anafraniliin, joten pitää jaksaa muutama viikko vieroitusoireita sekä oloa ilman lääkepössistä. Lääkkeen koko nimi on -.- retard, joten kuvaa minua hyvin :)Olenhan fanaattinen ja vannoutunut kansalaisaktivisti ja tiettävästi ainut maailmassa joka räkyttää propagandapaskaa 486:sella iltaisin xD