Mulla on ollu kaks vuotta masennus ja oon käyny muutaman kuukauden psykologilla muka "puhumassa", en löydä siitä mitään hyötyä itselleni! Käyn siellä melko vastahakoisesti, koska musta tuntuu etten edes halua apua tähän, jostakin syystä haluan vain kärsiä huonosta itsetunnosta ja pahasta olotilasta. Olenko marttyyri? En yritä kerjätä huomiota tällä tai mitään, yritän muitten keskuudessa teeskennellä, että olisin parantumassa.
Marttyyriko?
Angstiämmä
4220
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onko sulla erikoissyy olla marttyyri.
Esimerkiksi huonoja kotioloja jatkuvasti syyttely omista vaikeuksista on juuri sitä.
Ihmisellä ei ole oikeasti halu parantaa olotilaa vaan nauttii syyttelystä, jos siitä vielä tiedottaa esimerkiksi koko suvulle.
Itse olin juuri tuollainen vuosikausia ja lopetin sellaisen hyvödyttömänä, tosin minun masennus ei parantunut siitä, vanha nuoruudenaikainen paiikkihäiriö tuli takaisin.
Olen myös käynyt joskus psykologilla.
Ei auttanut.
Mutta miksi teeskentelet saavasi apua psykologin keskusteluista?
En tiedä syytä. Päätin käydä psykologilla isosiskoni ja poikakaverini takia, he patistivat mua sinne ja kai mä tavallaan niiden takia käynkin vaikken haluaisi
Olen miettinyt noita samoja asioita, miksi on niin vaikeaa "muuttua". Terapiahistoriani tosin on paljon pidempi. Nykyisellä traumaterapeutillani olen nyt käynyt vuoden, noin kerran viikossa, ja sitä ennen tapasin perheterapeuttia harvakseltaan kaksi vuotta. Minulla syynä hitauteen on se, että olen "vaikea tapaus". Terapiani kestää kauemmin kuin kelan hyväksymä maksimi, kolme vuotta. Siksi en kelpaa kelan kuntoutuspsykoterapiaankaan. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja monet pelot estävät etenemistä. Minua pelottaa mennä terapiahuoneenseenkin. Kun pääsen kynnyksestä yli, oloni helpottuu. Ei niitä pelkoja pakottamalla voiteta, vaan houkuttelemalla. Niin sanoi psykiatrini minulle joulukuussa. Myös puhuminen on vaikeaa. Terapeuttini ihmetteli, miksi laitan silmäni kiinni tai katson ylöspäin oikealla, kun puhun hänelle. En voinut puhua ja katsoa samanaikaisesti. Katsomiseni tarkoitus on ollut "vaaran arviointi", ei "tavallinen" katsominen. Noista ongelmista olen päässyt vähitellen ylitse, mutta eivät ne siihen lopu suinkaan, vaan niitä on paljon.
Yksi ongelmani on vaikeus lähestyä ihmisiä, sillä tapani on siinäkin ollut päinvastainen, ihmisiä pakeneva. Nyt sain kotiharjoitukseksi "kurottautumisen". Pitää kurottautua kädet ojossa ja jalat tukevasti maassa seisten eteenpäin, ei vielä kuitenkaan mihinkään kohteeseen. Tuota liikettä tehdessäni olen huomannut, että se venyttää mukavasti selkääni lapaluiden välistä, jossa on usein kipeä kohta. Olen huomannut myös, että liike on pelottava, melkeinpä kauhistuttava. Tahtosin tehdä juuri päinvastoin, vetää käteni rintaani vasten kuin suojatakseni itseäni hyökkäykseltä, joita on niin paljon tullut osakseni. Missään tapauksessa en tahtoisi lähestyä ihmisiä, koska se on käsitykseni mukaan "vaarallista".
Minäkin koetan olla ihmisten ilmoilla "tavallinen", vaikka tunnen itseni jonkin verran omituiseksi tai sitten muut ovat outoja, kun ovat erilaisia kuin minä.
olen peitellyt tunteitani tähän päivään asti..
nyt vasta ihan vähä aikaa sitten olen avautunut muutamalle ystävälle hieman
samaan aikaan tunnen oloni surullisimmaksi, mutta samaan aikaan myös onnellisemmaksi kuin ikinä, kun tiedän lähellä olevan ihmisiä jotka ymmärtävät
jostain syystä tuo onnentunne on niin suuri että tuntuu etten edes halua mitään muuta apua, kuin kärsiä tästä surusta ihan rauhassa