kalassa. Koho kellui veden pinnalla ja aurinko
paistoi. Yhtäkkiä kalapakistani kömpi esiin
lehmä, joka ei tiennyt millä vuosisadalla
eletään. Hetken juteltuamme, selvisi että lehmä
oli entinen lentäjä toisesta maailmansodasta. Hän
oli ampunut vahingossa alas rahtikoneen, jonka
lastina oli 10 tonnia AIV lannoitetta. Lehmä oli
syönyt sitä ja vaipunut horrokseen. Ihmettelin
miksi lehmä oli pakkiini eksynyt, jolloin ilmeni
että AIV lannoitteella on kutistava vaikutus
hänen tyyppisiinsä lehmiin. Olin ilmeisesti
noukkinut matopurkkiini toisesta maailmansodasta
peräisin olevan lentäjä-ässälehmän. Lehmä oli
mukava tyyppi. Hänen nimensä on muuten Urho.
Aloimme ystävystyä. Kävimme kaljalla, kahvilla,
ja välillä pelloilla syömässä rehua. Kunnes
eräänä päivänä koin järkytyksen. Olimme Urhon
kanssa pihalla juomassa ruohopirtelöä, kun hänen
vaimonsa, Mansikki taapersi nurkan takaa eteemme.
Urho pudotti pirtelönsä maahan ja syöksyi ylös
ottaen Mansikin syleilyynsä. Silloin tiesin että
ystävyytemme muuttui kaveruudeksi. Urho lähti
Mansikin kanssa pelloille märehtimään ja minä
jäin yksin.
Monta päivää kului ja välillä kuulin pellolta
Urhon ja Mansikin onnellisen ammunnan. He olivat
luodut toisilleen. Se minua surettikin. Olin
menettenyt hyvän ystävän naiselle, joka oli lehmä
mutta joka oli myös Urhon rakastama olento.
Heinäkuu oli aluillaan ja olin edelleen yksin.
Välillä kävin ongella toivoen kaverin ilmestyvän
pakistani. Niin ei käynyt. Soutelin takaisin
tuttua reittiä, vedin veneen rantaan ja astelin
ensin mutaista mutta kohta hiekkaiseksi vaihtuvaa
pikkurantatietä kotiin. Silloin tällöin näin
Mansikin ja Urhon makailevan niityllä. He
näyttivät hyvin onnellisilta. Kuitenkin luulin
nähneeni Urhon silmässä kyyneleen, kun kävelin
surkean näköisenä hiekkatietä. Kävelin kotiin
saakka yksin. Illalla istuskelin puutarhakeinussa
ja nautiskelin ruohopirtelöä, jota en ennen Urhoa
ollut koskaan maistanutkaan. Se oli maukasta.
Siinä maistui luonto, vapaus, ehkä myös muta
muttei se haitannut makua. Se kuului siihen.
Yllättäen, yhtä yllättäen kuin silloin järvellä,
Urho asteli pihaan nöyrä ilme turvallaan.
Nuolaisin kielelläni ruohopirtelöparran
ylähuuleltani ja odotin. Urho pyysi anteeksi
typeryyttään -Ja Mansikin puolesta kanssa , hän
sanoi. Mansikki taapersi taaempaa Urhon vierellä
ja pyysi itsekin anteeksi huomaamattomuuttaan.
Minulle tämä oli ilouutinen, joka sai taas kesäni
loistoon. Nyt olin saanut ystäväni takaisin ja
ehkä toisenkin kaupan päälle.
Niin siinä kävikin. Ystävystyimme Mansikin kanssa
oikein hyvin, vaikkei ehkä niin hyvin kuin Urhon
kanssa.
Ymmärsin kuinka lehmät käyttäytyvät eri
tilanteissa, ainakin ihmissuhde- ja
lehmäsuhdeasioissa aivan samalla tavalla kuin
ihmisetkin. Lehmät ovat ainoastaan hiukan ihmistä
hitaampia ratkaisuissaan.
Odottaminen on sen arvoista, silloin tällöin.
paistoi. Yhtäkkiä kalapakistani kömpi esiin
lehmä, joka ei tiennyt millä vuosisadalla
eletään. Hetken juteltuamme, selvisi että lehmä
oli entinen lentäjä toisesta maailmansodasta. Hän
oli ampunut vahingossa alas rahtikoneen, jonka
lastina oli 10 tonnia AIV lannoitetta. Lehmä oli
syönyt sitä ja vaipunut horrokseen. Ihmettelin
miksi lehmä oli pakkiini eksynyt, jolloin ilmeni
että AIV lannoitteella on kutistava vaikutus
hänen tyyppisiinsä lehmiin. Olin ilmeisesti
noukkinut matopurkkiini toisesta maailmansodasta
peräisin olevan lentäjä-ässälehmän. Lehmä oli
mukava tyyppi. Hänen nimensä on muuten Urho.
Aloimme ystävystyä. Kävimme kaljalla, kahvilla,
ja välillä pelloilla syömässä rehua. Kunnes
eräänä päivänä koin järkytyksen. Olimme Urhon
kanssa pihalla juomassa ruohopirtelöä, kun hänen
vaimonsa, Mansikki taapersi nurkan takaa eteemme.
Urho pudotti pirtelönsä maahan ja syöksyi ylös
ottaen Mansikin syleilyynsä. Silloin tiesin että
ystävyytemme muuttui kaveruudeksi. Urho lähti
Mansikin kanssa pelloille märehtimään ja minä
jäin yksin.
Monta päivää kului ja välillä kuulin pellolta
Urhon ja Mansikin onnellisen ammunnan. He olivat
luodut toisilleen. Se minua surettikin. Olin
menettenyt hyvän ystävän naiselle, joka oli lehmä
mutta joka oli myös Urhon rakastama olento.
Heinäkuu oli aluillaan ja olin edelleen yksin.
Välillä kävin ongella toivoen kaverin ilmestyvän
pakistani. Niin ei käynyt. Soutelin takaisin
tuttua reittiä, vedin veneen rantaan ja astelin
ensin mutaista mutta kohta hiekkaiseksi vaihtuvaa
pikkurantatietä kotiin. Silloin tällöin näin
Mansikin ja Urhon makailevan niityllä. He
näyttivät hyvin onnellisilta. Kuitenkin luulin
nähneeni Urhon silmässä kyyneleen, kun kävelin
surkean näköisenä hiekkatietä. Kävelin kotiin
saakka yksin. Illalla istuskelin puutarhakeinussa
ja nautiskelin ruohopirtelöä, jota en ennen Urhoa
ollut koskaan maistanutkaan. Se oli maukasta.
Siinä maistui luonto, vapaus, ehkä myös muta
muttei se haitannut makua. Se kuului siihen.
Yllättäen, yhtä yllättäen kuin silloin järvellä,
Urho asteli pihaan nöyrä ilme turvallaan.
Nuolaisin kielelläni ruohopirtelöparran
ylähuuleltani ja odotin. Urho pyysi anteeksi
typeryyttään -Ja Mansikin puolesta kanssa , hän
sanoi. Mansikki taapersi taaempaa Urhon vierellä
ja pyysi itsekin anteeksi huomaamattomuuttaan.
Minulle tämä oli ilouutinen, joka sai taas kesäni
loistoon. Nyt olin saanut ystäväni takaisin ja
ehkä toisenkin kaupan päälle.
Niin siinä kävikin. Ystävystyimme Mansikin kanssa
oikein hyvin, vaikkei ehkä niin hyvin kuin Urhon
kanssa.
Ymmärsin kuinka lehmät käyttäytyvät eri
tilanteissa, ainakin ihmissuhde- ja
lehmäsuhdeasioissa aivan samalla tavalla kuin
ihmisetkin. Lehmät ovat ainoastaan hiukan ihmistä
hitaampia ratkaisuissaan.
Odottaminen on sen arvoista, silloin tällöin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mitähän olit nautiskellut ennenku aloit
kirjoitella moista tarinaa...aika
utopinen...mutta tarinan "opetus" oli kai ihan
ok... :)