Alkuviikosta harmitti taas vietävästi. Meillä oli koulussa ns. debaatti, joka tehtiin muutaman hengen ryhmissä. Ryhmille jaettiin aiheet joiden puolesta ja vastaan tuli siis väitellä.
Tunnelma oli varsin leppoisa ja keskustelu mielenkiintoinen. Itse vaan joudun näissä tilanteissa useasti sivustaseuraajan rooliin. Sanottavaa mulla toki jossain määrin olisi, mutta ei vaan tahdo päästä ihan siihen keskustelun tiimellykseen mukaan. Näin jäänkin usein sanattomaksi. Muut ryhmästä varmaan katsoikin, että onpas ikävä tyyppi kun ei viitsi yhtään olla aktiivinen. Ikävä tunne... väittely kylläkin päätyi meidän hyväksi, mutta minua siihen ei tarvittu.
Toisaalta ihailen ihmisiä, jotka säilyttävät tyyneytensä tilanteessa kuin tilanteessa, puhuvat silloin kun puhuttavaa todella on. Hieno ominaisuus.
Tunnelma oli varsin leppoisa ja keskustelu mielenkiintoinen. Itse vaan joudun näissä tilanteissa useasti sivustaseuraajan rooliin. Sanottavaa mulla toki jossain määrin olisi, mutta ei vaan tahdo päästä ihan siihen keskustelun tiimellykseen mukaan. Näin jäänkin usein sanattomaksi. Muut ryhmästä varmaan katsoikin, että onpas ikävä tyyppi kun ei viitsi yhtään olla aktiivinen. Ikävä tunne... väittely kylläkin päätyi meidän hyväksi, mutta minua siihen ei tarvittu.
Toisaalta ihailen ihmisiä, jotka säilyttävät tyyneytensä tilanteessa kuin tilanteessa, puhuvat silloin kun puhuttavaa todella on. Hieno ominaisuus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Muistan aina kun koulussa oli ryhmätehtäviä, yleensä minä olin aina hiljaa enkä saanut suuta auki ollenkaan. Hermostuneena mieleenkään ei meinannut koskaan tulla yhtään mitään ja juuri kun kauhean pähkäilyn päätteeksi olisi keksinyt jotain ehtikin joku muu sen jo sanoa. Usein häpesin tuota osallistumattomuutta. Yksi vain on hiljaa ja muut tekevät työn. Mutta mitäpä siitä. Ei niillä ole mitään merkitystä elämässä millään koulutehtävillä.