Kaikki hiilet käytetty; ämpäri tyhjä; lapio joutava; uuni huokuu kylmää; huone täyteen pakkasta puhallettu; ikkunan edessä jäykkiä kuuraisia puita; taivas kuin hopeinen kilpi, suunnattu sitä vastaan, joka pyytää apua. Tarvitsen hiiliä; en sentään saa paleltua; takanani säälimätön uuni, edessäni taivas samanlaisena, sen seurauksena minun on tuimasti ratsastettava niiden välistä ja etsittävä keskeltä hiilikauppiaan apua. Tavanomaisia pyyntöjäni kohtaan hän on kuitenkin turtunut; minun on erityisen tarkasti todistettava hänelle, etten omista enää hiilihiukkastakaan ja että hän siksi merkitsee minulle suorastaan aurinkoa taivaalla. Minun on tultava kuin kerjäläinen, joka nälästä koristen nääntyy kynnykselle ja jonka suuhun herrasväen keittäjätär siksi päättää kaataa viimeksi keitetyn kahvin pohjasakan samoin täytyy kauppiaan vihaisena mutta käskyn “Älä tapa!” pakottamana singota sankooni lapiollinen. Jo minun pihaan tuloni täytyy olla ratkaiseva; siksi ratsastan sinne sangolla. Sankoratsastajana, käsi ylhäällä kahvassa, yksinkertaisimmissa suitsissa, käännyn vaivalloisesti alas portaita; alhaalla sankoni kuitenkin kohoaa, oivallisesti, oivallisesti; kamelit, jotka ovat asettuneet maahan ma- taliksi, nousevat yhtä rumasti ajajan kepin alla itseään ravistellen. Kulku jatkuu tasaista ravia jäätynyttä kujaa pitkin; usein kohoan toisen kerroksen korkeudelle; koskaan en laskeudu ulko-oven tasalle. Ja tavattoman korkealla leijailen kauppiaan kellariholvin edessä; siellä hän istuu, syvällä, kyyristyneenä pienen pöytänsä ääreen ja kirjoittaa; päästääkseen ulos liiallista kuumuutta hän on avannut oven.
— Hiilikauppias! huudan pakkasen ontoksi polttamalla äänellä, huuruisen hengitykseni pilveen kääriytyneenä, — ole hyvä, hiilikauppias, anna minulle hiukan hiiliä. Sankoni on jo niin tyhjä, että voin ratsastaa sillä. Ole niin hyvä. Maksan heti kun voin.
Kauppias panee käden korvalleen. — Kuu1enko oikein? kysyy hän olkansa yli vaimoltaan, joka kutoo uuninpankolla istuen, — kuulenko oikein? Asiakas.
— Minä en kuule yhtään mitään, sanoo vaimo kutimensa ylitse rauhallisesti sisään ja ulos hengittäen, uunin miellyttävästi selkää lämmittäessä.
Kyllä vain, huudan minä, — minä täällä; vanha asiakas; nöyrä ja uskollinen; vain tilapäisesti varattomana. -Vaimo, sanoo kauppias, — siellä on, siellä on joku; enhän sentään voi erehtyä siinä määrin; vanha, hyvin vanha asiakas varmaan, joka osaa puhua minulle niin sydämeenkäyvästi.
— Mikä sinua vaivaa, mies? sanoo vaimo ja painaa, silmänräpäyksen levähtäen, käsityön rintaansa vasten, — ei siellä ole ketään, kuja on tyhjä, kaikki asiakkaamme on huollettu; voimme sulkea liikkeen moneksi päiväksi ja levätä.
— Mutta minähän istun täällä sangolla, huudan minä ja silmäni verhoutuvat pakkasen kirvoittamiin, tunteettomiin kyyneliin, — olkaa toki hyvä ja katsokaa tänne ylös; huomaatte minut tuota pikaa; pyydän vain yhtä täyttä lapiollista; ja jos annatte kaksi, olen onnesta autuas. Onhan kaikki muut asiakkaat jo huollettu. Voi kunpa jo kuulisin hiilien kopisevan sankooni!
— Tulen, sanoo kauppias ja yrittää lyhyine jalkoineen nousta ylös kellarin portaita, mutta vaimo on jo hänen luonaan, tarttuu miehen käsivarteen ja sanoo: — Et mene! Luovu jääräpäisyydestäsi, se on pelkkää kuvittelua, unohdat vaimon ja lapsen ja uhraat keuhkosi. Kyllä minä menen. — Mutta luettele hänelle kaikki ne laadut, joita meillä on varastossa; huudan sinulle sitten hinnat. — Hyvä, sanoo vaimo ja nousee kujalle. Tietysti hän näkee minut heti. — Hiilikauppiaan rouva, huudan, — nöyrä tervehdykseni; vain lapiollinen hiiliä; heti tähän sankoon; vien ne itse kotiin; lapiollinen huonoimpia. Maksan tietysti täyden hinnan, mutta ei heti, ei heti. Kuin kellojen soittoa ovat sanat ‘ei heti’ ja kuinka aisteja hämmentävästi ne sekoittuvatkaan iltasoittoon, joka juuri kajahtaa lähellä olevasta kirkontornista!
— Mitä hän siis tahtoo? huutaa kauppias. — Ei mitään, huutaa vaimo takaisin, eihän täällä ole ketään; en näe mitään, en kuule mitään; kello osoittaa kuutta ja me suljemme. On hirveän kylmä; huomenna meillä on luultavasti vielä paljon työtä.
Hän ei näe eikä kuule mitään; mutta sittenkin hän aukaisee esiliinansa nauhat ja yrittää karkottaa minua esiliinaa heiluttamalla. Valitettavasti se onnistuu. Sangollani on kaikki hyvän ratsun edut; sillä ei ole vastustuskykyä; se on liian kevyt; naisen esiliina lyö siltä jalat alta.
— Sinä paha nainen, huudan vielä takaisin, samalla kun hän liikkeeseen päin kääntyen puolittain halveksivasti, puolittain tyytyväisenä heilauttaa kättään, — sinä paha nainen! Pyysin lapiollisen huonoimpia hiiliä, etkä sinä antanut niitä. Ja niin kohoan jäävuorten ilmakerroksiin ja katoan koskaan enää palaamatta.
— Hiilikauppias! huudan pakkasen ontoksi polttamalla äänellä, huuruisen hengitykseni pilveen kääriytyneenä, — ole hyvä, hiilikauppias, anna minulle hiukan hiiliä. Sankoni on jo niin tyhjä, että voin ratsastaa sillä. Ole niin hyvä. Maksan heti kun voin.
Kauppias panee käden korvalleen. — Kuu1enko oikein? kysyy hän olkansa yli vaimoltaan, joka kutoo uuninpankolla istuen, — kuulenko oikein? Asiakas.
— Minä en kuule yhtään mitään, sanoo vaimo kutimensa ylitse rauhallisesti sisään ja ulos hengittäen, uunin miellyttävästi selkää lämmittäessä.
Kyllä vain, huudan minä, — minä täällä; vanha asiakas; nöyrä ja uskollinen; vain tilapäisesti varattomana. -Vaimo, sanoo kauppias, — siellä on, siellä on joku; enhän sentään voi erehtyä siinä määrin; vanha, hyvin vanha asiakas varmaan, joka osaa puhua minulle niin sydämeenkäyvästi.
— Mikä sinua vaivaa, mies? sanoo vaimo ja painaa, silmänräpäyksen levähtäen, käsityön rintaansa vasten, — ei siellä ole ketään, kuja on tyhjä, kaikki asiakkaamme on huollettu; voimme sulkea liikkeen moneksi päiväksi ja levätä.
— Mutta minähän istun täällä sangolla, huudan minä ja silmäni verhoutuvat pakkasen kirvoittamiin, tunteettomiin kyyneliin, — olkaa toki hyvä ja katsokaa tänne ylös; huomaatte minut tuota pikaa; pyydän vain yhtä täyttä lapiollista; ja jos annatte kaksi, olen onnesta autuas. Onhan kaikki muut asiakkaat jo huollettu. Voi kunpa jo kuulisin hiilien kopisevan sankooni!
— Tulen, sanoo kauppias ja yrittää lyhyine jalkoineen nousta ylös kellarin portaita, mutta vaimo on jo hänen luonaan, tarttuu miehen käsivarteen ja sanoo: — Et mene! Luovu jääräpäisyydestäsi, se on pelkkää kuvittelua, unohdat vaimon ja lapsen ja uhraat keuhkosi. Kyllä minä menen. — Mutta luettele hänelle kaikki ne laadut, joita meillä on varastossa; huudan sinulle sitten hinnat. — Hyvä, sanoo vaimo ja nousee kujalle. Tietysti hän näkee minut heti. — Hiilikauppiaan rouva, huudan, — nöyrä tervehdykseni; vain lapiollinen hiiliä; heti tähän sankoon; vien ne itse kotiin; lapiollinen huonoimpia. Maksan tietysti täyden hinnan, mutta ei heti, ei heti. Kuin kellojen soittoa ovat sanat ‘ei heti’ ja kuinka aisteja hämmentävästi ne sekoittuvatkaan iltasoittoon, joka juuri kajahtaa lähellä olevasta kirkontornista!
— Mitä hän siis tahtoo? huutaa kauppias. — Ei mitään, huutaa vaimo takaisin, eihän täällä ole ketään; en näe mitään, en kuule mitään; kello osoittaa kuutta ja me suljemme. On hirveän kylmä; huomenna meillä on luultavasti vielä paljon työtä.
Hän ei näe eikä kuule mitään; mutta sittenkin hän aukaisee esiliinansa nauhat ja yrittää karkottaa minua esiliinaa heiluttamalla. Valitettavasti se onnistuu. Sangollani on kaikki hyvän ratsun edut; sillä ei ole vastustuskykyä; se on liian kevyt; naisen esiliina lyö siltä jalat alta.
— Sinä paha nainen, huudan vielä takaisin, samalla kun hän liikkeeseen päin kääntyen puolittain halveksivasti, puolittain tyytyväisenä heilauttaa kättään, — sinä paha nainen! Pyysin lapiollisen huonoimpia hiiliä, etkä sinä antanut niitä. Ja niin kohoan jäävuorten ilmakerroksiin ja katoan koskaan enää palaamatta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin notta onkohan tämä melkein vai täysin laillista tämä suora kopiointi...?
tättäs - rää.
kirjottajahan on monta vuotta sitten kuollut, eli on
Mutta onko kääntäjä kuollut? :)
huoh onko maailmanloppu:D