keväthulluus iski.

On tämä raastavan ahdistava sairaus. Itse paranin pikku hiljaa omien etsientöjen ja itsetutkiskelun kautta, mutta kuten sanottu; tämä on ainaisesti sisimmässä vaaniva pirulainen,joka muistuttaa olemassaolostaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Olen parantunut ainakin näillä näkymin. Syön erittäin normaalisti, reilusti enemmän kuin ennen. En tiedä kaloreista, ja elämä näyttää valoisalta.
Kuitenkin ympäristö tuntuu saaneen jonkun ihmeellisen kevätpistoksen ja joka tuutista tulee laihdutusasiaa ja vinkkejä oikeasta ruokavaliosta. Haluamattaan joutuu ko.keskusteluihin osalliseksi. Se ahdistaa tietyllä tasolla, koska nuo asiat pitivät minua vankinaan viimeiset 2 vuotta ja olen päässyt niistä irti. Nyt muut voivottelevat koulussa ruokatunnilla että "pitää laihtua kesäksi" "Hyvä kun on paljon salaatteja, niin pysyy hyvässä kunnossa." "Tänään kävin 2 tunnin lenkillä, niin nyt saa syödä kunnon lounaan." "Oiskohan jälkiruoaksi hedelmiä pullan sijaan- täytyy päästä kesäkuntoon"... jne. Siinähän yritän pitää oman pääni kunnossa ja syödä normaalisti!

Eli sairastuin aluksi bulimiaan. Ahmin, oksensin,liikuin ja laihduin. Menin aika huonoon kuntoon. Olin alkanut seurustelemaan ja Poikaystäväni epäili jotain ja oli huolissaan. Kerroin sitten hänelle että ole oksennellut jo kolmisen vuotta.
Hän pakotti minut hoittoon. Jota en loppupeleissä edes vastustellut. Olin niin väsynyt etten edes olisi jaksanu vstustaa. Olin niin huonossa kunnossa että olin alkanut pyörtyilemään vessanlattialle oksennuksen jälkeen.

Hain siis apua bulimiaani. Ja sainkin sitä paikallisesta psygologselta osastolta. Menin lähetteen kautta sisään koululääkärin kautta. Kävin siellä sitten 2kertaa viikossa puhumassa ja punnitettavana.

Aloin pelkäämään ruokaa. Pelkäsin että syöminen johtaa oksentamiseen, epäonnistumiseen parantumisessa. Aloin laihtumaan. Laihdun reilu 10 kiloa. Onnekseni olin hoidossa bulimian takia, luultavammin olisin laihtunut lisää ellei joku olisi laittanut asialle stoppia. Minua tarkkailtin ja uhattii osastolla. Sanottiin että minusta on tullut anoreetikko. Säikähdin.

Säikähdin erityisesti poikaystäväni sanoja: "En jaksa enää rakas. Vaikka rakastan sinua valtavasti en kestä katsoa kun kärsit." Ajatus rakaan menettämisestä avasi lopulta silmäni.

Olen siis avohoidossa. Osastolle en koskaan joutunut, vaikka painoindeksi kävi 13:ssa.
Kultani minut sai paranemaan. Hänen tukeen ja olemassaoloon saan olla kiitollinen. Siihen että hän käski minun hakea apua. siihen että hän uskalsi sanoa vaikeana aikana minulle ettei pysty olemaan kanssani jos olen sairas. Hänen menetys tuntui vaan niin kipeältä, että oli pakko taistella kaikilla voimilla. Ja en minä vielä terve ole mieleltäni, mutta fyysisesti voin ihan hyvin. Olen nyt 20 ja vihdoin valmis aloittamaan elämäni kunnolla :-)

helmirengas kirjoitti:

Eli sairastuin aluksi bulimiaan. Ahmin, oksensin,liikuin ja laihduin. Menin aika huonoon kuntoon. Olin alkanut seurustelemaan ja Poikaystäväni epäili jotain ja oli huolissaan. Kerroin sitten hänelle että ole oksennellut jo kolmisen vuotta.
Hän pakotti minut hoittoon. Jota en loppupeleissä edes vastustellut. Olin niin väsynyt etten edes olisi jaksanu vstustaa. Olin niin huonossa kunnossa että olin alkanut pyörtyilemään vessanlattialle oksennuksen jälkeen.

Hain siis apua bulimiaani. Ja sainkin sitä paikallisesta psygologselta osastolta. Menin lähetteen kautta sisään koululääkärin kautta. Kävin siellä sitten 2kertaa viikossa puhumassa ja punnitettavana.

Aloin pelkäämään ruokaa. Pelkäsin että syöminen johtaa oksentamiseen, epäonnistumiseen parantumisessa. Aloin laihtumaan. Laihdun reilu 10 kiloa. Onnekseni olin hoidossa bulimian takia, luultavammin olisin laihtunut lisää ellei joku olisi laittanut asialle stoppia. Minua tarkkailtin ja uhattii osastolla. Sanottiin että minusta on tullut anoreetikko. Säikähdin.

Säikähdin erityisesti poikaystäväni sanoja: "En jaksa enää rakas. Vaikka rakastan sinua valtavasti en kestä katsoa kun kärsit." Ajatus rakaan menettämisestä avasi lopulta silmäni.

Olen siis avohoidossa. Osastolle en koskaan joutunut, vaikka painoindeksi kävi 13:ssa.
Kultani minut sai paranemaan. Hänen tukeen ja olemassaoloon saan olla kiitollinen. Siihen että hän käski minun hakea apua. siihen että hän uskalsi sanoa vaikeana aikana minulle ettei pysty olemaan kanssani jos olen sairas. Hänen menetys tuntui vaan niin kipeältä, että oli pakko taistella kaikilla voimilla. Ja en minä vielä terve ole mieleltäni, mutta fyysisesti voin ihan hyvin. Olen nyt 20 ja vihdoin valmis aloittamaan elämäni kunnolla :-)

Lue lisää

Niin ex-muijallani on anoreksia ja hän ei halua apua/tukea mutta olen miettynyt tuota että jos kasvokkain sanoisin jotain vastaavaa kuin sun poikaystäväs niin voisiko toimia?

Hope! kirjoitti:

Niin ex-muijallani on anoreksia ja hän ei halua apua/tukea mutta olen miettynyt tuota että jos kasvokkain sanoisin jotain vastaavaa kuin sun poikaystäväs niin voisiko toimia?

Lue lisää

varmaan aika paljon riippuu ihmisestä ja siitä kuinka hyvin ihminen itse käsittää sairauden vakavuusen... Minuun se tehosi. Mutta on ihmisiä jotka valitsee sairauden poikaystävän sijaan. Minä onneksi valitsin elämän.
Toivottavasti saat tyttöystäväsi järkiin. voimia sinulle yrittämisee

helmirengas kirjoitti:

varmaan aika paljon riippuu ihmisestä ja siitä kuinka hyvin ihminen itse käsittää sairauden vakavuusen... Minuun se tehosi. Mutta on ihmisiä jotka valitsee sairauden poikaystävän sijaan. Minä onneksi valitsin elämän.
Toivottavasti saat tyttöystäväsi järkiin. voimia sinulle yrittämisee

Lue lisää

No kiitos, pitää antaa tilanteen rauhoittua.