Tässä on puolihuolimattomasti tehty pätkäni, lukekaa ja sanokaa jotain.
Jutun nimi on siis 56.
(viideskymmeneskuudes),
eli se ei ole luvun tai vastaavan numero.
Oltuaan kahdeksan ihmisen vuotta telakalla ja kaksikymmentäviisi valovuotta avaruudessa, ei tähtilaivalla ollut mitään syytä karttaa minkäänlaista taistelua. Useimmille nuorille upseereille kunnon kahakka oli kunnon mahdollisuus näyttää kyntensä.
Taisteluhälytyksen lauettua alkoivat miehistön jäsenet etsiä omaa paikkaansa jättäen tavalliset rutininsa. Muutamassa hetkessä kömpelö tähtilaiva oli muuttunut täysin itsestään tietoiseksi taistelualukseksi.
Tietoiseksi omasta mahdistaan.
Ohjuspatteri 56:n miehistö löysi vihollisen tähtäysruuduilta vain hetkeä jälkeen hälytyksen.
Tähtäystietokonen laski jo maaleja.
56:n miehistöön kuului tuolla hetkellä viisitoista ihmistä, ja taisteluvaiheessa se oli täysin riippuvainen itsestään. Ohjuspatterit oivat yksi pieni osa suuresta puolustus- ja taistelujärjestelmästä. Patteri oli kuin pieni elävä olento, jonka jäsenet elivät, kokivat ja kärsivät yhdessä.
Viisisataa simulaatiotehtävää oli kyllä jotain!
Mutta tositilanne.
Ne harvat tunteeseen tottuneet polkaisivat onnesta ja kirosivat helvetinmoista odottamista. Vain sodassa oli jotain niin brutaalia viehätysvoimaa, että se sai kaikki vähäpätöisimmät asiat tuntumaan mitättömiltä.
Kokemattomat olivat epävarmoja, olihan taistelun jännitys jotain uutta. Kaikenlaisia kysymyksiä sinkoili mielissä: osaanko minä hommani? Tietävätkö muut mitä tehdä? Onko tämä turvallista?
Nuoren tähtäysupseerin alitajunta seuloi annetujen maalien tärkeyttä. Hän tiesi, että vihollisen vastaava operaattori saattoi samaan aikaa tähtäillä hänen patteriaan. Oli oltava nopeampi.
Otollisen kohteen löytymisen jälkeen annettiin laukaisukäsky: suuria ohjuksia asetettiin laukaisualustoille. Yhteen kohteeseen tuhlattiin keskimäärin viisi ohjusta, ja jokainen osuma toi lisää materiaalia haaskattavaksi.Liekehtien ohjukset lähtivät matkaan yhdessä kahdensadan muun patterin ohjusten kanssa. Patterien välillä oli hyväluonteista kilpailua. Tositilanteessa parhain oli kuitenkin se, joka pystyi auttamaan muita.
Ohjuspatterin tehtäviin ei vain kuulu vihollisen laivan kiinteiden kohteiden tuhoaminen. Yhtä kaikki myös heitä kohti ammuttiin täysilaidallisia. 56:n oli jo menestyksekkäästi tuhonnut seitsemän sitä päin kohdistettua ohjusta. Muilla pattereilla ei ollut välttämättä niin hyvä tuuri: taito tai tekniikka petti, mikä toi mukanaan kuoleman. Omat menetykset laittoivat tähtialuksen taistelemaan vain entistä lujemmin. Häviölle saanut uhrata ajatustakaan.
Taistelu oltiin häviämässä. Vihollisen alus oli päässyt jo niin lähelle, että se aloitti raivoisan tulituksen kaikilla keulansa sädeaseilla. Supertietokoneet llaskivat jo varmaa häviötä.
56:n miehistö tiesi mihin kykeni: ohjuksia riitti ja mieliala oli vallitsevasta tilanteesta huolimatta korkealla. Vielä ennen tuhoutumistaan patteri tuotti suuria vahinkoja viholliselle.
Ohjuspatteri 56:n suomalainen miehistö sai hetken kokea, miltä tuntui valita oma puolensa ja taistella toisin valinneita vastaan. Se oli heidän hetkensä ymmärtää sodankäyntiä, ehkä juuri se hetki, jota varten he olivat syntyneet.
Kuolemallaan he kunnioittivat valintaansa.
Jutun nimi on siis 56.
(viideskymmeneskuudes),
eli se ei ole luvun tai vastaavan numero.
Oltuaan kahdeksan ihmisen vuotta telakalla ja kaksikymmentäviisi valovuotta avaruudessa, ei tähtilaivalla ollut mitään syytä karttaa minkäänlaista taistelua. Useimmille nuorille upseereille kunnon kahakka oli kunnon mahdollisuus näyttää kyntensä.
Taisteluhälytyksen lauettua alkoivat miehistön jäsenet etsiä omaa paikkaansa jättäen tavalliset rutininsa. Muutamassa hetkessä kömpelö tähtilaiva oli muuttunut täysin itsestään tietoiseksi taistelualukseksi.
Tietoiseksi omasta mahdistaan.
Ohjuspatteri 56:n miehistö löysi vihollisen tähtäysruuduilta vain hetkeä jälkeen hälytyksen.
Tähtäystietokonen laski jo maaleja.
56:n miehistöön kuului tuolla hetkellä viisitoista ihmistä, ja taisteluvaiheessa se oli täysin riippuvainen itsestään. Ohjuspatterit oivat yksi pieni osa suuresta puolustus- ja taistelujärjestelmästä. Patteri oli kuin pieni elävä olento, jonka jäsenet elivät, kokivat ja kärsivät yhdessä.
Viisisataa simulaatiotehtävää oli kyllä jotain!
Mutta tositilanne.
Ne harvat tunteeseen tottuneet polkaisivat onnesta ja kirosivat helvetinmoista odottamista. Vain sodassa oli jotain niin brutaalia viehätysvoimaa, että se sai kaikki vähäpätöisimmät asiat tuntumaan mitättömiltä.
Kokemattomat olivat epävarmoja, olihan taistelun jännitys jotain uutta. Kaikenlaisia kysymyksiä sinkoili mielissä: osaanko minä hommani? Tietävätkö muut mitä tehdä? Onko tämä turvallista?
Nuoren tähtäysupseerin alitajunta seuloi annetujen maalien tärkeyttä. Hän tiesi, että vihollisen vastaava operaattori saattoi samaan aikaa tähtäillä hänen patteriaan. Oli oltava nopeampi.
Otollisen kohteen löytymisen jälkeen annettiin laukaisukäsky: suuria ohjuksia asetettiin laukaisualustoille. Yhteen kohteeseen tuhlattiin keskimäärin viisi ohjusta, ja jokainen osuma toi lisää materiaalia haaskattavaksi.Liekehtien ohjukset lähtivät matkaan yhdessä kahdensadan muun patterin ohjusten kanssa. Patterien välillä oli hyväluonteista kilpailua. Tositilanteessa parhain oli kuitenkin se, joka pystyi auttamaan muita.
Ohjuspatterin tehtäviin ei vain kuulu vihollisen laivan kiinteiden kohteiden tuhoaminen. Yhtä kaikki myös heitä kohti ammuttiin täysilaidallisia. 56:n oli jo menestyksekkäästi tuhonnut seitsemän sitä päin kohdistettua ohjusta. Muilla pattereilla ei ollut välttämättä niin hyvä tuuri: taito tai tekniikka petti, mikä toi mukanaan kuoleman. Omat menetykset laittoivat tähtialuksen taistelemaan vain entistä lujemmin. Häviölle saanut uhrata ajatustakaan.
Taistelu oltiin häviämässä. Vihollisen alus oli päässyt jo niin lähelle, että se aloitti raivoisan tulituksen kaikilla keulansa sädeaseilla. Supertietokoneet llaskivat jo varmaa häviötä.
56:n miehistö tiesi mihin kykeni: ohjuksia riitti ja mieliala oli vallitsevasta tilanteesta huolimatta korkealla. Vielä ennen tuhoutumistaan patteri tuotti suuria vahinkoja viholliselle.
Ohjuspatteri 56:n suomalainen miehistö sai hetken kokea, miltä tuntui valita oma puolensa ja taistella toisin valinneita vastaan. Se oli heidän hetkensä ymmärtää sodankäyntiä, ehkä juuri se hetki, jota varten he olivat syntyneet.
Kuolemallaan he kunnioittivat valintaansa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
niin lähdetäänpä alkeista: valovuosi ei ole ajan määre vaan matka. Muuta sanottavaa ei ole. Teksti on hajutonta ja mautonta jauhoa, ellen olisi näin tahdikas sanoisin että silkkaa paskaa; ei juonta, ei motiiveja, ei aihetta (surkaamme patteria?), kieli on parhaimmillaankin keskinkertaista ja köyhää eikä tekstistä jää mitään käteen tai muuallekaan.
Mainitsinhan että tuo oli puolihuolimattomasti tehty, ensimmäinen (ja varmasti viimeinen) versio, jota varten en miettinyt mitään erikoista.
Olisinkin toivonut, että paskaksi haukkumisen sijasta olisit kertonut mitä teen seuraavalla kerralla eri tavalla, et kyennyt siihen. Paljon paskaa tälläkin palstalla on ja tule olemaan, mutta muutosta ei varmasti synny asenteellasi. Jos todellakin tiedät enemmän kirjoittamisesta kuin kukaan muu, mitä pyörit näillä palstoilla?
Todennäköisesti olemme suurin osa kirjoittajista nuoria, liian nuoria jotta osaisimme kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti, ennenkaikkea emme välttämättä osaa välttää paskan kirjoittamista. Aloittelijoitahan täällä ollaan itse kukin, kirjailijanalut. Ei täältä tuskin kenestäkään kirjailijaa tulee, kirjoittajia varmasti. Eihän tässä maailmassa voi ikinä mitään oppiakaan, ellei yritä.
Ja minä yritän.
/ Vastaa /
Miksi, miksi, miksi pyydetty kritiikki ottaa usein lopulta kuitenkin herneen muodon. En pahoittele koska en ole pahoillani mutta ymmärrä ole kiltti tai hyvä, että pyysit kritiikkiä ja minä annoin sitä. En haukkunut paskaksi, sanoin vain mielipiteeni jolle yritin antaa mahdollisimman lakonisen muodon, en suinkaan loukata arvollista persoonaasi.
Ja... "Jos todellakin tiedät enemmän kirjoittamisesta kuin kukaan muu, mitä pyörit näillä palstoilla?"... muista verenpaine rakas toveri. Aika tavalla olet eritellyt ja tulkinnut saadakseni tuon muka-ajatuksen muka-suuhuni. Mutta jos saat...jotain...ajattelemalla että ajattelen noin niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Piis.
Ja vielä, totuushan on (uskomatonta kyllä), että tämä foorumi taitaa olla viimeinen helvetin piiri mitä tulee kirjottajalahjakkuuksien ilmentymiseen.
"Ja vielä, totuushan on (uskomatonta kyllä), että tämä foorumi taitaa olla viimeinen helvetin piiri mitä tulee kirjottajalahjakkuuksien ilmentymiseen."
Aivan, aivan. Mutta jokainen vastatkoon vain omasta puolestaan. Tämä on hauska paikka, ja sopivan pieni. Miksi ihmiset jaksavat jauhaa "lahjakkuudesta"? Jos joku edellä allekirjoittaneista turhautuu tähän vajaavaiseen elämänmuotoon, ei mikään häntä täällä pidättele. Kirjoittakoon itse lisää tänne. Sillähän se taso sitten nousee. Voi voi, ihmiset ovat niin herkkähipiäisiä omien tuotostensa suhteen. Ovathan ne kaikki niin ainutlaatuisia.
Tämä on testauspaja. Ja voi toki näyttää helvetin viimeiseltä piiriltä. Minusta tuo oli hauskasti sanottu.
Yleensä, jos lukemani teksti tuottaisi lähinnä samanlaisia ajatuksia kuin tuossa wertin kommentissa, en viitsisi sanoa mitään. Kuitenkin tuo vastauksesi josta ilmeni kehittymisenhalusi, muutti tällä kertaa mieleni.
Eli muutamia parannusehdotuksia:
* kirjoita aiheesta, joka on sinulle tuttu, TAI kerää riittävästi tietoa kirjoitustasi varten. Tässä 56:ssa olivat faktatiedot vähän hakusessa, kuten juuri tuo valovuosijuttu, josta jo kommentoitiin. Lisäksi ohjukset yms. tuskin 'liekehtivät' avaruudessa jne.
* rajaa aihetta sopivaksi. Sen sijaan että kirjoitit koko avaruusaluksesta ja taistelusta, olisit voinut keskittää tarinoinnin vaikka yhteen miehistönjäseneen, ulkopuoliseen katselijaan, kapteeniin, tai vaikka putkimieheen (mikä ei tarkemmin ajateltuna olisi yhtään hassumpi idea). Tässä sinun kirjoituksessasi hahmojen (miehistön) kuvaukset jäivät aivan tyhjiksi ja olemattomiksi -- heitä ei personoitu, eikä heistä sen vuoksi jaksanut välittää. Ts. he olivat vain sanoja paperilla (/näytöllä) vailla sen suurempia tunnelatauksia lukijan mieleen. Samoin aluksen historiikki ja kuvailu oli aika mitätön. Varsinkin kun koko juttu on keksittyä, pitäisi tällaisiin asioihin panostaa saadakseen tekstiin syvyyttä ja _mielikuvia_. Kenelläkään lukijalla tuskin on valmista tarkkaa karttaa päässään siitä miltä avaruusalus näyttää, kuinka se toimii, millainen miehistö siellä, ja millaiset ovat heidän väliset suhteensa jne. Tällainen vaatii paljon kertomista tekstin avulla, toisin kuin jos vaikka kirjoitettaisiin punaisesta pöytäliinasta. Sellaisenhan ulkoasun ja olomuodon suurin osa lukijoista osaa varsin pitkälti mieltää päässään valmiiksi eikä sitä tarvitse sen enempiä kuvailla. Jooh, edellinen oli aika karrikoitu esimerkki aiheen rajaamisesta, mutta ehkäpä myös selkeä.
* kirjoita omaperäisistä aiheista. Tämä on jo hieman pidemmälle vietyä. Ensin tietysti kannattaa kirjoittaa niistä tavanomaisemmistakin jutuista, lukea muita, ottaa vaikutteita, jne. kunnes alkaa päästä hommasta jyvälle ja oppii lukijan kiinnostuksen ylläpitäviä jippoja. Kuitenkin niihin tavanomaisempiinkin aiheisiin voi löytää omaperäisiä ja vähemmän käytettyjä näkökulmia, kun hetken ihmettelee asioita. Mad -lehdessä (oppeja voi löytää monesta paikasta :)) oli aikoinaan vitsistä huolimatta kelpo vinkki kirjoittamiseen: mieti kunnes keksit hyvän idean. Hylkää sitten se tyystin ja keksi uusi, vielä parempi idea. Hylkää sekin ja keksi sitten entistä loistavampi idea. jne.
Jos todella on halua oppia kirjoittamaan, niin kyllä sen myös oppii. Tsemppiä.
Pyrkimykseni on huomattu ja kiitän osanottajia. Palaan taas tuskastuttamaan teitä vajaan kuukauden päästä uudella jutulla (juuri joulun alle). Siihen asti...
Tekstisi on yhtä kuin säälittävimpien elokuvaohjaajien käsitykset Vietnamin sodasta.
Johtuneeko siitä että näin juuri Olimme sotilaita?
Olen nähnyt paljon sotaelokuvia ja lukenut kirjoja yhteiskunnallisista kriiseistä (joka kuudes ilmestyvä kirja lasketaan tähän luokkaan), mutta olen henkilökohtaisesti kyennyt jättämään kaiken rauhaan - ja mikä tärkeintä, minä en ole kirjoittanut kertaakaan elämässäni asiasta, mitä en voi käsittää kokonaisuudessaan. Ehkäpä suosittelisin samaa menettelytapaa sinullekin.
"- ja mikä tärkeintä, minä en ole kirjoittanut kertaakaan elämässäni asiasta, mitä en voi käsittää kokonaisuudessaan".
Anna, ymmärryksesi täytyy olla kovin laaja. Mistä olet kirjoittanut? Ja saammeko mekin vähäisemmät lukea tekstejäsi?
En puutu jo kommentoituihin saivarteluihin valovuosista ja kieliasusta ja avaruuden hapekkuudesta vaan vaadin sitä mikä minulle on tärkeintä. Asiasta voi kiistellä mutta itse arvostan yliampumista lähentelevää kuvailua, niin paikkojen kuin ihmisten (ei kuitenkaan psykologian). Siksi tekstisi on auttamattoman hätäilty lunastaakseen paikan auringossa tai jossain. Sanot tehneesi tuon puolihuolimattomasti; kenties voisit käyttää tämänhetkistä kirjoitusta runkona ja rakentaa siitä tarinan haluamaasi suuntaan?
Summa summarum: peräänkuulutan syvyyttä.
Vaikka tekstin alussa mainitset, että tämä tulee olemaan nyt tämmönen puolihuolimaton raapaisu, niin se ei tarkoita, että saisit puutteesi automaattisesti anteeksi.
Seuraavaa kirjoitustasi varten suosittelen, että ainakin laitat ne sata prossaa likoon ja sittenhän sitä vasta voi olla ylpeä. Eiks niin.
Edelliset ovat puhuneet paljon ja asiaakin.