Ihanaa olla ihastunu~! :)

Oon tuntenut yhden pojan nyt jo 8 vuotta (9 vuotiaasta asti) Vasta nyt lähiaikoina oon tajunnu, että oon tosi ihastunu. Ollaan oltu kavereita tosi kauan ja me ollaan puhuttu tosi flirttailevasti varmaan aina. Pari viikkoa sit sen jutut meni jotenki yli sen "kaverivaiheen". Katottiin leffaa sen luona ja pideltii käsistä (seki on ollu aika kauan näin muuten vaa tapana) sit se katteli mua ja hymyili. Se katteli niin kauan et reagoin. Luulin et mul oli jotain naamas tai jotain ja kysyin et mikä on. Se ei vastannu varmaa 5 sekuntii mitää. Sit se kysy, et oonko mä koskaa miettiny "meitä." En ollu ihan perillä ja kysyin et "mitä meitä?" "No meitä! Voitasko me koskaan olla muuta kun vaa kavereita." Pidin sitä jonain leikkinä. En ollu oikeesti ikinä ajatellu sitä muutenku kaverina paitsi ehkä joskus 13v, ku halus poikakaverin vaan sen seurustelun takia. Se vaan katteli mua ja jotenki alko tuntuu, et se vaivautu tai nolostu tai jotain, ku en osannu vastata. Siin oli vaa sellanen tyhmä hiljasuus päällä, eikä kumpikaa osannu sanoo mitää. Möläytin vaa jotain, etten oo. Sen jälkee ei pahemmin puhuttu varmaa puoleen tuntiin. Se tuli vaa niin puun takaa, että olin ihan lukossa. Sit sen leffan loppu päässä se kysy alkoks mua ahdistaa toi aiempi. Vastasin, ettei ahdistanu, mutten ollu ajatellu tollast aiemmin. Sit sen naamalle tuli taas se veikee hymy ja se kysy, "mut haluisitsä ajatella?" Hymyilin sille takas jotenki ihmeellisesti (luulen et näytin ihan aasilta) ja sanoin, etten ainakaa nyt. Se ilta oli tosi outo ja nukkumaa mennessä pelkäsin kokoajan, et olin jotenki loukannu sen tunteita tai jotain. Muutaman päivän mua vaivas toi tosi paljon, tunteet heitteli ja ajattelin, ettei siitä tulis mitää enkä edes tunne mitää sitä kohtaan. Sit näin sitä kaupungilla ja ku se käveli mun luokse jotenki näin sen ihan uudessa valossa tai jotain. Se oli niin komee ja sen ääni oli jotenki nii ihana ja sen hymy ja kaikki. Sen jälkeen oon ollu korvii myöten ihastunu. Päätin soittaa sille ja kysyä tulemaan mun luokse. Puhelimessaki tuntu sellanen tyhmä jännite. En pystyny edes puhumaa sille enää samanlailla. Kun se tuli mun luokse istuttiin mun sängyllä ja juteltiin. Mul oli vaa sellanen tyhmä hymy huulilla kokoajan ja must tuntuu et se näki mun läpi varmaa huoneeseen astuessa. Mun oli vaikee kattoo sitä silmiin. Kokoajan katse harhaili millon missäkin ja olin ihan hermona. Nolointa siin oli se et se näki sen. Se otti mua kädestä kiinni ja kysy, miks oon niin levoton?... Vastasin vaa jotain "Emmä tiiä" ja mongersin jotain päälle. Se hymyili vaa ja katteli mua silmii. Mun oli pakko tehä jotain ku ahdisti nii paljon jo se tilanne. Suutelin sitä. Jos se olis laittanu vastaan olisin varmaa juossu vessaa itkemää tai jotain... Rauhotuin heti sen pusun jälkeen. Istuin siinä sen sylissä varmaa miten pitkää. Sit jossai vaiheessa äiti tuli huutamaan syömään. Se lähti kotiin ja mä jäin silmät kiiluen kotiin oottamaan jatkoa.

Alettiin toissapäivänä seurustelemaan enkä käsitä miten tajusin vasta näin myöhään miten komee, ihana ja kultanen se on.