Kielletty Hedelmä
Yksi syistä miksi itse kävin katsomassa elokuvan on sen jonkinlaisena viitekehyksenä toimiva lestadiolaisuus . Mielestäni uskonasioita elokuvassa käsiteltiin hyvin realistisesti ja uskottavasti kuitenkin elokuvan keinoin. Elokuva sinällään ei kuitenkaan ole tarkoitettu tarkaksi kuvaukseksi vanhoillislestadiolaisuudesta vaan sen teema on monesti nähty nuorten - tässä elokuvassa erityisesti kahden tytön - kasvutarina ja mielestäni tässä se onnistuu paremmin kuin uskalsin odottaa.
Olen lukenut - lähinnä liikkeestä irtaantuneiden taholta - että elokuva kuvaa 70-luvun lestadiolaisuutta. Ehkä paikoin on elokuvan keinoin haluttu tuoda esiin ja korostaa joitakin erikoisia piirteitä, mitkä eivät "ihan sellaisenaan" esiinny nykypäivänä. Elokuva ei mielestäni vedä kuitenkaan uskonasioita överiksi verrattuna Helsingin houkutuksiin, vaan kuvaa henkilöiden kautta nätisti sen että kaikki ei ole mustavalkoista vaan jokaisessa ihmisessä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Helposti olisi ohjaaja voinut kosiskella yleisöä mustavalkoistamalla ja alleviivaamalla. Mielestäni näin ei elokuvassa kuitenkaan tapahdu, kaikkien tuhansien lestadiolaisnuorien onneksi. He varmasti kuulevat muutenkin tästä elokuvasta tarpeeksi kouluissa ja ”firmalla” - kuten ilmaisu kuuluu.
Monessa kohtaa tätä vastakkainasettelua käytettiin elokuvassa mielestäni tarkasti ja lämmöllä. Samaan aikaan kun uskovainen yhteisö kuvattiin mielestäni jopa humoristisesti - sen yhteisöllinen lämpö oli aistittavissa elokuvan ensimmäisistä kohtauksista alkaen. Ehkä nämä asiat vain aukeavat katsojille henkilökohtaisesti eri tavoin.
Täysin pieteetillä ei elokuvaa kuitenkaan voida tehdä, vaan on käytettävä joitan keinoja kerronnan tueksi "valtaväestölle". Toivottavasti ne lestadiolaiset jotka elokuvan käyvät katsomassa (?), eivät ota itseensä pienistä mokista. Saarnat, puheenparret, retoriikka ja lämpö mikä erityisesti Suviseuroissa on leimallista, eivät välity aivan aitoina elokuvasta vaikka yrittävätkin dialogissa seurata lestadiolaista diskurssia. Saarnat ovat turhan "huudettuja", anteeksiannossa ei ole oikeaa puhuttelevaa virettä ja liikkeelle keskeinen käsitys armosta ei pääse esille. En ota myöskään kantaa elokuvan puhujasetien "hoitokokouksiin" joita joku saattaa pitää ahdistavina. Itselleni ne kuitenkin välittyivät vain huolenpitona, jotka joissain kohdissa tuntuivat hiukan manööverimäisiltä ja niihin tarrauduttiin liiaksi. Tapio Liinoja ei mielestäni istunut "setärooliin". Tommi Korpela ei näytä ylipitkäksi kasvaneen sänkipartansa kanssa uskottavalta saarnamieheltä Suviksissa. Malla Malmivaaran rooli Lesbo-Eevana (Marian sisko) on myös näytelty suurin piirtein linjassa mutta jää turhan pinnalliseksi hahmoksi täysin heitteillä olevana entisenä lestadiolaisena.
Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita mielestäni taidokkaasti tehdyssä elokuvassa. Marjut Maristo (Raakel) ja Amanda Pilke (Maria) olivat aivan mahtavan aidon oloisia "lessulikkoja" meikittömän ja mutkattoman oloisina. Erityisesti pidin Mariston hetkittäin eleettömän ja unenomaisen oloisesta karismasta, kuin hän hiljaa huutaisi ”tahdon uskaltaa”.. ja lopussa molemmat uskaltavat eri asioita, eri tavoin. En ole aikoihin nähnyt yhtä hyvää suoritusta nuorelta näyttelijäkaartilta.
Vaikka elokuva pitkälti omistautuu päänäyttelijöidensä varaan, on ohjaaja ollut tarkkasilmäinen myös nuorten miesnäyttelijöiden uskottavuuden kanssa. Puheet ovat takeltelevia, vähän isotteleviakin, mutta kuitenkin kuorien alta paljastuu tavallisia ja kömpelöitäkin nuoria miehiä. Ei siis mitään täysautomaatteja millä olisi saatu aivan liikaa vastakkainasettelua uskottavuuden kustannuksella.
Elokuva ei käsittele ihan perusrippikoulunuoren maailmaa joten en sitten osaa sanoa kuinka tämä "limppari- ja meikkimainos" otetaan vastaan kohdeyleisön piirissä ja osaavatko he arvostaa mielestäni hienoa tarinaa ja poimia sieltä ne asiat jotka siitä itselleni välittyivät. Toisaalta vahvasti esillä oleva tunnepitoisuus ja herkkyys välittyy erittäin voimakkaasti. Tämä mahdollistaa hymähtelyn ja myös myötähäpeän elämisen ikätoveri-ikäisille katsojilleen. Itse tunsin vahvaa eläytymistä ja paikoin tunnistin itseni roolihahmoista, jopa hiukan liikuttuneena ja sitä nyt vain harvoin tapahtuu. Lopulta en jäänyt kaipaamaan muuta kuin Suviksien lauantai-iltoja. Aika lailla täydet pisteet.
Yksi syistä miksi itse kävin katsomassa elokuvan on sen jonkinlaisena viitekehyksenä toimiva lestadiolaisuus . Mielestäni uskonasioita elokuvassa käsiteltiin hyvin realistisesti ja uskottavasti kuitenkin elokuvan keinoin. Elokuva sinällään ei kuitenkaan ole tarkoitettu tarkaksi kuvaukseksi vanhoillislestadiolaisuudesta vaan sen teema on monesti nähty nuorten - tässä elokuvassa erityisesti kahden tytön - kasvutarina ja mielestäni tässä se onnistuu paremmin kuin uskalsin odottaa.
Olen lukenut - lähinnä liikkeestä irtaantuneiden taholta - että elokuva kuvaa 70-luvun lestadiolaisuutta. Ehkä paikoin on elokuvan keinoin haluttu tuoda esiin ja korostaa joitakin erikoisia piirteitä, mitkä eivät "ihan sellaisenaan" esiinny nykypäivänä. Elokuva ei mielestäni vedä kuitenkaan uskonasioita överiksi verrattuna Helsingin houkutuksiin, vaan kuvaa henkilöiden kautta nätisti sen että kaikki ei ole mustavalkoista vaan jokaisessa ihmisessä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Helposti olisi ohjaaja voinut kosiskella yleisöä mustavalkoistamalla ja alleviivaamalla. Mielestäni näin ei elokuvassa kuitenkaan tapahdu, kaikkien tuhansien lestadiolaisnuorien onneksi. He varmasti kuulevat muutenkin tästä elokuvasta tarpeeksi kouluissa ja ”firmalla” - kuten ilmaisu kuuluu.
Monessa kohtaa tätä vastakkainasettelua käytettiin elokuvassa mielestäni tarkasti ja lämmöllä. Samaan aikaan kun uskovainen yhteisö kuvattiin mielestäni jopa humoristisesti - sen yhteisöllinen lämpö oli aistittavissa elokuvan ensimmäisistä kohtauksista alkaen. Ehkä nämä asiat vain aukeavat katsojille henkilökohtaisesti eri tavoin.
Täysin pieteetillä ei elokuvaa kuitenkaan voida tehdä, vaan on käytettävä joitan keinoja kerronnan tueksi "valtaväestölle". Toivottavasti ne lestadiolaiset jotka elokuvan käyvät katsomassa (?), eivät ota itseensä pienistä mokista. Saarnat, puheenparret, retoriikka ja lämpö mikä erityisesti Suviseuroissa on leimallista, eivät välity aivan aitoina elokuvasta vaikka yrittävätkin dialogissa seurata lestadiolaista diskurssia. Saarnat ovat turhan "huudettuja", anteeksiannossa ei ole oikeaa puhuttelevaa virettä ja liikkeelle keskeinen käsitys armosta ei pääse esille. En ota myöskään kantaa elokuvan puhujasetien "hoitokokouksiin" joita joku saattaa pitää ahdistavina. Itselleni ne kuitenkin välittyivät vain huolenpitona, jotka joissain kohdissa tuntuivat hiukan manööverimäisiltä ja niihin tarrauduttiin liiaksi. Tapio Liinoja ei mielestäni istunut "setärooliin". Tommi Korpela ei näytä ylipitkäksi kasvaneen sänkipartansa kanssa uskottavalta saarnamieheltä Suviksissa. Malla Malmivaaran rooli Lesbo-Eevana (Marian sisko) on myös näytelty suurin piirtein linjassa mutta jää turhan pinnalliseksi hahmoksi täysin heitteillä olevana entisenä lestadiolaisena.
Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita mielestäni taidokkaasti tehdyssä elokuvassa. Marjut Maristo (Raakel) ja Amanda Pilke (Maria) olivat aivan mahtavan aidon oloisia "lessulikkoja" meikittömän ja mutkattoman oloisina. Erityisesti pidin Mariston hetkittäin eleettömän ja unenomaisen oloisesta karismasta, kuin hän hiljaa huutaisi ”tahdon uskaltaa”.. ja lopussa molemmat uskaltavat eri asioita, eri tavoin. En ole aikoihin nähnyt yhtä hyvää suoritusta nuorelta näyttelijäkaartilta.
Vaikka elokuva pitkälti omistautuu päänäyttelijöidensä varaan, on ohjaaja ollut tarkkasilmäinen myös nuorten miesnäyttelijöiden uskottavuuden kanssa. Puheet ovat takeltelevia, vähän isotteleviakin, mutta kuitenkin kuorien alta paljastuu tavallisia ja kömpelöitäkin nuoria miehiä. Ei siis mitään täysautomaatteja millä olisi saatu aivan liikaa vastakkainasettelua uskottavuuden kustannuksella.
Elokuva ei käsittele ihan perusrippikoulunuoren maailmaa joten en sitten osaa sanoa kuinka tämä "limppari- ja meikkimainos" otetaan vastaan kohdeyleisön piirissä ja osaavatko he arvostaa mielestäni hienoa tarinaa ja poimia sieltä ne asiat jotka siitä itselleni välittyivät. Toisaalta vahvasti esillä oleva tunnepitoisuus ja herkkyys välittyy erittäin voimakkaasti. Tämä mahdollistaa hymähtelyn ja myös myötähäpeän elämisen ikätoveri-ikäisille katsojilleen. Itse tunsin vahvaa eläytymistä ja paikoin tunnistin itseni roolihahmoista, jopa hiukan liikuttuneena ja sitä nyt vain harvoin tapahtuu. Lopulta en jäänyt kaipaamaan muuta kuin Suviksien lauantai-iltoja. Aika lailla täydet pisteet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.