Välillä tuntuu että en enään vaan jaksa tätä, olen siis 17v poika ja ollut täysin ilman kavereita tai mitään sosiaalista elämää jo 5 vuoden ajan, en edes jaksa yrittää enään hankkia kavereita tai mitään sillä ei siitä tule mitään, ja olen muutenkin niin huono ihminen että en edes ansaitse kavereita, yritän ajatella usein positiivisesti että kait joskus saan elämän takasin mutta sitten negatiiviset ajatukset valtaavat mielen ja tajuan faktan että turhaan yritän sillä en tule koskaan saamaan kavereita tai mitään mitä haluaisin, vituttaa olla tällänen paska ja turha ihminen en saa edes aikaseksi mitään, oon kait tuomittu olemaan yksin koko loppuelämä. Kaikki tuntuu muutenkin niin turhalta, toivoisin että olisin kuollut niin olisi helppoa.
Masennuin sen takia alunperin että olen homo, se masensi minut täysin nollille ja en kertonut asiaa koskaan kenellekkään ja masennuksen takia kaverit vain katosivat ja nykyään niitä ei ole ollenkaan ei edes mesessä tai missään.
En usko että tälläisesta tilanteesta voi päästä eroon koskaan ja vielä masennus lisänä, en edes halua ajatella minkälainen tilanteeni olisi vuoden tai parin päästä sillä ajatus siitä saa minut voimaan pahoin kuten nykyinen tilanteenikin.
Ja mistä niitä kavereita saa jos ei ennestään oo niitä? ei mistään ja kuka haluaisi olla tälläisen luuseri epäonnistujan kaveri ei kukaan.
Huoh että masentaa ja ei ole edes mitään tekemistä sillä mitä ulkonakaan yksin tekee....
en edes muista milloin viimeksi oikeasti olin ulkona, koulussakaan en ole sillä miten siellä jaksaa olla tämmöisen tilanteen kanssa.
En ole kertonut ongelmistani kenellekkään sillä en halua vaivata muita ihmisiä ongelmillani ja ei tähän edes olisi apua sillä elämä on pilalla niin se silloin on.
Ja jonku psykiatrin luokse meneminenkin on aika outo ajatus, ei ihminen joka ei itse ole kokenut tälläista tilannetta voi tietää miltä se tuntuu ja kuinka paljon voimia se vie.
Mut kait se vaan pitää elää tälläsessä surkeessa maailmassa tämän surkeuden kanssa :(
Masennuin sen takia alunperin että olen homo, se masensi minut täysin nollille ja en kertonut asiaa koskaan kenellekkään ja masennuksen takia kaverit vain katosivat ja nykyään niitä ei ole ollenkaan ei edes mesessä tai missään.
En usko että tälläisesta tilanteesta voi päästä eroon koskaan ja vielä masennus lisänä, en edes halua ajatella minkälainen tilanteeni olisi vuoden tai parin päästä sillä ajatus siitä saa minut voimaan pahoin kuten nykyinen tilanteenikin.
Ja mistä niitä kavereita saa jos ei ennestään oo niitä? ei mistään ja kuka haluaisi olla tälläisen luuseri epäonnistujan kaveri ei kukaan.
Huoh että masentaa ja ei ole edes mitään tekemistä sillä mitä ulkonakaan yksin tekee....
en edes muista milloin viimeksi oikeasti olin ulkona, koulussakaan en ole sillä miten siellä jaksaa olla tämmöisen tilanteen kanssa.
En ole kertonut ongelmistani kenellekkään sillä en halua vaivata muita ihmisiä ongelmillani ja ei tähän edes olisi apua sillä elämä on pilalla niin se silloin on.
Ja jonku psykiatrin luokse meneminenkin on aika outo ajatus, ei ihminen joka ei itse ole kokenut tälläista tilannetta voi tietää miltä se tuntuu ja kuinka paljon voimia se vie.
Mut kait se vaan pitää elää tälläsessä surkeessa maailmassa tämän surkeuden kanssa :(
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet niin nuori vielä, että luovuttaminen olisi ainakin turhaa, surullista ja typerääkin. Mutta välillä voi tehdä hyvääkin "luovuttaa" siinä mielessä, että lopettaa huolehtimisen ja on vain.
"mistä niitä kavereita saa jos ei ennestään oo niitä?"
Voisit kenties saada niitä, jos aloittaisit taas jonkun koulun? Jos tuntuu ettet pysty mihinkään tai jaksa, kannattaa kyllä käydä lääkärillä. Lääkkeet eivät itsessään paranna, mutta joillekin niistä on apua. Minulla ne antoivat etäisyyttä noihin ikävimpiin tuntemuksiin, auttoivat siihen ettei juutu noidankehään kelailemaan samoja asioita edes takaisin.
Kyllä tuntuu pahalta sinun puolestasi, ehkä sen takia kun olen saman kokenut nuoruudessa siis yksinäisyyden. Tuskallista on vieläkin muistella niitä aikoja mutta älä luovuta, kärsin minäkin mutta en luopunut toivosta. Ehdottomasti menet lääkäriin ja saat sieltä apua ainakin masennukseen, ei tuollainen tilanne ole ollenkaan hyvä yksikseen. Entä perheesi? Toivottavasti sinulla on tukea edes heistä tai sukulaisista. Minulla on jo samanikäisiä lapsia ja samat huolet ovat seuranneet joitakin heistä, aina olen yrittänyt olla tukena vaikeina hetkinä ja tarkkaillut miten menee ettei tulisi suurempia ongelmia. Tiedän ettei ole kiva mennä yksikseen minnekään, itsetunto häviää kyllä kokonaan jos ei ole ketään kaveria. Lisäksi nykynuoret eivät tunne myötätuntoa, päinvastoin jos nähdään toisen tuska lisätään vain vettä myllyyn. Sen kuitenkin tiedän että koulutus, kurssit ja liikkuminen ihmisten ilmoilla auttavat ystävien saannissa. Ei tuosssa iässä saa sanoa itseään huonoksi tai luuseriksi, eihän sinun elämäsi ole vielä alkanutkaan kunnolla. Sinun ikäisenäsi kaikki asiat ovat niin mustavalkoisia, mieli on ehdoton ja tuntuu aina ettei vaihtoehtoja ole. Niin minäkin luulin mutta huomasin ettei kannata olla liian jyrkkä mielipiteissään, huomasin että maailma on mahdollisuuksia täynnä kun ottaa itseään niskasta kiinni. Eriasia on tietysti jos olet oikeasti paska, olet tahallasi inhottava mitä en oikein usko. Toivon sydämestäni sinulle kaikkea hyvää ja että saat ystäviä, hyvällä käytöksellä ja hymyllä pärjää jo aika hyvin! Tsemppiä!
Itekin 17 poika ja elämä on ihan merkityksetön.
Ei kiinnosta mikään, en halua elämältä mitään, ihansama opiskelenko..teenkö töitä ikinä. Ainut asia mitä haluan on vain että pääsen sotaan tappamaan ja kiduttamaan, jos armeijan kautta ei pääse niin sinne ei sitten mennä. Ihansama menestyykö elämässä, koska ei millään oo mitään väliä. Syksyllä jos meen opiskeleen ykskin kattoo mua päin vedän päähän, ykskin juttelee vedän päähän.
Ei kiinnosta muutenkaan kenenkään ihmisen seura kun kaikki niin kusipäitä ja säälittäviä pellejä paitsi ite en ole.
En tiedä onko tästä mitään apua, mutta kerron nyt kuitenkin omista kokemuksistani kun huomasin tilanteessasi samanlaisia piirteitä. Mullakaan ei ollut oikein mitään sosiaalista elämää monen vuoden ajan 12-vuotiaasta alkaen ja aina välillä tuntui siltä, etten koskaan edes pysty saamaan kavereita. Monta kertaa teki mieli lyödä hanskat naulaan ja luovuttaa, kun tilanteeni näytti niin toivottomalta ja jäin yrityksistä huolimatta aina yksin. Olin välillä masentunutkin eikä elämä tuntunut elämisen arvoiselta. Jostain sain kuitenkin aina voimia jatkaa eteenpäin, nuolla haavat ja yrittää uudelleen.
Kaverittomuuteni kesti n. 10 vuotta, ja nyt olen kiitollinen siitä että jaksoin yrittää: Nykyään mulla on 5 kaveria, joista 2 on jopa hyviä ystäviä. Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut sen olevan mahdollista, mutta olen kuin olenkin aidosti tyytyväinen sosiaaliseen elämääni.
Tahdoin tällä lähinnä sanoa, että muutos on mahdollinen vaikkei siihen aina uskoisi. Koita siis jaksaa, vaikka nyt onkin vaikeaa. Luovuttamalla et ainakaan saa elämääsi paremmaksi, mutta sinnikäs yrittäminen voidaan hyvinkin palkita.
Itsekkin olen sosiaalisesti eristäytynyt. On ollut yksinäisyyttä koko koulu elämän.
Itsekkin kaipailisin kaveria. Mutta en oikee tulee enään toimeen ihmisten kanssa olen jo syrjäytynyt pahasti.
Ei se "luovuttaminen" tuossa iässä kannata.. Ei myöskään 5 vuotta myöhemmin...
Toisaalta sinulla on aika paljon konsteja joilla saada niitä ystäviä/kavereita.. Varsinkin jos olet tunnustanut itsellesi olevasi homo, niin toki voit ottaa esim. setaan yhteyttä? Voithan tutkia myös muuten netistä "samanhenkistä" seuraa eri palstojen ja foorumien kautta jne...
Muutenkin tärkeintä ystävien saamisessa on yrittäminen.. Ei ole mitään vippaskonsteja ystävien saamiseksi ja mitä vähemmän ystäviä on niin sitä vaikeampaa alkuun pääseminen on.. Kuitenkin tuossa iässä tilanne ei ole millään lailla mahdoton ja muutenkin on paljon vuosia edessä... Kyllä hitaasti asiat yleensä menevät parempaan suuntaan ja tietysti joskus tuuriakin kaivataan mutta onnestakin sanotaan että se "ansaitaan".. Pitää siis olla vain yritystä mikäli mielii saada jotakin...
Joo mut on aika vaikeeta yrittää mitään ku ei meinaa edes sängystä päästä ylös millään, ja se että vielä hakis apua jostain kuullostaa niin vaikealta saada aikaseksi, en millään saisi itseäni pakotettua tuollaiseen :(
Ja "homouttani" häpeän ei sillä että olisi jotain homoja vastaan mutta itseäni se masentaa sillä kaikki ihmiset jotka tunnen yleensä haukkuvat heitä, ja en kehtaa myöntää sitä kenellekkään mikä lisää masennustani ja tuskin ketään edes kiinnostaisi sillä ei ketään kiinnosta mun asiat
Ja joltain palstoilta juttuseuran haku mulle tulee vaan sellanen käsitys että saattaisin saada kavereita vain säälin takia tai muita jotka vain haukkuisivat tai tekevät pilaa, ajatus siitä ahdistaa.
En yksinkertaisesti näe mitään mitä tehdä mikä voisi toimia :<
Mutta kiitos vastauksista, ne piristävät sillä on kiva lukea että mukaviakin ihmisiä on olemassa eikä vain vittuilijoita :)
Ronja kirjottaa nyt näil mun kaverin tunnuksil:
hei!