lapsista tulisi kasvattaa

koko maailma opetettaisi sympatiaan? Ei olisi tarvetta empatialle, kun kaikki olisivat jo iloisia, eikä ketään kiusattaisi? En ole sarkastinen, mutta tuon hieman ironian rautaista otetta esille: maailma on aneeminen paikka ja täydellisyys on täysin yhtä utopia ja unelma kuin täydellinen tavallisuus. Lapsen kasvatus on ikävä kyllä loputon oravanpyörä: lapsi oppii vanhemmiltaan ja opettaa samoin omille lapsilleen osv.

Muuten mukava idea, muttei kovin pitkälle toimiva. Eikä tämä ole edes kyyninen toteamus - realismia vainen. Keskity mieluummin kantamaan oma kortesi kekoon ja kasvata omat mukelosi "oikein". Loppujen lopuksi et muuta voi, et edes käskeä toisia kasvattamaan, kuten sinä haluaisit sen enempää kuin pakottaakaan. Sekin on osaltansa väärin, jos (ja kun) vastaavanlaiset fasistiset, kommunistiset ja psykoottisen tyrannisoivat ajatusmallit ovat meille todistaneet.

Tästä on parisen viikkoa aikaa, kun kävelin lapseni (1v) kanssa kauppaan erään koulun ohi. Koulun oven edessä kävelytiellä toinen poika (kummatkin noin 10v) löi toista poikaa vatsaan ja lähti nauraen karkuun. Lyöty poika taittui kaksinkerroin ja alkoi itkeä. Ohi käveli lukuisa joukko aikuisia, kukaan ei pysähtynyt. Itse asiassa he pyrkivät katselemaan muualle ja olivat kuin eivät huomaisikaan.

Tässä on mielestäni ongelma, joka koskettaa meitä ihan kaikkia. Koivuniemen herralla olisi ollut asiaa, ei lyöjälle eikä lyödylle, vaan niille mummoille, miehille ja naisille, jotka kävelivät ohi. En sano, että lyöjä oli mitenkään paha tai ilkeä lapsi, ihan normaalilta pojalta vaikutti. Hän on vain jostain saanut sellaisen käsityksen, että toisia voi noin vain lyödä. Olisiko tällä käsityksellä mitään tekemistä sen kanssa, että kukaan ei ole huomaavinaan?

No, minä ja 1v poikani tulimme itkevän pojan kohdalle, pysähdyin ja tarjouduin auttamaan häntä. Karjaisin lyöjälle, joka lopulta palasi paikalle ja pyysi anteeksi. Hänen syynsä lyömiselle oli se, että "toi" (= kolmas osapuoli) ärsytti. Mielestäni tämä taas kertoo siitä, ettei hän 10-vuoden ikäänsä mennessä osaa ottaa minkäänlaista vastuuta teoistaan vaan kaikki on jonkun muun vikaa. Jos minä olisi käskenyt häntä juoksemaan auton alle, olisiko syy onnettomuudesta ollut minun, kuskin vai pojan?

Minä kuitenkin tässä tilanteessa pysähdyin ennen kaikkea siksi, että minulla oli 1-vuotias poikani mukana. Osasin eläytyä tilanteeseen ja kuvitella, että mitä jos minun poikaani olisi lyöty, eikä kukaan aikuinen pysähtyisi? Mitä jos minun poikani itkisi keskellä vilkasta kävelytietä, eikä ketään kiinnosta? Samalla näytin pojalleni, että minä pysähdyn, kun joku itkee. Se on vahva ja oikeamielinen, joka uskaltaa puuttua, joka uskaltaa komentaa. Ja se, joka pysähtyy, on auktoriteetti, jota kunnioitetaan, ei niitä haamuja, jotka kulkevat ohitse. Toivon, että esimerkkini mukaan poikani joskus vanhempana myöskin pysähtyy, jos hän näkee lapsen itkevän.

Ennen kaikkea toivon myös sitä, että ne mummelit ja ihmiset, jotka kuulivat puheeni ja huutoni, menivät hetkeksi itseensä ja ensi kerralla, jos minä en ole paikalla, he pysähtyvät ja puuttuvat.