vauvaperheen arki

tuota esikoista oottaessa, ja nyt kans kun on yksin ja opiskelen toista ammattia itelleni.
Kyllä sitä koko ajan miettii että mitenhän sitä kahen pienen kanssa yksin jaksaa, mut kyllä se niin on että se lapsi on paras palkinto mitä voit vaivoistasi saada!
Sen pienen ihmisen pieni hampaaton hymy ja kaikki muutkin ilmeet ja äänet ja se mitä hän oppii palkitsee todella paljon.

ajan jotain mitä en ymmärtänyt. Sitten pelkäsin, että tulen hulluksi. Tunsin,että elämä on loppu ja ohi. En oliski jaksanut hoitaa lasta, vaan toivoin että hän nukkuisi koko ajan.Oman elämän täydellinen muuttuminen oli järkytys minulle ja se miten kiinni vauvassa todella on 24/7. Eli vessan en voinut yksin mennä... Yöpaita päällää haahuilin pitkin kotia ja itkin jotain mitä en itsekään ymmärtänyt. Vauva oli terve ja toivottu, kaiken piti olla hyvin, mutta mielessä ei siltä tuntunu.
Itkin ja ajattelin, että päässäni on vikaa kun halusin vapaaehtoisesti siihen tilanteeseen.

Kaikilla äidinrakkaus ei syty yhtä nopeasti ja elämä mene yhtä ruusuisesti kuin toisilla. Eikä ketään saa syyllistää, tuntee mitä tuntee. Itselläni tilanne helpottui kyllä ajan kanssa ja toista nyt odottelen ja hieman pelkään miten tulee menemään, mutta kun sen ymmärtää ja tietää, että elämä jatkuu kyllä ja vauva on sen hetken niin pieni niin kai sitä osaa ottaa rennommin eikä stressaa ja mene kellon mukaan.

Esikoisella oli paha koliikki, eli huusi yötä päivää aika tarkalleen sen 3kk. Sen jälkeen alkoivat nukkumisongelmat, eli päiväunia nukkui vain noin 10 min pätkissä ja yöllä piti nousta pahimmillaan jopa 40 kertaa rauhoittelemaan ja nukuttamaan. Tuosta ajasta en paljoa muista, sitä vain jotenkin tsemppasi, että jaksoi hoitaa vauvan ja siinä samalla vielä muut kotihommat. Miehen kanssa tuli myös ero, lapsen täyttäessä vuoden. Eron jälkeen elämä jotenkin kirkastui. Lapsi alkoi nukkua hieman paremmin ja koska voimavaroja ei mennyt enää huonon parisuhteen takia murehtimiseen, oli olo energinen ja lapsesta jaksoi nauttia täysin siemauksin. Rupesin myös opiskelemaan lapsen ollessa 1v3kk ja vapaa-aikaa vietettiin tavaten ystäviä ja tekemällä pitkiä vaunulenkkejä. Mitään ns. omia harrastuksia en tuossa vaiheessa kaivannutkaan, sillä opiskelu kolmena iltana viikossa toi jo kovasti vaihtelua arkeen ja omaa aikaa. Olin esikoisen kanssa kotona liki 3 vuotta ja koin sen ajan todella rikkaana ja antoisana. Haasteita toki aina tuli/tulee eteen ja meillä se suurin on varmasti ollut lapsen adhd ja käytöshäiriö, joka aiheutti pahoja raivokohtauksia. Nyt elellään uusperheen arkea ja edelleen lapset(nyt perheeseen kuuluu myös mieheni lapsi)antavat iloa ja voimaa arkeen. Toki välillä tulee päiviä, jolloin tekisi mieli lähettää tenavat raketilla maata kiertävälle radalle, mutta sellaistahan se elämä on: välillä nauretaan vedet silmissä ja välillä palaa päreet.
Isoksi voimavaraksi koen myös toimivan parisuhteen, jossa toimitaan tiiminä perheen hyväksi ja tottakai pidetään myös kumppania hyvänä. Mies joskus leikillään sanoikin, että meillä on yritys nimeltä Oy Perhe Ab.

meillä meni ensimmäiset viikot aivan shokissa, tätäkö tämä on? Tuntui ettei ehtinyt muuta, kun vaippaa vaihtamaan ja imettämään. Kyllä silloin hirvitti, mitä on tullut tehtyä, voiskohan sitä johonkin palauttaa. Mutta kyllä se arki siitä sitten alkoi sujumaan ja imetysajat lyhenemään. Huono nukkuja on koko ajan ollut, joten en ole nukkunut reiluun 7 kuukauteen 3 tuntia pitempiä yhtäjaksoisia unia. Se kyllä rassaa..

Mutta ei kannata etukäteen stressata, kun vauvat ovat niin erilaisia. Toiset nukkuvat heti yönsä heräämättä ja syövät päivisin 4 tunnin välein.

Olen pystynyt harrastamaan liikuntaa sekä yksin että vauvan kanssa. Miehen kanssa sovitaan milloin hän on kotona, jolloin minä pääsen sitten omille menoille. Meidän vauvaperheen arkea voit seurata osoitteessa http://keeponlearningmy.blogspot.fi/