Eilen oli neuvola. Minun piti puhua siellä masennuksestani, tai epäilyksistäni, että minulla sellainen on. En vain saanut suutani auki. Olen kai niin kauan jo esittänyt että kaikki on hyvin, että en osaa avautua. En siis saanut suutani auki. Nyt mietin, että mitä oikein teen. Esitän jo miehellenikin että kaikki on kunnossa, koska en halua huolestuttaa häntä. Jotenkin tuntuu, että kaikki luulevat että haen vain huomiota tällä, varsinkin miehen reaktio pelottaa.
Nyt en kehtaa ainakaan neuvolassa enää alkaa puhumaan tuosta, koska kysyivät eilen voinnista ja esitin että olen elämäni kunnossa.
Kai se on vain mentävä loppuun asti näin ja toivottava että pää ei hajoa lopullisesti...
Nyt en kehtaa ainakaan neuvolassa enää alkaa puhumaan tuosta, koska kysyivät eilen voinnista ja esitin että olen elämäni kunnossa.
Kai se on vain mentävä loppuun asti näin ja toivottava että pää ei hajoa lopullisesti...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Söin masennukseen ennen raskautta cipralex 15mg ja lopetin heti omasta tahdosta,kun kuulin raskaana olevani. Lääkäri kyllä ehdotti,että sitä voisi kyllä jatkaa,mutta itse en halunnut. Nyt välillä tuntuu,että kyllä olen edelleenkin masentunut ja tekisi mieli vain nukkua ja mitään ei saa aikaiseksi. Mutta ihmettelen sitä,että tässä raskauden edetessä ei neuvolassa ole kertaakaan kysytty miten henkisesti pärjään,vaikka tietävät ja myös näkevät tiedoista,että mulla on lääkitys ollut.
Tiedän,se on vaikeaa alkaa puhumaan,että kaikki ei olekaan niin hyvin. Itse myös en ole saanut suutani auki ja kai ne luulevat sitten,että kaikki ok. Pitäisi ehkä pystyä puhumaan.
Olen nyt miettinyt tämän aamun miksi se kertominen on niin vaikeata. Omalla kohdalla se taitaa olla just se, että ei halua näyttää että on "heikko" ihminen. En ole koskaan ollut masentunut ja olen jopa ylpeillyt vähän sillä ,että jaksan aina vaan yrittää ja yrittää.
Toinen iso syy on kai sitten tuo median luoma kuva siitä ,että odottavat äidit ovat kaikki kauniita, iloisia ja maailman onnellisimpia ihmisiä jotka vain hymyilee ja silittelee mahaansa...
tuskinpa ne siellä neuvolassa alkaa sulle mitään sanomaan jos sinulla on ollut vaikea sanoa että on paha olla tai masentaa.. sama juttu itellä... en neuvolassa ole sanonut mitään pahasta olosta mut miehelle joo ja sitä se ei kiinnosta.
sinun kannattaa oikeasti ottaa yhteyttä lääkäriin tai neuvolaan...
Onneksi ja samalla tietenkin valitettavasti muutkin näköjään kärsivät samasta kuin itsekin. Minullakin oli eilen neuvola mutta jotenkin tuntuu, että kaikki kohtelevat minua enemmänkin vauvantekokoneena kuin ihmisenä. On aika korkea kynnys lähteä sanomaan, että itseasiassa minun elämäni menee päin p:tä tulevaa vauvaa lukuunottamatta.
Niin ja se kuuluisa puolison tuki. Mitä se on? Toivottavasti löytyy äitejä, joiden puolisot jaksavat tukea ja kannustaa myös huonoina aikoina, eivätkä pidä äitien ristiriitaisia tuntemuksia ja olotiloja vain turhana teatraalisuutena ja huomionhakuisuutena.
Jotenkin myöskin huvittaa se ajatus, että raskauden myötä naisilta pitäisi kadota omaan itseen ja olotilaan liittyvät tuntemukset ja kaikki ajatukset tulisi vain liittyä jälkikasvuun/ tulevaan sellaiseen. Itse en ainakaan haluaisi elävän lypsykoneen ja siivousrobotin kasvattavan lapsiani vaan inhimillisen persoonan.
No tulipa taas vuodatettua. Joka tapauksessa, voimia ja rohkeutta kaikille odottaville äideille!
Mäkin käytin masennukseen fluoxetin lääkettä. jätin sen kun alettiin yrittää lasta. nyt raskaana hormoonit vielä vetää tätä mielialaa alas. Itkettää tosi usein päivittäin. Olen huolesta sekaisin onko tällä vauvalla kaikki hyvin ja onko terve.
En mäkään halua puhua asiasta neuvolassa koska pelkään että ne leimaa mut "hulluksi" ja passittaa vaa psykologille.. mutta eihän se psykologi voi luvata että vauva on terve ja kaikki menee hyvin. Ei se pysty taikomaan rahaongelmat pois. Kyl mä pystyn puhumaan miehelle ja yhdelle ystävälle. ja ei ennenkään ole psykologista ollut minulle apua kun kävin pari vuotta yhden luona syömishäiriön takia kun olin 20v.
Olen raskaana ja viikkoja 12.Tämä on viides ja ei aikaisemmissa raskauksissa ole olo ollut näin huono.Mikään ei kiinnosta haluaisi vain nukkua.Kaikki asiat v*****aa!!!Mies kyseli tänään et mikä on: No minä tietysti siihen et ei mikään anna olla!!!Ja arvatkaa vaan kuinka nyt sit ottaa aivoon kun on ollut koko päivän kuin perseelle ammuttu karhu.Neuvola olis torstaina hmm....Pitäs varmaan puhua siellä jos kehtais.Viimeksi kun kävin neuvolassa niin siellä kysyttiin suoraan et miten henkisesti menee.No minä sanoin et hyvin ja pyh!En tiedä miten mies suhtautuisi jos sanoisin sille et mikä todellisuudessa on.Ja sit vielä sekin tähän päälle et minulla epäillään olevan raskausajan diabetes.Odottelen aikaa äitiyspolille.Kun vaan pääsis äkkiä sinne niin osais edes syödä oikein.Tympeää kun ei oikein voi nauttia raskaudesta kun olo ja mieli on näin huono.Tuntuu et ei vaan jaksaa enää....
Melko pitkään masennuksen alusta.. En kehdannut yli puoleen vuoteen hoitoon hakeutumisen jälkeen myöntää kenellekkään.. Ja ennen hoitoon hakeutumista oli jo kolmisen kuukautta tunnistettavan masennuksen kourissa pyristelyä..
Nyt oon raskaana ja ei hävetä yhtään myöntää neuvolassa tai missään muuallakaan että olin todella pahasti sairas, nyt lääkkeiden avustuksella huomattavasti paremmassa kunnossa.. Elämä maistuu.. Lääkkeitä kuulemma saa jatkaa turvallisesti raskauden ajan niin aijon niin myös tehdä.. Määrää tosin meinaan hieman koittaa vähentää..
Noh.. Pointtina tässä kirjoituksessa on että se häpeä väistyy kyllä ja apu löytyy kunhan sitä jaksaa hakea.. Mulle miehelle avautuminen oli se ratkaiseva tekijä ja hän minut sitten lääkärille juttelemaan rohkaisi..
Voimia..