minä ja propral

Hei kaikki jännittäjät!

Olen tässä ihmetellen lukenut tätä palstaa. Tähän mennessä olen luullut olevani ainoa tai yksi aniharvoista ihmisistä maan päällä, jonka elämänhallintaa helpottaa ratkaisevasti Propral -niminen lääkevalmiste.
Itselläni jännittäminen alkoi lukioaikana. Sitä ennen en jännittänyt koskaan, olin se luokan reippain ja rohkein oppilas, jolle esitelmät olivat lähinnä miellyttäviä kokemuksia. Luonteeltani olen aina olllut sosiaalinen ja nauttinut ihmisten seurasta, mutta lukiossa aloin selittämättömistä syistä jännittää kaikkea esiintymistä. Lopulta saatoin jännittää jopa parhaimpien kavereideni seurassa. Välillä oireet pahenivat, välillä helpottivat.
Haaveammattini oli aina opettaja, mutta jännittämisongelmani varjosti aina tulevaisuuden suunnitelmiani. Tie OKL:n avautui lopulta, vaikka haastattelu meni lähinnä sumuisissa tunnelmissa.. Ennen opiskelemaan lähtöä varasin ajan psykiatrille, ja kerroin hänelle ongelmastani. Hän suhtautui asiaan valoisasti ja vakuutti, että selviän varmasti elämässä. Hän määräsi minulle Propral 10mg, joita voin ottaa 1-4 tablettia tarvittaessa.
Propralin avulla pärjäsin OKL:ssä ja selvisin pahimmista paikoista sen avulla. Kun uskalsin mennä tilanteisiin Propralin avulla, aloin vähentää annostusta pikkuhiljaa. Koko ajan sain lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, kun tunsin selviäväni. Ensimmäisen vuoden lopulla käytin lääkettä enää silloin tällöin ja pahimmissa tilanteissa. pääsin vihdoin jännittämisongelmastani niskan päälle.
Nyt olen toista vuotta haaveammatissani luokanopettajana. Edelleen Propral kulkee matkassa, mutta tarvitsen sitä vain kerran pari kuukaudessa, jos sitäkään, tilanteista riippuen. Omien oppilaiden edessä en ole koskaan jännittänyt, ja ruokailussakin istun jo rennosti kollegoiden kanssa rupatellen. Toisaalta joskus tulee taantumavaiheita, jolloin jännittäminen yrittää ottaa vallan. Silloin otan lääkettä taas hieman suuremman annostukset, selviän pahimman yli ja pian taas pärjään ilman.
joskus on toki huonokin omatunto, koska ajattelen olevani riippuvainen lääkkeesstä. Olen kuitenkin ajatellut, että mieluummin pidän itselläni tämän pikku salaisuuden, kuin elän siinä helvetissä, johon jännittäminen saattaa minut pahimmillaan viedä. Ehkä joskus, sopivassa elämäntilanteessa, hankkiudun terapiaan ja yritän päästä lääkkeestä eroon, mutta nyt en katso sitä tarpeelliseksi. Tämä oli minun selviytymistarinani, jolla haluan rohkaista lääkkeiden käyttöön silloin, kun jännittäminen yrittää ottaa elämästä kuristusotteen. Voimia kaikille jännityksestä kärsiville, kyllä elämä lopulta voittaa!

Toivoo jännittäjä-ope :)

Kertokaa kokemuksianne!