En ole hyvää seuraa

Kuules,ei sinun tarvitse miellyttaa ketaan,jos ei kertakaikkiaan tule juttuun ihmisten kanssa,niin mita sitten.Varmasti loydat ihmisia, joiden kanssa juttua tulee kuin itsestaan ja on hauskaa.Kaikella on aikansa.
Toisaalta,jos viihdyt kaveriporukkasi kanssa,niin ole kiinnostunut muista.Kyseleja kerro omia ajatuksiasi.Ole rohkeasti itsesi,jos et nyt,niin milloin sitten?

Minulle tulee aina olo, että nuo muut osaavat pitää varmasti paremmin hauskaa, jos en olisi paikalla. Kaverini ovat samassa paikassa töissä ja minä opiskelen, joten kaikki jutut ovat mitä töissä on käynyt tai jatkokeskustelua sille, mitä töissä on aiemmin puhuttu. Minä olen aivan ulkona, kaikkiin aloittamiini keskustelunyrityksiin vastataan nopeasti ja jatketaan taas työjutuista.

Minä en yökerhossa kuule mitään jutustelua, enkä osaa puhua niin kovaa, että kukaan kuulisi minua. Siksipä olen varsinainen seinäruusu, joka seuraa vaan ympäristöä.

Olin viikonloppuna liikkeellä, ja sain paniikkikohtauksen pian yökerhoon saapumisen jälkeen. Tunnen olevani täysin kaveriporukan ulkopuolella. Kaverit ovat sen verran vilkkaita, että saa seuraakin tuosta vaan, mutta minä en keksi mitään järkevää sanottavaa vastakkaiselle sukupuolelle. Tahtoisin lähteä lupaavan miehen kohdatessani jonnekin rauhallisempaan paikkaan, mutta kaverit osaavat syyllistää minut siitä, että olisin jättämässä heidät yksin, vaikka itse tunnen oloni lähinnä vaatehenkariksi tai drinkkivartijaksi.

Harmi sinänsä, tykkään tanssia yökerhoissa, rakastan musiikkia ja tanssimista, ihmisten ilmoilla tuulettumista. Alkoholia en pysty paniikkihäiriöiden takia juomaan, mutta hauskaa voi pitää selvinpäinkin, olen vakaasti tätä mieltä.

Minäkin olen ihmetellyt sitä, miksi hiljaisuus on joidenkin mielestä niin kiusallista, että sitä on pakko täyttää jollakin?

jotkut eivät vain ymmärrä, että hauskaa voi olla vaikka olisi hiljaa - itse saan
sitä hauskuutta kuuntelemalla muiden puheita ja esimerkiksi tanssimalla : )

Pitäisi ehkä kysyä, kenellä tai millä on oikeus asettaa "puhumisen minimiraja"? Luulisi, että kaveri kelpaa sellaisena kuin on ilman, että pitää teeskennellä yhtään mitään. Jos asetellaan tämmöisissä seikoissa vaatimuksia, onko kyse ystävyydestä ensinkään? Pohjimmiltaan kyse on arvostamisesta ja hyväksynnästä.

Kyllä luulisi, että kavereiden seurassa voi olla hiljaakin. Minä ainakin välillä olen. Eri asia onkin sitten vieraammat ihmiset, joiden seurassa aina mietin kuumeisesti hyviä keskutelunaiheita, ja hiljaiset hetket ovat kiusallisia. Ehkä osittain pelkään, että toinen luulee, etten ole kiinnostunut hänestä, jos en puhu mitään. Tai sanotaan, että kyseessä on esim. henkilö, jonka kanssa tiedän tulevani olemaan tekemisissä paljon työni kautta, mutta en vielä tunne häntä. Koen jotenkin tärkeäksi tutustumisen häneen. Ehkä siitä syytä yritänkin sitten liikaa, enkä osaa olla luonteva. Tuntuisi kuitenkin typerältä olla aina hiljaa hänen seurassaan, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi tutustuminen omasta mielestäni menee, eli se on aloitettava heti. Siksi panikoin, ja mietin hyviä puheenaiheita. Otan ehkä yksittäiset (pitkähköt) hiljaiset hetket liian vakavasti, sillä en minä kuitenkaan kaiken aikaa ole hiljaa. Kai se välillä on ok olla hiljaa...
Hassua kyllä on se, kun taas lähimpien seurassa saatan olla joskus kovakin pölpöttäjä. Moni ei varmaan tuntisi mua samaksi henkilöksi. Toisaalta vieraampien seurassa sitä kytkee jonkinlaisen suodattimen päälle. Eihän niille mitä tahansa viitsi hölpöttää...