Näin vuosien jälkeen vanha elämä ennen korjausta tuntuu yhtäältä unenomaiselta ja epäuskottavalta ja toisaalta olen kuitenkin sen elänyt läpi. Tunnistan ja tunnustan tekemäni asiat, mutta valokuvien katsominen tuottaa tuskaa enkä katso mielelläni vanhoja kuvia, joissa olen mukana.
Tästä voi tehdä sen yhteenvedon, että olin ja elin, mutta "verhon takana" tai "valehahmossa".
Itse asiassa häpeän vanhaa hahmoani. Sitä se varmaan on.
Miten itse koet "entisen elämäsi"?
Tästä voi tehdä sen yhteenvedon, että olin ja elin, mutta "verhon takana" tai "valehahmossa".
Itse asiassa häpeän vanhaa hahmoani. Sitä se varmaan on.
Miten itse koet "entisen elämäsi"?
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta aika pitkälti samanlaisia tuntemuksia on minullakin. En häpea entistä elämääni, sain sentään sinä aikana paljon aikaan, kirjoitin kirjan, ehdin moneen toimeen, mutta arvokkaimpana lapset. Ei ole paljon kuvia katsottavana, en ilmeisesti halunnut olla kuvattavana väärän näköisenä. Todellakin entinen elämä tuntuu unelta.
En minäkään entistä elämääni häpeä vaan hahmoani. Olin niin feikki, en yhtään oma itseni.
Aikuisena en ole elänyt väärässä persoonassa lainkaan, mutta teinielämääni muistelen kauhulla. Ei siksi, että olisin tehnyt mitään kamalaa, sillä en oikeastaan tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, mutta en todellakaan tiennyt kuka olin ja valokuvistakin näkee kuinka muutin tyyliäni jatkuvasti kun mikään ei tuntunut hyvältä. Yritin miellyttää vain muita. Hametta en sentään päälleni pistänyt kuin pari satunnaista kertaa ja kuvissa on hameen lisäksi havaittavissa epävarma ja tuskastunut itsehäpeän ilme.
katselin vähän vanhoja valokuvia. Tuntui niin hassulta että on nähnyt ihan samat jutut kuin tuo kuvien henkilö, mutta ei tunnistanut itseään enää siksi.
Ja niiden kokemustenkin kanssa ymmärrys on lisääntynyt elämästä ja nekin näkee varmaan eri tavalla kuin silloin.
ei tunnu miltään, ku olen aina ollut samannäköinen ja en ole elänyt ns. kaksoiselämää ja mun muutos ei ole ollutsilleen radikaalinen.
mitä nyt vaan tuolta alapäästä vähän fiksattu.
Unenomainen on äärimmäisen hyvä sana. Siltä se juuri tuntuu. Unenomaiselta ja epäuskottavalta.
Kyllähän se elämä kasvatti ja kypsytti, mutta ehkä itsekin huomaan tavallaan häpeäväni sitä, olin lähinnä masentunut ja tietyllä tavalla ärtynyt koko ajan. Toivoisin lähinnä, ettei sitä aikaa tarvitsisi muistaa laisinkaan... Ja niin, vanhat kuvat olen heittänyt pois, tosin vanhemmilla niitä on ripari-ikään asti.
"Unenomainen" on se, mikä minullakin on mielessä. Vahvimmin unenomaisuus liittyy genitaaleihin. On vaikea kuvitella, että minulla on olleet genitaalit joskus toisenlaiset mitä nyt.
Ihan kuin olisi viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa josain uniformussa.