Olen n. 30v mies. Olen YKSIN. Olen kai aina ollut. Silloinkin kun on ollut seuraa, olen tuntenut olevani erilainen..oikeastaan lähes aina. Lapsena ja nuorena olin ujo ja eristynyt ja herkkä, joten se niistä suhteista. Nyt myöhemmin kun olen kehittynyt sosiaalisesti, ei suhteiden luonti onnistu. Sanon joskus kassatytölle jotain ja se on kivaa. SIINÄ SE. Netin kautta olen yrittänyt vuosia...Välillä saa kivaa chatseuraa, ja joskus maileja vaihdellaan ja meseseuraa. Mutta KAIKKI KATOAA. Ihan kaikki. Jostain syystä ei ikinä onnistu saamaan mitään pysyvää...
Ja älkää käsittäkö väärin, olen nykyään hyvinkin positiivinen tapaus. Enkä vello tuossa kaiken kuvaamani ahdistavuudessa. Mutta noin se vain on. Itse en juo, joten siksi en baareissa käy. Kaupungilla suht harvoin, ostoksilla tai kirjastossa, mutta ihmiset eivät ole kovin avoimia tapaamisille...Niin ajattelen, eikä tule siis yritettyäkään pahemmin. Kirjojahan sinnekin mennään hakemaan ja lukemaan...
Luulisi, että netistä löytyisi ainakin seuraa jossain vaiheessa. Ja on löytynytkin. Mukavaa seuraa. Mutta, aina jossain vaiheessa jotain on käynyt. Kaveri on osoittautunut epäluotettavaksi, pettänyt, jotain muuta vastaavaa. Epäkunnioittavaa toimintaa. Ja itse olen kuitenkin hyvinkin avomielinen ja vastaanottavainen, luotettava, rehellinen ja katson asiat rauhassa, hätiköimättä. Pidän juttelusta ja tutustumisesta. En sitten tiedä, pitääkö muut mua oikeasti NIIN tylsänä, ettei kiinnosta enempää jatkaa...
Olen ollut useita vuosia masentuneena. Siivoukset ovat jääneet, tekemiset ovat jääneet. Soittelin välillä jopa seksilinjoille. En edes tajunnut kaikkeen tähän syytä, kunnes jonain päivänä. Sosiaalinen yksinäisyys...Kaipuu on niin kova, että se muuttaa sua. Susta tulee...En edes osaa kuvailla. Ja silti, nyt olen mielestäni hyvällä mielellä, ihan toimiva yksilö. Tuo kaikki on siis toki jo hieman takanapäin, joka päivä menen paremmin eteenpäin. Tänä vuonna ollut jopa jo yhdet treffitkin, ekat vuosiin...
Mutta noin yleisesti, tuntuu että on vaikeata saada OIKEATA kontaktia ihmisiin...Ja jos saa, niin he ovat aina varattuja tai muuten kiireisiä yms. En usko kirouksiin. Mutta kohtaloon kyllä. Ja tämä on ollut minun kohtaloni...Vaikken siihen tyydykään, niin tosiasiat on pakko tiedostaa ja siten tunnustaa.
Olen ihan normaali, mielestäni, nuori, tai suhtnuori mies. Harrastuksina tavallisia musiikki, leffat kirjat, ajattelu, netti, kuntoilu, kirjoittaminen. Olen hyvin kiinnostunut ihmisistä...Ja asioista ylipäänsä. Toki en ole sosiaalisesti aivan lahjakkaimpia, kehitys on vaatinut pitkän tien. Mutta ei se nykyään siitäkään kiinni voi olla. En tiedä, mistä. Yritys jatkuu...
On vaan aika rankkaa, kun muilla tuo onnistuu, ja omat kokemukset ovat mitä ovat. Minulla ei ole ollut oikeita ystäviä joita näkisin, oikeasti...N. 10 vuoteen. Yhtään. Voin olla päiväkausia ilman näkemättä ketään. Tähän olen sopeutunut, työnikin on siis yksinäistä. Välillä ahdistus iskee, tulee uupuneeksi, väsyttää..Siksi tännekin nyt purkauduin, kun iski joku tunne. VAihteeksi. Usein tuntuu siltä, ettei tunnu oikein miltään.
Vaikka oon kyllä ihan aito ja luonnollinen ihminen...Mutta miksi tuntuu kuin olisi vain aave. Tyhjä. Kuin jo haudassa, kukaan ei näe. Miksei ketään kiinnosta? En tosiaan tiedä...
Jos joku haluaisi ystävyyttä, olisin sitä valmis tarjoamaan. YSTÄVYYTTÄ.
Olen seurustellut vain kerran, aika lyhyesti. Pettymys. ASiat olivat toisin kuin elämä ensin kertoi. Seksuaalista vain hieman. Voitte arvata miltä tuntuu kuvitella lähes 30 vuotta miltä seksi OIKEASTI tuntuu...Siis ihan ihmisvartaloiden kautta tapahtuva. Minä EN TIEDÄ. En ole kiinnostunut tyhjästä seksistä, vaan ihmisestä. Inhoan, ja olen aina inhonnut, pinnallista asennetta. En voi sietää sellaisia juttuja. Vaikka toki, suht yhdentekevissä asioissa se on ok. Mutta ei OIKEASTI TÄRKEISSÄ.
Ehkä minunlaiseni rotu vain kuolee kohta sukupuuttoon...Vaikka minun uskoni ja yritykseni, sitkeyteni ei kuole ennen kuin minä kuolen. Olen aika kärsivällinen, tämän päätin jo lapsena. TIEDÄN sen, että lähes kaikki minun elämäni elettyäni eivät olisi tässä. Olen hieman kärsinyt...Suht normaali elämä, ihan hyvä ilman mitään pahempia juttuja, mutta aina vain puuttuu...Puuttuuu...Puuttuu...Niitä asioita joita toisilla on, Perusasioita.
Lohduttavaa on se, että yksi onnistuminen voi muuttaa kaiken. Tiedän sen. Yksi oikea ihminen, oikeassa kohtaa. Yksi ainoa säkä. Siksi jaksaa yrittää. Ja nykyään uskon asioihin, en arvaile. Tulee mitä tulee. Ja TIEDÄN kyllä, että jonain päivänä...Olen aina tiennyt.
Ja älkää käsittäkö väärin, olen nykyään hyvinkin positiivinen tapaus. Enkä vello tuossa kaiken kuvaamani ahdistavuudessa. Mutta noin se vain on. Itse en juo, joten siksi en baareissa käy. Kaupungilla suht harvoin, ostoksilla tai kirjastossa, mutta ihmiset eivät ole kovin avoimia tapaamisille...Niin ajattelen, eikä tule siis yritettyäkään pahemmin. Kirjojahan sinnekin mennään hakemaan ja lukemaan...
Luulisi, että netistä löytyisi ainakin seuraa jossain vaiheessa. Ja on löytynytkin. Mukavaa seuraa. Mutta, aina jossain vaiheessa jotain on käynyt. Kaveri on osoittautunut epäluotettavaksi, pettänyt, jotain muuta vastaavaa. Epäkunnioittavaa toimintaa. Ja itse olen kuitenkin hyvinkin avomielinen ja vastaanottavainen, luotettava, rehellinen ja katson asiat rauhassa, hätiköimättä. Pidän juttelusta ja tutustumisesta. En sitten tiedä, pitääkö muut mua oikeasti NIIN tylsänä, ettei kiinnosta enempää jatkaa...
Olen ollut useita vuosia masentuneena. Siivoukset ovat jääneet, tekemiset ovat jääneet. Soittelin välillä jopa seksilinjoille. En edes tajunnut kaikkeen tähän syytä, kunnes jonain päivänä. Sosiaalinen yksinäisyys...Kaipuu on niin kova, että se muuttaa sua. Susta tulee...En edes osaa kuvailla. Ja silti, nyt olen mielestäni hyvällä mielellä, ihan toimiva yksilö. Tuo kaikki on siis toki jo hieman takanapäin, joka päivä menen paremmin eteenpäin. Tänä vuonna ollut jopa jo yhdet treffitkin, ekat vuosiin...
Mutta noin yleisesti, tuntuu että on vaikeata saada OIKEATA kontaktia ihmisiin...Ja jos saa, niin he ovat aina varattuja tai muuten kiireisiä yms. En usko kirouksiin. Mutta kohtaloon kyllä. Ja tämä on ollut minun kohtaloni...Vaikken siihen tyydykään, niin tosiasiat on pakko tiedostaa ja siten tunnustaa.
Olen ihan normaali, mielestäni, nuori, tai suhtnuori mies. Harrastuksina tavallisia musiikki, leffat kirjat, ajattelu, netti, kuntoilu, kirjoittaminen. Olen hyvin kiinnostunut ihmisistä...Ja asioista ylipäänsä. Toki en ole sosiaalisesti aivan lahjakkaimpia, kehitys on vaatinut pitkän tien. Mutta ei se nykyään siitäkään kiinni voi olla. En tiedä, mistä. Yritys jatkuu...
On vaan aika rankkaa, kun muilla tuo onnistuu, ja omat kokemukset ovat mitä ovat. Minulla ei ole ollut oikeita ystäviä joita näkisin, oikeasti...N. 10 vuoteen. Yhtään. Voin olla päiväkausia ilman näkemättä ketään. Tähän olen sopeutunut, työnikin on siis yksinäistä. Välillä ahdistus iskee, tulee uupuneeksi, väsyttää..Siksi tännekin nyt purkauduin, kun iski joku tunne. VAihteeksi. Usein tuntuu siltä, ettei tunnu oikein miltään.
Vaikka oon kyllä ihan aito ja luonnollinen ihminen...Mutta miksi tuntuu kuin olisi vain aave. Tyhjä. Kuin jo haudassa, kukaan ei näe. Miksei ketään kiinnosta? En tosiaan tiedä...
Jos joku haluaisi ystävyyttä, olisin sitä valmis tarjoamaan. YSTÄVYYTTÄ.
Olen seurustellut vain kerran, aika lyhyesti. Pettymys. ASiat olivat toisin kuin elämä ensin kertoi. Seksuaalista vain hieman. Voitte arvata miltä tuntuu kuvitella lähes 30 vuotta miltä seksi OIKEASTI tuntuu...Siis ihan ihmisvartaloiden kautta tapahtuva. Minä EN TIEDÄ. En ole kiinnostunut tyhjästä seksistä, vaan ihmisestä. Inhoan, ja olen aina inhonnut, pinnallista asennetta. En voi sietää sellaisia juttuja. Vaikka toki, suht yhdentekevissä asioissa se on ok. Mutta ei OIKEASTI TÄRKEISSÄ.
Ehkä minunlaiseni rotu vain kuolee kohta sukupuuttoon...Vaikka minun uskoni ja yritykseni, sitkeyteni ei kuole ennen kuin minä kuolen. Olen aika kärsivällinen, tämän päätin jo lapsena. TIEDÄN sen, että lähes kaikki minun elämäni elettyäni eivät olisi tässä. Olen hieman kärsinyt...Suht normaali elämä, ihan hyvä ilman mitään pahempia juttuja, mutta aina vain puuttuu...Puuttuuu...Puuttuu...Niitä asioita joita toisilla on, Perusasioita.
Lohduttavaa on se, että yksi onnistuminen voi muuttaa kaiken. Tiedän sen. Yksi oikea ihminen, oikeassa kohtaa. Yksi ainoa säkä. Siksi jaksaa yrittää. Ja nykyään uskon asioihin, en arvaile. Tulee mitä tulee. Ja TIEDÄN kyllä, että jonain päivänä...Olen aina tiennyt.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei. Minulle tuli vaan yhtäkkiä tunne, että haluan olla ystäväsi. Haluaisin tietää lisää ajatuksistasi ja elämästäsi. En halua että oot enää yksinäinen :) Aletaanko kirjoittelemaan sähköposteja?
Ystävällistä. ;) Mikäs ettei. Mailini on [email protected]. Eikun mailia vaan. Sait mut hymyilemään.
riivaa. Miksi he katoavat toisten ihmisten elämästä noin vain. Minusta on ihanaa kuulla aina ystävistäni ja ikävöin heitä kun ei nähdä, mitä tapahtuu nykyään liian usein kun ei asuta samalla paikkakunnalla.
En edes viitsisi ystävystyä kenenkään kanssa ellen ajattelisi, että tämä on pysyvää. Kaikkien kanssa ei tietenkään kemiat kohtaa, mutta liian usein kavereiden hylkäämisen syynä on, että löytyy niitä ns. coolimpia, pinnallisempia ja suositumpia tapauksia, jolloin kaikki meidät "luuserimaisemmat" (heidän mielestään) voidaan hylätä.
Nykyään on hirveästi ihmisiä, jotka eivät kykene kiintymään ihmisiin: ensin ollaan niin mielin kielin ja esitetään maailman parasta ystävää ja yhtäkkiä ei enää tunnetakaan toista. Ihan rikollista touhua.
Hyvä, että olet päättänyt jaksaa yrittää! Ei anneta sellaisen narsistisen ihmistyypin tulevan dominoivaksi vaan pidetään huolta, että meitä toisenlaisiakin löytyy!
Vähän samanlainen tilanne minullakin....
Naimisiin mentyäni katosi suurin osa 'ystävistä' ja lasten saamisen jälkeen melkein loputkin. Kun ei enään muka pääse minnekkään, eikä bilettäminen ja vaateostokset ole päällimmäisenä mielessä, niin en kai ole enään kivaa seuraa. Ei se sinänsä haittaa, mielummin olen yksin kuin huonossa tai pinnallisesa seurassa, mutta aika usein vaivun synkkyyteen, että mikä minussa on vikana. Muutama hyvä ystävä on jäänyt jäljelle, mistä olen tosi kiitollinen. Mutta heilläkin on työnsä ja kiireensä, yms. Itse olen lasten kanssa kotona. Kaupungilla saatan peinemmän kanssa kävellä, mutta kun pakolliset ostoset on tehty toivoisi että olisi joku jonka kanssa voisi mennä vaikka kahville. Tai iltaisin elokuviin. Olen myös yrittänyt erinäisissä paikoissa ja tilaisuuksissa tutustua ihmisiin, mutta ketä ujon ja sosiaalisesti aran kotiäidin seura kiinnostaisi! Tuntuu kuin olisin syntynyt väärään aikaan ja paikkaan, jotenkin en kuulu tänne missä kaikilla tuntuu päämääränään olevan vaan uran luominen, miljoona makeeta frendiä, materiaali, yms. Ja kun vielä avioliittokin on lähtenyt alamäkeen, pelkään rasittavani vähäisiä ystäviäni murheillani. Ja välillä tuntuu että ole yksinäinen niiden vähäistenkin ystävin kanssa. Kaksin on ihan ok, mutta jos siinä on useampi mukana, tunnun jäävän jotenkin ulkopuolelle. Tuntuu kuin kukaan ei ikinä ymmärtäisi minua todella. Ei ystävät, eikä sukulaiset. No, se siitä, minäkin vähän vuodatin,,, Hyvää kevättä kaikille!