vanhassa kunnon kinofilmissä ? Siis semmoinen perus ISO-200 kinofilmipokkari vs digipokkari. Ja miten isoksi semmoisen kinofilmikuvan voi isontaa, kymppikokoa isommaksi ei ole koskaan tullut venytettyä.
Montako megapikseliä on
asia epä selvä
11902
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Laskeppa vaikka näin: 1200 x 1800 eli noin 2 megaa. Tämän kaavan vedin päästä, kohtuullisella optiikalla ja tavallisella filmillä erottelukykyä 50pixeliä millillä periaatteella. Käytännön kokemuksen mukaan menee suunnilleen näin. Toki huippuoptiikalla ja hitailla filmeillä voidaan ottaa lukemiksi 2400 x 3600 ja päätyä yli 8 megaan. Koko kuvantekoprosessissa on paljon muuttuvia tekijöitä aina katsomisolosuhteita myöten. Siis näin teoretisoidessa.
Reaalimaailmassa olen laadukkaista kinonegoista teettänyt paljon 20 x 30 cm kuvia, 30 x 45 cm kuvia ja myös 50 x 75 kuvia 200-ISOsestanegasta. Isoimmatkin kestävät kriittisen tarkastelun. Tosin kyseessä on ollut järjestelmäkameran N- tai C -laatu. Käsite peruspokkari on laaja ja epämääräinen eikä kerro optikan laadusta mitään. Parhaat on järkkäritasoa, joten todellisen varmuuden saat uhraamalla muutaman euron ja teettämällä vaikka tommosen 20 x 30 cm kuvan. Kunhan nega on oikein valotettu etkä tärräytä kameraa laakastessa. Taiteellisesta sisällöstä mie en puhu mittään kun en ymmärrä, kuulemma.
Kyllä valokuvaliikkeen tiskin takana on usein se heikoin lenkki varsinkin kuluttajapuolella. Parhaat filmikuvat mitä albumeissani on ovat vuodelta 1985 ja ne on otettu ammattimiehen toimesta järkkärillä ja teetetty "ammattifirmassa". Samoin Panasonicin "tuhannen markan" vertailuvoittajakameralla tuli 90-luvun alkupuolella hyvää jälkeä. Nämä kuvat kestää skannaamista isollakin tarkkuudella.
Uudemmilla filmikameroilla tulikin sitten taas ihan hirveää puuroa. Varsinkin skannerilla näkyy, että erottelu on pudonnut murto-osaan.
Riippuu Filmistä.
Skannasin tuossa eräälle tutulle dioja Nikonin diaskannerilla. Tarkkuus oli 10,5-11 MPikseliä rajauksesta riippuen.
Kun kaveri näki tuloksen niin "putosi penkiltä". Hänen 10 MP:n diginsä ei pärjännyt.
Ainut negatiivinen asia oli, että tasaisissa pinnoissa rae näkyy.
.... kas kun filmi on analoginen media eikä se vaan vertaudu tosta vaan digikuvaan. Itse olen omat kinonegani skannaillut kuuden megapikselin tiedostoiksi jolloin niissä näkyy kaikki olennainen ja vähän ylikin (rakeessa ei ole enää mitään kiinnostavaa). Oma kokemukseni on että aika huolettomasti kinonegasta pystyy tuommoista a3 kokoluokkaan suurentamaan, mutta niihin vielä isompiin vedoksiin kuuluvat käyttävän laakaa tai rullafilmiä.
Tiedän, että näitä on koitettu kovasti vertailla ja kaikenlaisia villejä arvioita esitetty, mutta itse en pidä sitä oikein mielekkäänä. Minun mielestä digi ja filmi eivät muodosta keskenään minkäälaista jatkumoa, vaan ovat kaksi eri lajia ja kummallekin on paikkansa, vaikka filmin suosio hiipuukin hiljalleen.
90-luvun puolivälissä siirsimme tärkeimmät kuvamme CD-levyille Photo-CD-kuviksi. Kuvien suurin resoluutio oli 3072 x 2084 eli vähän yli 6 Mpikseliä. Kodak ilmeisesti uskoi, että tätät tarkempaa kuvaa ei aina saa kinoruudusta. Sadan kuvan CD:n sai noin tuhannella markalla, mutta eipä kuvat ole haalistuneet. Meillä on näitä levyjä 3 tai 4, mutta kaikki kuvat on siirretty myös korkeatasoisiksi jpg-kuviksi, sillä luultavasti tulevaisuuden ohjelmat eivät saa auki photo-cd levyjä. Tämän jälkeen voisi kysyä "kuinka monta megapikseliä on tiedostossa, jota ei saa auki" :-)
Oikeasti kysymys "kuinka monta megapikseliä on kinoruudussa" on samanlainen kuin "kuinka monta metriä on kilossa spagettia". Siinä verrataan kahta eri tavalla mitattavaa asiaa, joilla on jotain yhteistä, mutta jotka kuitenkaan eivät ole yhteismitallisia.
Hieman laajemmin pohtien voisi kysyä kuinka monta järkkärin megapikseliä on kännykkäkameran viidessä megapikselissä.
Kyllähän filmillä on joku tarkkuus. Joten siitä pitäisi voida vetää johtopäätös samantasoiseen digipokkariin. Samalla tavalla kuin 11W energiansäästöympäristöntuholamppu pitäisi vastata 60W lamppua muttei oikeasti vastaakaan.
Filmillä ei ole mitään tarkkuutta. Tiedoston sisältämä informaatio on helposti laskettu, mutta filmin on informaatiota ei voi laskea.
Kohtuullisen helposti voidaan arvioida kuinka monta kidettä on filmissä. Kennossa jokaisen pikselin paikka on helppo määritellä, mutta filmillä kiteiden paikka on vaikeammin määriteltävä asia. Kennolla pikselit eivät peitä toisiaan, mutta filmillä osa kiteistä ei edes näy pinnalle. Pikselit ovat samanlaisia kuin marjat, mutta kiteet eivät ole. Kehittämätöntä filmiä ei edes voi skannata, joten filmille tallettunutta tietoa on vaikea arvioida.
Kun filmin skannaustarkkuutta lisätään, tulee joskus vastaan tilanne, jossa tulee kiteet esille. Jos kaikki filmin sisältämä tieto haluttaisiin selville, pitäisi tarkkuus nostaa niin korkeaksi, että osittain toisten takana olevat näkyisivät, mutta tällöin useimmat kiteet muodostaisivat monta pikseliä. Tällöinkin pitäisi olla joku tapa kertoa kiteen muoto ja asento.
Hopeakiteen väri on jatkuva funktio, joten aina menetetään osa informaatiosta kun se digitoidaan. Kysymys on samanlainen kuin rannikon pituus. Kartalta voidaan mitata joku pituus, mutta aina kartasta puuttuu tarpeeksi pienet lahdet, joten rannikon pituus on ääretön.
Filmillä on "äärettömästi" tietoa, mutta pääosa siitä on sellaista, mitä ei siitä kukaan koskaan huomaa.
Uskon, että 6 Mpikselin photo-CD sisältää melkoisen tarkkaan kaiken tiedon, jonka filmistä saa puristettua kohtuullisella hinnalla. Photo-CD oli varsin hyvä idea siirtää filmillä otetut kuvat digitaaliseen muotoon suhteellisen edullisesti.
Katselin juuri äsken pitkästä aikaa vanhoja dioja diaprojektorilla, jonka objektiivi ei liene niitä kaikkein terävämpiä. Kuitenkin heijastettujen kuvien tekninen laatu oli ällistyttävän hyvä parimetrisinäkin suurennoksina.
Niinpä kaiken järjen mukaan dioista pitäisi pystyä tekemään todella suuria ja teräviä paperivedoksia. Mutta näin ei todellakaan tapahdu. Kun kuva valotetaan diasta valokuvapaperille perinteisin menetelmin, tapahtuu ääriviivaterävyyden pehmenemistä yllättävän pienilläkin suurennussuhteilla (yli 20x30cm/kinofilmi), vaikka projisoituna kuva olisi hyvinkin terävä.
Tämä on siis hyvinkin yllättävää, sillä jos kuva on huipputerävä esimerkiksi 10x15-koossa, luulisi, että se kestää suurentamista edes 20x30-kokoon. Ainakin suurennuskojeella operoineet tietävät, että silmämääräisesti katsoen 20x30-kokoisen kuvan terävyydessä ei ole mitään eroa 10x15-kokoiseen kuvaan verrattuna (kun tutkitaan suurennuskojeen projisoimaa kuvaa rajaajalla).
Mutta tämä silmämääräisyys ei nyt pidäkään siis paikkaansa. Diaprojektorin parimetriset kuvat ovat valkokankaalla lähes yhtä teräviä ja rakeettomia kuin 20x30-kokoiset paperivedokset. Paperikuvien epäterävyys johtunee siitä, että kun kuva heijastetaan paperille, valonsäteet hajoavat ja "levenevät" kulkiessaan paperin eri kerroksien läpi, jolloin ääriviivaterävyys huononee.
Mutta kun nyt 10x15-kokoisessa kuvassa terävyys on hyvä, mutta yli 20x30-kokoisessa huono, ei edellä mainittuun silmämääräiseen arviointiin voi luottaa: paperille vedostettu kuva huononee yllättävän nopeasti.
Filmin skannaaminen ja terävöittäminen kuvankäsittelyohjelmalla auttaa kuitenkin todella paljon. Terävöittämisen ansiosta myös digikameran kuvatiedostoista saadaankin nykypikselimäärillä (yli 8 Mpix) todella laadukkaita vähintään 20x30-kokoisia printtejä, jotka ovat jopa hieman parempia kuin kinofilmiltä skannatut, kuvankäsittelyn läpikäyneet kuvat.
Kaiken kaikkiaan digi/tietotekniikan tuominen kuvanvalmistukseen on siis parantanut filmin käyttömahdollisuuksia, jos tarkoituksena on tehdä paperivedoksia. Diakuvista saadaan kuitenkin paras tulos ehkä projektorilla projisoituna.
Hyvästä kinonegasta hyvällä suurennusoptiikalla saa kuvasta terävän hyvinkin helposti tuohon 20x30-kokoon.
"Paperikuvien epäterävyys johtunee siitä, että kun kuva heijastetaan paperille, valonsäteet hajoavat ja "levenevät" kulkiessaan paperin eri kerroksien läpi, jolloin ääriviivaterävyys huononee."
Olipa ihme teoria. Tämänhän pitäisi vaikuttaa huonontavasti nimenomaan kymppikuvaan jossa yksityiskohdat ovat pieniä. Toisaalta paperin läpihän kuvaa ei valoteta. Valoherkkä materiaali on paperin pinnassa.
kuin nega ja vastaa paperivedosta.Siksi diasta ei koskaan saa vedostettua yhtä hyvää paperikuvaa kuin negasta.Dia on tarkoitettu katseltavaksi projektorilla.
Diaa käytetään painotyössä siten, että värikalvot ja musta,CMYK, erotetaan ja valotetaan jokainen kalvo erikseen painomateriaalille.Näin diasta saadaan sävykäs ja hyvä kuva.Tämä menetelmä ei ole käytössä tavallisia paperikuvia vedostettaessa.