Olen miettinyt itse pitkään sitä että miten olisi mahdollista perustaa vertaistukiryhmiä. Minusta jokainen tietää että kerran vl aina vl kuivion. Ongelmallisinta tässä taitaa olla se että lähtökohtaisesti ihmiset ovat hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa tällä hetekellä.
Yksi kieltää uskonsa kokonaan , toinen löytää hengelisen kodin muualta , kolmas pitää uskonsa muttei sitoudu mihinkään "kirkkokuntaan"....
Monilla olisi tarve löytää ja saada vertaistukea. Ja olen joskus miettinyt olisiko mahdollista jonkun tunnettun järjestön kautta pyöritää tätä homaa? Tai olisiko sen pyörittäminen mahdollista netissä postituslistan kautta?
Tai se voisi olla pienen piirin sähköpostirinki?
Toki sitä voisi pyöritää täälläkin? Mistä halutaan puhua? Mikä vaivaa mieltä. Viikon kysymys? Ne ottaa osaa jotka tutevat tarvetta. Jokainen voisi heitää kysymyksiä ja niistä sitten otettaisiin joku pohditavaksi?
Uskonto vapaita aiheita ja ketujuja?
Julkinen keskustelu siinä mielessä on hyvä että se ei vaadi meiltä paikasta a paikan b menemistä. Joka sekin voi olla vaikeaa. Ei ehkä haluta tulla kasvoilaan nähdyksi? Ei haluta leimaantua vl vasataiseksi? Ja toinen iso on se että nekin jotka eivät uskalla keksutelella lainkaan voisivat lukea teketejä ja muiden ajatuksia.
Ideoikaa? Halukaat voisivat ottaa "vastuu aluieta" / vuoroja ? Eli toimisivat jonkin itseä lähellä olevan aiheen keskustelun vetäjänä. Ja tehdä vaikka jonkinlaisen yhteenvedon? - HysHys
Yksi kieltää uskonsa kokonaan , toinen löytää hengelisen kodin muualta , kolmas pitää uskonsa muttei sitoudu mihinkään "kirkkokuntaan"....
Monilla olisi tarve löytää ja saada vertaistukea. Ja olen joskus miettinyt olisiko mahdollista jonkun tunnettun järjestön kautta pyöritää tätä homaa? Tai olisiko sen pyörittäminen mahdollista netissä postituslistan kautta?
Tai se voisi olla pienen piirin sähköpostirinki?
Toki sitä voisi pyöritää täälläkin? Mistä halutaan puhua? Mikä vaivaa mieltä. Viikon kysymys? Ne ottaa osaa jotka tutevat tarvetta. Jokainen voisi heitää kysymyksiä ja niistä sitten otettaisiin joku pohditavaksi?
Uskonto vapaita aiheita ja ketujuja?
Julkinen keskustelu siinä mielessä on hyvä että se ei vaadi meiltä paikasta a paikan b menemistä. Joka sekin voi olla vaikeaa. Ei ehkä haluta tulla kasvoilaan nähdyksi? Ei haluta leimaantua vl vasataiseksi? Ja toinen iso on se että nekin jotka eivät uskalla keksutelella lainkaan voisivat lukea teketejä ja muiden ajatuksia.
Ideoikaa? Halukaat voisivat ottaa "vastuu aluieta" / vuoroja ? Eli toimisivat jonkin itseä lähellä olevan aiheen keskustelun vetäjänä. Ja tehdä vaikka jonkinlaisen yhteenvedon? - HysHys
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen pohtinut samaa juttua olisi mukava päästä keskustelemaan "kohtalotoverien" kanssa kokemuksista/tuntemuksista jne. Siten että paikalla ei ole vl.väkeä
Joskus kun osallistuu vl.sukulaisen juhliin on siellä painostava ilmapiiri joka tuntuu olevan moleminpuolista ainakin minusta monet ovat jostain kumman syystä hyvin vaivautuneita keskustelu hyvin väkinäistä.
Tietenkin joku saarnaaja pitää päteä ja julistaa että tuokin eronnut xxxxx saisi uskonsa ja tulis takaisin jne...
mitä ajattelee koska en halua suututtaa/järkyttää vanhuksia.
Ainoa paikka nykyään missä omia ajtuksia voi tuulettaa on netin keskustelupalstat.
Eli siis kun joskus saisi jutella tunteistaan avoimesti samankaltaisen kohtalotoverien kanssa luulisin siitä olevan apua käsittelemään omaa sisäistä minäkuvaa ja erilaisten mörköjen lopulista häätämistä ajatuksista pois.
Vois olettaa et väkeä riittäis???
Meitä jo lapsena ankaran vl-uskon yhteisön ja vl-kasvatuksen lyömiä on paljon. Olemme "kotivammaisia", sitä sanaa ehkä voisi käyttää. Tässä on sitaatti S24-palstalta jossa joku minua parempi kirjoittaja oli kirjoittanut melkein kuin oman stoorini:
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista varmaan koko ikäni, masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudsta lähinnä.
Oma teoriani ongelmien syistä on se, että ongelmien syy on paljolti vanhoillislestadiolaisuus. Miksi? No, minäpä kerron:
Ensinnäkin puutteellinen vanhempien hoiva ja kasvatus. Lapsia oli paljon ja äiti väsynyt. Uudelle vauvalle riitti aina hoivaa ja huolenpitoa, mutta kun kasvoi ulos vaipoista niin tavallaan "unohtui", seuraava huolehdittava oli jo syntynyt.
Kukaan ei opettanut käsittelemään erilaisia tunteita, ne piti yksinkeertaisesti aina tukahduttaa. nyt aikuisena on aivan hukassa kun ei osaa käsitellä tunteita ja elämä oli kaoottista ja kukaan ei lohduttanut kun oli huolia. Äidillä oli muuta tekemistä.
Sitten kun tajusi että poishan tälaisesta yhteisöstä on päästävä, niin ei ollut enää sukulaisuussuhteita.
Olen päätellyt ihan samaa että ongelmien pohjimmainen syy on se että en saanut lähimmän hoivaajan hoivaa enkä huomiota. Koska äiti oli aina väsynyt ja sairas. Aina hänellä oli uusi vauva hoidettavanaan ja siihen tietysti oli pakko keskittyä. Ilman hoivaa vauva olisi tietysti menehtynyt. Muut lapset saivat selviytyä itse miten taisivat. Olimme käytännössä heitteillä. Veljet tappelivat ja kiusasivat meitä tyttöjä. Me yritimme suojella äiitä ja autoimme kaikessa missä osasimme ja mihin pystyimme kotona. Muistin miten lapsena päätin että kun minusta tulee iso, hankin valtavan säkillisen rahaa ja annan kaiken äidille, että häneltä ei enää koskaan puutu mitään. Vaikka tosiasiassa minultaha sitä puuttui turvallisuutta ja rakkautta. Mutta lapsi ajattele näin, että sitten äidillä on aikaa minullekin kun annan hänelle rahaa ja taloudellista turvaa. Äiti oli aina huolissaan, ja se tarttui minuun kun olin velvollisuudentuntoinen ja surin äidin kohtaa.
Kunpa kohtalotoverit kirjoittaisivat tänne. Lukisin mielelläni kokemuksistanne lisää. Onko meillä paljon samaa koettuna. (Aikuinen kotivammainen)
Tuttuja tuntemuksia nuo:
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista varmaan koko ikäni, masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudsta lähinnä.
Oma teoriani ongelmien syistä on se, että ongelmien syy on paljolti vanhoillislestadiolaisuus. Miksi? No, minäpä kerron:
Ensinnäkin puutteellinen vanhempien hoiva ja kasvatus. Lapsia oli paljon ja äiti väsynyt. Uudelle vauvalle riitti aina hoivaa ja huolenpitoa, mutta kun kasvoi ulos vaipoista niin tavallaan "unohtui", seuraava huolehdittava oli jo syntynyt.
Kukaan ei opettanut käsittelemään erilaisia tunteita, ne piti yksinkeertaisesti aina tukahduttaa. nyt aikuisena on aivan hukassa kun ei osaa käsitellä tunteita ja elämä oli kaoottista ja kukaan ei lohduttanut kun oli huolia. Äidillä oli muuta tekemistä.
Lisäksi kävimme koulua, jossa vl:ia ei muita ollut kuin omat sisarukseni. Meitä haukuttiin lestaksi. Vl-kavereita minulla ei ollut ennen kuin aikuisiällä, paitsi kaukana asuva serkku. Oma isäni ei ole juuri koskaan tehnyt mitään hyväkseni tai ottanut vastuuta meistä nuoremmista lapsista. Olin jonkinlainen väliinputoaja joka paikassa. Mihinkään en oikein kokenut mahtuvani omana itsenäni.
Lapsena haaveilin tanssimisesta ja näyttelemisestä mutta sehän oli uskovaiselle sopimatonta, joten siitäkin johtuva pettymys piti sitten vain niellä.
Nyt olen naimisissa ja äiti, vaikken vielä ole ehtinyt missään vaiheessa tuntea olevani valmis äidin rooliin. Liian hakoteillä oman itseni kanssa ja sitä huolenpitoa kaipaava itsekin. Huolehdi siinä sitten pienistä lapsista 24/7. Ei ole ollut helppoa missään mielessä.
Vertaistukea välillä kaipaa niin, että tekee kipeää. Vaikka onhan minulla ihana mieheni tukenani mutta jotenkin saman kokeneen toisen naisen ja äidin kanssa keskustelua kaipaa suunnattomasti. Ja sitä, että ei tarvitsisi suodattaa ja miettiä koko ajan mitä voi sanoa, ettei loukkaa tai järkytä. Sellainen on hirvittävän uuvuttavaa.
Jotenkin kaipaa myös sellaista rohkaisua, että tästä voi selvitä, vaikka sukulaiset ja ystävät tuputtaisivat kuinka paljon milloin missäkin muodossa vl-parannusta tai muuten vihjailisivat siitä.
Heidän on niin mielettömän vaikea ymmärtää, että meitä ei ahdista tai kuolema pelota tms, ainakaan noiden nk. uskomisen asioiden takia. Vaan se, mikä toisinaan ahdistaa niin se, että jotkut luulee, että meitä ahdistaa tai että meillä olisi jotenkin paha olla.
Yhtä aikaa on siis taakka pois harteilta, kun ei tarvi väkisin ahtautua tiettyyn muottiin sekä harmitus siitä, ettei sitten ole ihmisenä enää niin "arvokas", kun ei elä tietyllä tavalla.
Toivottavasti tuli tarpeeksi epäselvästi...
Hei!
Nyt viimein kirjauduinkin sitten tänne.
Olen tässä lähipäivinä miettinyt juuri tuota samaa, että "jotkut luulee, että meitä ahdistaa tai että meillä olisi jotenkin paha olla."
Välillä en välitä tuosta ollenkaan ja välillä se taas ahdistaa. Olen yrittänyt miettiä miten tuollaisen asian ahdistuksesta voisi päästä eroon. Olen monesta asiasta päässyt yli pohtimalla ja menemällä myös siihen mikä minussa on huonoa jne. jotta saisin selvitettyä mistä mikin johtuu ja sen kautta ymmärtää asiaa enemmän ja päästä sitten eroon jostain mikä ahdistaa.
Tuossa asiassa en pääse mihinkään, olen jotenkin loukussa. Sitten mietin pitäisikö sitä vain hyväksyä se että nuo nyt ajattelee niin, ajatelkoot. Mutta ei se auta....niin sitä taas yrittää tukahduttaa omaa ahdinkoa...
Olen myös mieheni kanssa koettanut sitä selventää, hän ei ole vl, eikä vl perheestä. Usein häneltä saan paljon apua noissa ahdistuksissa ja olen pääsyt hirveästi niissä eteenpäin ja yli, mutta tuo on kyllä sellainen solmu!
Olen myös miettinyt että johtuuko se siitä että haluaa jotenkin hallita ihmisiä niin etteivät he saisi minusta ajatella niin. Tai kuka nyt ei toivoisi että itsestä pidetään ja hyväksytään sellaisena kuin on?
Että onko tuossa loppujen lopuksi vain siitä kyse kun ei voi millään vaikuttaa heidän ajatteluun ja muuttaa sitä niin että he tajuaisivat minulla olevan kaikki todella hyvin niinkuin ne muuten ovatkin. Että se asia ottaa niin tajuttomasti päähän kun sitä asiaa ei pysty muuttamaan...
Sitten sitä ajattelee että onhan täällä paljonkin ihmisiä jotka eivät minusta tykkää, ainahan sellaisia on, mutta eihän niistä niinkään välitä vaan ymmärtää sen että kaikki eivät voi tykätä kaikista ja se on ihan ok.
Tuossa asiassa ei kuitenkaan jotenkin riitä tuo vaan siihen liittyy jotain paljon enemmän. Ehkä se juurtuu sitten jo se lapsuudesta kasvatettu elämäntapa, kun sehän vlsa on niin vahvaa ja sellainen loinen ihmisessä. On kasvatettu niin että vanhempia tulee kunnioittaa kaikessa ja vanhemmille ei saa aiheuttaa yhtään surua, että heistä pitää huolehtia. Ja sitten kun ei halua elää vl-elämää niin jotenkin tavallaan pettää vanhempansa. Ja kun vanhemmat eivät suostu näkemään itsessään virhettä tai että olisi väärin vaatia lapseltaan niin paljon. Lapsi kun haluaa aina olla lojaali vanhempiaan kohtaan. Miten paljon sitä antaakaan heille anteeksi!
Joskus ei millään haluaisi myöntää että vluus vaikutta minussa vieläkin joissakin asioissa ja valinnoissa. Ja se todella ahdistavaa onkin! Vaikka eihän sitä nyt kaikkea tarvitse kieltää vaikka vl-uskonnon harjoittamisen lopettaa. Poimii ne hyvät asiat ja jättää huonot pois.
Pitääkö tuota sietää? Minä todella Kilu mietin sitä että pitääkö tuohon oikeasti alistua että vl parannusta tuputetaan koko ajan. Siihen ei ole mikään pakko suostua.
Mutta se edellytää sitä että sinä et anna toisille oikeutta tehdä väärin sinua kohtaan. Sanoa suoraan että kaikkinainen vihjaileminen ja syylistäminen on loukaavaa etkä halua kuulla sitä jatkossa.
Minä jollai tasolla ymmärrän että sinut on kasvatettu tähän - ole kuuliainen seurakunnan neuvoille. Ja elät edelleen niin kuin sinun tulisi olla niille kuuliainen ? Kyllä/ei?
Sinä et halua tuota vl pakkopaitaa päälle. Ymmärrän? Enkä suostuisi sitä pukemaan päälleni mistään hinnasta. Minulle virallinen pesäero on tekemättä siliti tiedän että tuo mistä kirjoitat toisaalta on vasta edessä.
Ja siihen olenkin kaikin tavoin valmistatunut ja miettinyt nämä asiat valmiiksi. Että juuri tuo mikä on edessä... vihjailu, piilovallan käyttäminen ja alistaminen ym. että näitä vastaan oikeasti olisi jotain.
Voimia!
Pitääkö tuota sietää? Minä todella Kilu mietin sitä että pitääkö tuohon oikeasti alistua että vl parannusta tuputetaan koko ajan. Siihen ei ole mikään pakko suostua.
Eihän sitä tarvitsisi sietää mutta en halua välejä laittaa poikki ystävieni ja suvun kanssa.
Näkemyserot ovat sen verran suuret monessa asiassa, että keskustelu on nykyisin vaikeaa ja toinen joutuu silloin vain vaikenemaan, yleensä se olen minä.
Ehkä minulla on joskus voimia sanoa, etten todellakaan koskaan ole tulossa takaisin ja että on turhaa meidän puolesta rukoilla tai tilata/ostaa meille SRK:n julkaisuja mutta herkimpiä kohtaan se olisi julmaa.
En ole seurakunnan neuvoille kuuliainen enkä koe siihen tarvettakaan, vaikka vl-kaverit hyväksyvät kaikesta päätellen minut paljon paremmin meikittä.
Päällimmäisenä on lähinnä tunne siitä, että on tullut huijatuksi. Kun on koko elämänsä halunnut jotain asioita tehdä ja niistä salaa vain haaveillut, koska ne on sanottu synniksi ja sitten yhtäkkiä ymmärtää, että se ei pidäkään paikkaansa, että niiden tekemisestä joutuisi tulimereen niin sitä ei ole helppo hyväksyä. Ja joidenkin asioiden suhteen on jo liian myöhäistä. Katkeruudelta ei voi mitenkään välttyä.
Toinen, missä tunnen tulleeni huijatuksi on juurikin tämä lapsiasia. Ensimmäisen raskauden aikana mietin aina kun näin pienen vauvan, etten halua sellaista rääkyvää rääpälettä itselleni. Ei kovin hyvät lähtökohdat vauvalle jos äitiä ei lainkaan kiinnosta. En olisi halunnut silloin vielä lasta, enkä ole ehtinyt haluta missään vaiheessa. Siksi uusi raskaus on ollut joka kerta peikko.
Onneksi siihen tai mihinkään muuhunkaan ei tarvitse enää alistua vastoin tahtoaan. Yritän parhaani olla hyvä äiti näille olemassa oleville lapsille, vaikka usein tuntuu, ettei tämä ole sitä, mitä elämältä haluan/halusin.
Mutta se edellytää sitä että sinä et anna toisille oikeutta tehdä väärin sinua kohtaan. Sanoa suoraan että kaikkinainen vihjaileminen ja syylistäminen on loukaavaa etkä halua kuulla sitä jatkossa.
Voihan sitä aina yrittää ystävällisesti kertoa, ettei halua kuulla sellaista mutta kun se ei tunnu menevän perille. Se on sitä rakkautta, että muistutetaan "elämän tärkeimmästä asiasta".
Pelkään sitä, että se johtaa väistämättä siihen jossain vaiheessa, että joudun sanomaan, ettei ole halua pitää yhteyttä, jos se ei lopu.
Siinä mielessä se on ikävää, että sitten sitä olisi vielä enemmän tyhjän päällä, koska yhteisön ulkopuolelta emme tunne juuri ketään. Ja tällaisen jälkeen on vaikea luottaa ihmisiin.
Ja siihen olenkin kaikin tavoin valmistatunut ja miettinyt nämä asiat valmiiksi. Että juuri tuo mikä on edessä... vihjailu, piilovallan käyttäminen ja alistaminen ym. että näitä vastaan oikeasti olisi jotain.
Olen usein miettinyt kirjoituksiasi lukiessani, että osaat perustella kantasi sen verran hyvin, että rivi-vl jäisi kyllä aika äkkiä ns."alakynteen". Mutta jos ja kun sinulla pesäero koittaa niin helppoa se ei mitenkään päin varmasti ole, vaikka kuinka osaisi perustella kantansa.
Voimia sinullekin!
ketju on tuolla:
http://www.hakomaja.net/keskustelu?func=view&catid=21&id=559
joitukset lapsista olivat koskettavia.