Otimme noin vuosi sitten koiran.
Ja tätä nykyä suurimmaksi osaksi koira kyllästyttää, ärsyttää ja tympäännyttää minua.
Koska en tällä hetkellä ole työelämässä, olen koiran kanssa KOKO AJAN, aamusta iltaan, 24/7 ja jos minne menen, lähestulkoon aina koira on otettava mukaan, kun ei sitä nyt hyvin kehtaa yksinään kotonakaan seisottaa.
Koira hakeutuu sisällä läheisyyteeni, istuu/makaa vain ja tuijottaa minua.
Se ei tunnu innostuvan leluistaan eikä luistaankaan, tuntuu vaan että on ja tollottaa minua.
Kaksi mieluisinta makuupaikkaa molempien sohvien eessä lattialla ja sohvat yltä päältä karvassa.
Joka toinen päivä sais olla imuroimassa, koko kämppä täynnä karvaa.
Uusi matto menny pilalle luista, karvoista ja kynsistä.
Jos siirryn toiseen huoneeseen, koira lampsii perässä, jos menen kahville tai syömään keittiöön, koira tulee nurkalle tollottamaan, kun ei ole keittiöön lupaa tulla.
Kiellät, korvat luimussa yrittää kuitenkin kohta uudelleen, pitää vaan päästä TOLLOTTAMAAN.
En oikeesti ehkä jaksas tuota enää.
Peruskoulutettu on, enempään ei riitä enää mielenkiintoa.
Aktivoinnista huolehdin kun sille päälle satun, ruokaa toki päivittäin annan, huolehdin rokotuksista ja muutenkin terveydestä.
Mutta muuten koira on alkanut tympiä.
Toki sitä rakastan. Ehkä. Joinakin päivinä.
Sitten saan taas kohtauksen imuroidessa huomattuani paskaksi menneen maton ja karjun siitä koiralle.
Ihanku se nyt auttais.
Nykyään menny siihen, että kun satun koiraa vilkaisemaan, se painaa korvat luimussa päätään, että mitäs minä nyt tein.
Onkos se sitte kivaa? Ei todellakaan ole.
Hellyydenpuuskassa kutsun koiran luokse, silittelen, suukottelen ja lepertelen.
Seuraavassa hetkessä jo sen pelkkä läsnäolo ärsyttää.
En taida sittenkään olla niin koiraihminen.
Ja tätä nykyä suurimmaksi osaksi koira kyllästyttää, ärsyttää ja tympäännyttää minua.
Koska en tällä hetkellä ole työelämässä, olen koiran kanssa KOKO AJAN, aamusta iltaan, 24/7 ja jos minne menen, lähestulkoon aina koira on otettava mukaan, kun ei sitä nyt hyvin kehtaa yksinään kotonakaan seisottaa.
Koira hakeutuu sisällä läheisyyteeni, istuu/makaa vain ja tuijottaa minua.
Se ei tunnu innostuvan leluistaan eikä luistaankaan, tuntuu vaan että on ja tollottaa minua.
Kaksi mieluisinta makuupaikkaa molempien sohvien eessä lattialla ja sohvat yltä päältä karvassa.
Joka toinen päivä sais olla imuroimassa, koko kämppä täynnä karvaa.
Uusi matto menny pilalle luista, karvoista ja kynsistä.
Jos siirryn toiseen huoneeseen, koira lampsii perässä, jos menen kahville tai syömään keittiöön, koira tulee nurkalle tollottamaan, kun ei ole keittiöön lupaa tulla.
Kiellät, korvat luimussa yrittää kuitenkin kohta uudelleen, pitää vaan päästä TOLLOTTAMAAN.
En oikeesti ehkä jaksas tuota enää.
Peruskoulutettu on, enempään ei riitä enää mielenkiintoa.
Aktivoinnista huolehdin kun sille päälle satun, ruokaa toki päivittäin annan, huolehdin rokotuksista ja muutenkin terveydestä.
Mutta muuten koira on alkanut tympiä.
Toki sitä rakastan. Ehkä. Joinakin päivinä.
Sitten saan taas kohtauksen imuroidessa huomattuani paskaksi menneen maton ja karjun siitä koiralle.
Ihanku se nyt auttais.
Nykyään menny siihen, että kun satun koiraa vilkaisemaan, se painaa korvat luimussa päätään, että mitäs minä nyt tein.
Onkos se sitte kivaa? Ei todellakaan ole.
Hellyydenpuuskassa kutsun koiran luokse, silittelen, suukottelen ja lepertelen.
Seuraavassa hetkessä jo sen pelkkä läsnäolo ärsyttää.
En taida sittenkään olla niin koiraihminen.
Vastaukset 49
Vanhimmat
varmasti varoitettu tästä jos koiran ottaa joudut elämään sen kanssa 10-18 vuotta.
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen koirani.
itse aktivointia. Kun joku sen hoitais, tykkäisit koirastasi.
...ja oletko masentunut?
pidän koirista.
Sehän tässä juuri hauskaa onkin, että nytkö en sitten yhtäkkiä pidäkkään.
Koira kun on vielä mukava, tottelevainen (vaikkakin murkkuikäinen tällä hetkellä) ja aina valmiina lohduttamaan ja piristämään, velmuilemaan ja jekkuilemaan.
Olenko masentunut?
Mistä tavan tallaaja tietää, onko masentunut...?
että mikään ei huvita(ei kiinnosta harrastaa) ja kaikki tympii..koirakin.
Mielestäni sinun ei ainakaan pidä koiraasi syyttää siitä että se kaipaa myös toimintaa koska vain tollottaa sinua..eli ryhdistäydy ja ulos lenkille sieltä ihmisten ilmoille ja vaikka kirjastoon uusien kirjojen pariin niin saa aivotkin puuhaa ja koirasi kanssa harrastamaan!!
Jos susta vuoden jälkeen jo tuntuu tuolta niin ehkä olis parempi etsiä koiralle uusi koti! Nuorena koirana se vielä sopeutuis hyvin uuteen kotiin. Jos et jaksa koiran kanssa mitään tehdä, etkä aktivoida sitä mitenkään niin koira ei ole sillon onnellinen. Koiralle karjuminen ei mitään auta sen varmaan tiesitkin.
Minä suosittelen, että etsit koiralle uuden aktiivisen kodin ja painotat että etsit loppuelämän kotia! Se on parempi koiralle ja myös sinulle.
Kiinnitä kuitenkin paljon huomiota siihen kenelle myyt, että älä välttämättä myy ensimmäiselle joka soittaa... hyvänä esimerkkinä kun tuttu oli ottamassa koiraa, niin myyjä myi koiran sille joka ensimmäisenä ehti sen hakemaan. Ihan sama kuka se oli. Joten jos yhtään koirasta välität niin laita ilmoitus apulaan vaikka, niin koira voi saada hyvin kodin äkkiäkin.
Ja ethän ota enää koiraa, jos sinulta ei tuo kerta luonnistu.
Sehän tässä ongelmallista onkin.
Jos jonnekin jonain päivänä pääsen lähtemään niin, ettei koiraa tarvitse ottaa mukaan, tai että koira lähtee jonnekin isännän kanssa, huomaan, että olo on tuolloin aika tyhjä.
Että ikäänkuin jotain puuttuu.
Ja tottakai, koirani puuttuu.
Kun olen sen kanssa koko ajan, niin että lopulta sen jatkuva läsnäolo alkaa ärsyttää ja tympäännyttää, huomaan heti kun koira onkin joskus jossain toisaalla, että jotakin puuttuu.
Hengähdystauon jälkeen tuleekin sitten jo sitä ikävä.
En suureksi suruksenikaan pystyisi koirasta kuitenkaan luopumaan =(
Kyllä minä koiraani aktivoin, vaikkakin en päivittäin.
Se saa juosta maalla vapaana, lenkkeillään silloin tällöin, väkerrän sille tarmonpuuskassa (useasti kumminki viikossa) aktivointileluja pahvitölkeistä, sanomalehdistä ja namuista, heittelen palloa ja huolehdin luita järsittäväksi.
Mutta silti.
Koira kyllästyttää lähes joka päivä.
Ei tämän pitänyt tämmöistä olla.
Huomaan, että kaikesta huolimatta koira rakastaa, palvoo ja jumaloi minua, ja heittäisi suuren sydämensä vaaran jalkoihin minun puolestani, ja siksi minuun sattuukin nähdä, miten pahalla mielellä koirani on, kun sille kyllästyksissäni tiuskin =(
että oot masentunut...vaikket ehkä itse huomaakkaan sitä. Sillä toi mitä kirjoitat kuulostaa tutulta. Mulla oli ihan samanlaista kun jäin kotiin täyspäiväsesti. Hanki jotain seuraa ja käy jossakin...ilman koiraa! Tiedän et se ei oo helppoa mut kannattaa yrittää! Vietä aikaa ystäviesi kanssa ja aloita vaikka uus harrastus!
Muistan kun itselläni oli masennus niin ei kyl kiinnostanut mikään ja koirakin sen huomas! Yritähän piristyä...nauti kevät auringosta ja syö paljon d-vitamiinia!
Niin ja jos sulla on vie kauankin tuo sama tunne niin kyllä itse myisin koiran. koirallekin reilumpaa ja itse kyllä selviät siitä ajan kanssa vaikka aluksi tuntuukin tyhjältä!
Kiitos sinulle sanoistasi, merkitsivät minulle todella paljon =)
Kiitos avusta, olet ehkä oikeassa.
No, paitsi sen koiran myymisen kohdalla... =/
aika,mene ihminen hoitoon!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Onko se sun koiran vika ettet ole terve,ku tuohan on ihan selvää ettei sulla ole kaikki kotona!!!!!!!!
... pystyt päättelemään kirjoitettuani pari riviä tekstiä?
Ansaitsisit varmasti miljoonia psykiatrina, tiesitkö?
Vaihda ihmeessä alaa.
Mua jäi hämäämään se että miksi ihmeessä koiraa pitäisi raahata joka paikkaan mukaan? Totta kai sinulla pitää olla sitä omaa elämää ilman koiraakin, vaikka olisit kuinka työtön tai mitä tahansa...
En toki ota koiraa mukaan joka paikkaan, esim. kauppaan tmv minne koiraa ei SAAKAAN ottaa..
Omia menoja minulla on suhteellisen vähän, harrastuksetkin liittyy pääosin koiraan.
Ja koska asutaan kaupungissa, jos lähden esim. maalle kyläilemään, tuolloin on koirallani hyvät mahdollisuudet päästä juoksemaan vapaana, eikä minulla tuolloin ole sydäntä jättää sitä kotiin.
käy selvästi ilmi ettei se syy kuitenkaan ole koiran vaan sinun. Tai syy on väärä sana, sinä olet nimittäin masentunut, ihan selvästi.
Suosittelen lämpimästi ja oikeasti ammattiauttajaa, netti ei ole oikea paikka tämän kaltaisille keskusteluille. Jo avautumisesi palstalla on oikea suunta.
Kevät on sitä aikaa jolloin herkimmät ihmiset sairastuvat ns. kaamosmasennukseen, vielä ei ole tarpeeksi valoisaa ja matka kesään tuntuu liian pitkältä.
Nyt tartut toimeen ja varaat ajan lääkärille.
Tiedän toki, ettei "syy" tai mikä tahansa ole tuossa meidän koirassa.
Miksi olisi, kun se on ajoittaisista riiviömäisyyksistään huolimatta maailman kultaisin olento?
Turhautumiseni koiraparkaa kohtaan on alkanut myös vaikuttaa suhteeseeni mieheeni... =(
Olet oikeassa, tämä ei ehkä ole oivallisin tapa eikä palsta, mutta...
Hei taidan tietää hyvän ratkaisun myymis ongelmaan: Myy koirasi jollekkin tutulle tai kysy uudelta omistajalta voisitko sitten sen myytyäsi aina silloin tällöin käyttää sitä lenkillä tai muuten vaan käydä tervehtimässä. Niin sinun ei tarvitse luopua siitä ihan kokonaan voisit aina käydä sen luona kun ikävä tulisi.
joitain ongelmia OMAN koirasi kanssa, olisitko HETI ENSIMMÄISENÄ valmis luopumaan siitä, myymään sen pois, miettimättä asiaan mitään muuta ratkaisua?
Minkä ihmeen takia näillä palstoilla jokaisen ensimmäisenä tarjoama vinkki ongelmaan kuin ongelmaan on KOIRAN MYYMINEN..?
Jokainen tällaista ehdottava voisi miettiä saman OMALLE KOHDALLEEN: olisinko MINÄ valmis luopumaan koirastani ensimmäisenä, mikäli ongelmia ilmenisi?
Ongelmiin kun on AINA jokin muukin ratkaisu, kuin se lopullinen. Koirasta luopuminen.
Ajatelkaa nyt.
Kuka voi sanoa omasta koirastaan noin? Ei kenenkään pidä hankkia koiraa, jos ei siitä ole hyötyä tai iloa, vaan päinvastoin. Koiraa tulee rakastaa ja siitä tulee ottaa vastuu sen loppuiäksi, jos semmoisen hankkii.
Mutta sinun on nyt otettava itse vastuu koirastasi vaikka >>väkisin>>, kun sinulla sellainen on.
Jos koira sinua noin paljon riivaa, niin miksi sellaisen hankit?
nimimerkki kuin sinulla, ei ole kovinkaan pätevä toisiakaan moralisoimaan.
Perille meni.
En tiedä miks ihmiset alkaa puhua masennuksesta jos koiraan kyllästyy?
Mulla on ihan samat tunteet koiraa kohtaan. Ärsyttää suunnattomasti se koko ajan perässä lampsiminen. Teen voileipiä-> koira tuijottaa vieressä, harjaan hampaita-> koira tuijottaa ovella, käyn vessassa-> koira odottaa oven takana, vaihdan vaatteita-> koira hyppelee vieressä kun luule pääsevänsä ulos.
Ja kun koiran kanssa tosiaan on 365 pv/v ja vapaa-ajat, ei ihme että senkin naama voi alkaa tympiä.
Eikä sitä helpota tosiaan ne karvakasojen imuroinnit ja muut siivoilut joita koira aiheuttaa jatkuvasti.
..ja arki astuu kuvioon. Silloin sitä näkee onko ollenkaan parisuhde ihminen.
Reiluinta toista kohtaan, kun on huomannut,e ttei ole lainkaan parisuhde ihminen on lopettaa suhde mahdollsimman pikaisesti.
Ai niin, nyt pitikin puhua koira ihmisistä.
Ensihuuma ohi, arki astuu kuvioon ja huomaa, ettei olekaan yhtään koiraihminen...
Yksinkertaisesti koiran hoitajaksi ei tiedä kuinka paljon koira vaatii ja mitä sen kanssa on eläminen jos ei koiraa ole ennen ollut kokemuksesta viisastuu kannattaa etsiä koiralle toinen koti.
Enkö siis olekaan ainoa, joka tällaista potee?
Pientä helpotusta ilmassa...
Kirjoittamasi mietteet istuivat täysin omiini.
Ja totta, miksei sen koiran naamakin voi alkaa tympiä, kun sitä päivät kattelee, jos ihmistenkin keskinäisissä suhteissa se on mahdollista...
Joten miksei "suhteessa" myöskin siihen omaan koiraan...
Välillä koirasta on todella sitä seuraa, sen kanssa touhuilen ja näin päin pois, mutta jos päivä on mennyt muutoin huonosti ja ottaa päähän, ei sillon todellakaan kiinnosta koiruuden jatkuva perässä lappaaminen, tuijottaminen, vahtiminen, suupalojen kyttääminen ja rapsutusten kerjääminen...
Minulla tämä koira ei ainakaan ole ensimmäinen koirani, joten todellakin tiedän, mitä on olla koiran omistaja, mitä se omistajalta vaatii ja millaista on sitoutua hoitamaan koiraa sen 15 vuotta.
Joten teoriasi ei minuun ja koiraani päde.
Vähän samaa olen pohtinut, että olenko ainoa jota voi em. asiat ärsyttää!
Ja ei kai koirarukan naamassa sinänsä vikaa ole, mut kun koira on koko ajan niin kaikessa mukana, että ei kai ihme että välillä tympii.
Joskus sitä toivoo voivansa puuhastella kotona ilman että jaloissa pyörii joku, joka haluaa jotain, tai muuten vaan on partiolaisena paikalla.
Toki se voi j o s k u s olla hauskaa ja herttaista mutta ei suinkaan AINA ja joka päivä.
Kerroit että koiraan turhautumisesi vaikuttaa jo miehesi ja sinun väliseen suhteeseen..? Miten se ilmenee?
Totta puhut, leimataanko tällaiset ihmiset heti ei-koiraihmisiksi, jotka eivät KOKO AJAN ole koirastaan valtavan innostuneita, eivät KOKO AJAN jaksa puuhastella sen kanssa, eivät KOKO AJAN ole sitä mieltä että se on maailman ihanin ja rakastettavin lutuisuus...?
Koska tottahan minäkin ajattelen noin, mutta en totta vie KOKO AJAN, kun tuo partiolainen jaloissa pyörii, on vailla millon mitäkin, tai vain "huvikseen" seuraa ja asettuu toljottelemaan, teimpä sitten mitä tahansa...
En minä sitä ole sen takia piikille viemässä, tai myymässä, en todellakaan, mutta en vain AINA jaksa sen seuraa, tuppautumista, kuonolla tökkimistä, haina laivaa seuraamassa tai muutakaan.
Olenko siis ei-koiraihminen, huono ihminen??
Ovatko kaikki muka NIIIIN koiraihmistä NIIIN koiraihmistä, etteivät koskaan, KOSKAAN myönnä että koiran naama kyllästyttää.
Vaikkakin pienen hetken ajoittain.
Onko se sitten tekopyhyyttä, kun meidän jotka myönnämme että välillä oma koira tympii, väitetään olevan heti suunnilleen eläinrääkkääjiä, kun emme anna koiraamme heti eteempäin "parempaan" perheeseen.
Jep, kun sanoin, että tympääntyneisyyteni koiraamme on alkanut vaikuttaa myös suhteeseeni avomieheeni, se pitää paikkansa.
Saadaan suht usein riita aikaiseksi siitä, kun minua (vaihteeksi) tökkii koiran läsnäolo, sen tuppaantuminen ja minun seuraamiseni, ja ääntäni korottaen käsken koiran matkoihinsa, tai jos koira ei tottele, ja sillä hetkellä sen naama ei yksinkertaisesti ole minun ajatuksissani se kaikkein rakastettavin, korotan ääntäni kunnes koira tottelee, ja mieheni suuttuu tästä.
Hän ei pidä siitä, että minä huudan. Vaikka vain korotan ääntäni.
Ja usein kun hän tulee töistä, ja päivä ei ole minulla mennyt ihan putkeen johtuen juurikin tuosta koirasta, sen käyttäytymisestä, mahdollisesta tottelemattomuudesta tai uhmailusta, mieheni pahoittaa mielensä luullessaan että hän on tehnyt jotain, sanonut jotain, eikä usko kun lähes AINA vastaukseni on että "ei tässä muuta mutta kun tuo koira..."
Hän on lopeensa kyllästynyt kuulemaan sen, vaikka se on totta, eikä enää tahdo sitä uskoa.
Hän vain luulee, että "tuo koira" on minulle oivallinen tekosyy.
Tämä on nyt aika sekava juttu, ja taitaisi jo kuulua tuonne Parisuhde -palstalle =D
Mutta jotenkin näin meillä menee.
Enkä haluaisi mitään sormella osoittelua, haukkumista tai muutakaan ilkeää, sillä itselläni on jo muutenkin paha mieli tämän tilanteen vuoksi =/
Toki jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta silti ei ole pakko loukata toista..
Onko teillä ajoittainen "negatiivinen" suhtautumisesi koiraasi vaikuttanut läheisiin ihmissuhteisiisi?
Vaikka ei kai sitä nyt KAIKESTA koiraa voi syyttää, mutta sinä varmaan ymmärrät mitä tarkoitan...
MIKSIKÖ? KOSKA KOIRA RAKASTAA SINUA!!!!!
Joo, samoilla linjoilla tekopyhyyden kanssa koirien suhteen. Koiraa pitäisi olla koko ajan rapsuttamassa ja pitää vaan söpönä, sen 10-15 v.
Ja mikään ei saa ärsyttää "kun ei koira ymmärrä, tai voi sille mitään".
Niin kuin todettu, koiraan on vaikea suhtautua "negatiivisesti" leimautumatta koiranvihaajaksi tai eläinrääkkääjäksi. Se on kuin jotain suurta syntiä ettei koirasta jaksa aina innostua tai sen karvojen jatkuva imurointi ärsyttää tai sen naama tympii.
En tiedä onko tämä vaikuttanut ihmissuhteisiini, ehkä siinä määrin että saatan olla hermot kireällä joskus koiran takia, mikä heijastuu sitten läheisiin. Mut useimmiten pidän asiasta suuni kiinni, korkeintaan komennan koiran omiin oloihinsa.
Teillä ehkä saattaisi auttaa kunnon pitkät keskustelut miehesi knassa tilanteesta, ettei hän tosiaan elä väärinkäsityksessä että pidät koiraa tekosyynä ongelmiin! Toivottovasti saat hänet ymmärtämään.
Mut edelleen olen sitä mieltä että turha tähän masentuneisuutta sotkea, ellet sitten tosiaan itse koe itseäsi masentuneeksi.
Totta puhut...
Juup, ollaan kyllä tuon ukkosein kanssa keskusteltu asiasta, ja parhaina hetkinään hän ymmärtää kyllä mitä tarkoitan sillä, että vietän aikaani lähes sen 24/7 tuon koiruuden kanssa, enkä aina siedä siltä poikkipuolista käyttäytymistä hermostumatta...
Mutta sitten taas joskus hänkään ei jaksa sitä, että minua ärsyttää ajoittain suhteellisen paljon tuon nelijalkaisen läsnäolo...
Koska ihan tavallisia nuoria ihmisiä tässä ollaan, tavallista arkea eletään..
"Mut edelleen olen sitä mieltä että turha tähän masentuneisuutta sotkea, ellet sitten tosiaan itse koe itseäsi masentuneeksi."
Olen täysin samaa mieltä. Ja ei, en todellakaan koe itseäni masentuneeksi.
Ymmärrän, että on TODELLA vaikeaa yrittää saada asiasta selkoa pelkästään tänne palstalle kirjoitetun muutaman tekstin perusteella, mutta en minä masennusta todellakaan pode.
Ei meidän asunnon yläpuolella leiju raskas tumma pilvi, että kun oven aukeaa, tuntee luissaan ja ytimissään kalvakkaan puistatuksen, täyttä hiljaisuutta ja synkkyyttä ja eteensä tuijottavia olentoja tyhjin silmin =D
Ehei, ihan normaalia elämän ääniä täällä raikaa: naurua, hihityksiä, keskustelua, juttelua, tiskauksen ääniä, ruoanlaiton ääniä, musiikkia, tv-ohjelmia, koiran kynsien rapinaa, luun kaluamista jne jne jne...
Joka aamu sängystä noustaan valmiina uuteen päivään ja niin edelleen, että en minäkään tähän masentuneisuutta sotkisi.
Mutta kun pysähdyn ajattelemaan... en tiedä...
Vaikka tuon koiruuden jatkuva läsnäolo, seuraan tuppaaminen jne ärsyttää ja tympäännyttää ajoittain, kyllä tää asunto aika tyhjältä tuntuis ilman sitä...
Aika kakspiippunen juttu... Tai oikeestaan aika useampipiippuinenkin...
Heh, ehkäpä masennus on sitten väärä diagnoosi kohdallasi. En tosin kuvitellutkaan, että siellä aikasi kuluksi nyhräisit ranteita auki kynsiviilalla. Se vain on selvä, että kun taloudelliset huolet painavat ja neljän seinän sisällä tulee vietettyä paljon aikaa, olo ei ole hilpein mahdollinen. Sitä voisi kutsua masennukseksi, mutta yhtä hyvin vaikka tympääntyneisyydeksi. Ja keneen tahansa, koiraan tai ihmiseen, tympääntyy, jos sitä/häntä pitää KOKO AJAN katsella.
Älä ainakaan tunne turhaa syyllisyyttä tympääntyneisyydestäsi! Selvästi välität koirastasi ja olet hyvä emäntä.
Hehee, kiitos sinulle Kualeppi =)
Kovasti olen saanut hyvää mieltä teiltä tänne kirjoittaneilta, JÄRKEVILTÄ kommentoijilta, arvostan suuresti anonyymia apuanne =)
sinua hyvin, vaikka itse en ole koskaan koiriin kyllästynyt. Päinvastoin, niistä on ollut suunnattomasti apua, kun muuten on tuntunut, että kaikki kaatuu päälle.
Sinuun mennen, olisiko mahdollisuutta kokeilla sijaiskotia koiralle, vaikka vähäksi aikaa?
Silläaikaa voisit selvittää itsellesi, haluatko jatkaa elämää ilman koiraa, vai et?
Voisi olla ihan hyvä kokeilu, sinulla olisi myös mahdollisuus saada koirasi takaisin, mutta jos myyt koiran, se on niin lopullista sitten.
En tiedä, onko ajatus hyvä, vai ei, mutta minä kyllä miettisin tuollaista vaihtoehtoa.
asiallisesta vastauksestasi.
Luin kaikki viestit ja kovasti koitan ymmärtää, mistä tässä nyt on kyse.
Meillekin tuli koira suunnilleen vuosi sitten, mutta en silti pysty samastumaan tunteisiisi. Olen itsekin tosi paljon koiran seurassa, mutta se ei käy hermoille kuvailemallasi tavalla. Ok, ainainen ulkoilu joskus rasittaa, kun "normaalisti" olisin vain lojunut sisällä. Siinäkin on kuitenkin älyttömästi hyviä puolia; virkistyy ja reipastuu itsekin koira väsyy ja on rauhallinen.
Minkä tyyppinen koira sinulla mahtaa olla? Koirien vaativuudessa ja seuranhakuisuudessa on varmaan suuria eroja. Meillä on yleisihmisrakas ja kiltti yksilö, mutta ei se käyttäydy kuvailemallasi tavalla. Se keskittyy välillä ihan yksin omiin leluihinsa ja luihinsa ja joskus vain makoilee. Ainoastaan jos se tietää ulkoiluajan olevan lähellä, se vahtaa liikkeitäni ja reagoi pomppaamalla ylös pienestäkin virikkeestä.
Koitin miettiä, mikä ajaa koirasi kyttäämään sinua koko ajan. Ehkä se ei osaa rentoutua seurassasi täysin, sillä olet itse kertonut, että saatat suuttua sille ns. aiheetta. Ainakin koiran logiikan mukaan. Voihan olla, että arvaamaton käytöksesi saa sen tarkkailemaan sinua entistä tarkemmin.
Miten reagoit koiran läsnäoloon arjessasi? Vaihdatko koko ajan itse katseita sen kanssa, kommunikoit sen kanssa ja kosket sitä ohimennen? Tämä kaikki virittää koiraa kiinnittämään huomionsa sinuun. Entä jos koittaisit olla vain kuin sitä ei olisikaan. Ei vihamielisesti, mutta määrätietoisen välinpitämättömästi. Kun sitten olisi aika tehdä jotain sen kanssa, anna sen huomata, että nyt on sen aika. Pikku hiljaa koiran pitäisi oppia tulkitsemaan sinua ja toteamaan, että jaha, nyt ei kannata vahdata.
Tekstisi mukaan selvästi elämäsi pyörii liikaakin koiran ympyröissä. Koirasi tuntuu olevan ajatuksissasi, negatiivisessa mielessä. Tosin paljon kotona ollessa asia vain on näin ja jos ei ole töitä, niin ei ole. Varmasti itse osaat parhaiten ajatella, miten saat itsesi irtautumaan sopivasti lemmikistäsi. Onko se sitten vain oven sulkeminen väliltänne, kun tosiaan tahdot olla omissa oloissasi.
asiallisesta vastauksestasi!
Tekstissäsi oli paljon järkevää pointtia.
"Meillekin tuli koira suunnilleen vuosi sitten, mutta en silti pysty samastumaan tunteisiisi."
Noh, tuo on ihan normaalia, koska epäilinkin että tämä minun suhtautumiseni tuohon koiraani on jotenkin täysin muista poikkeavaa...
"Minkä tyyppinen koira sinulla mahtaa olla? Koirien vaativuudessa ja seuranhakuisuudessa on varmaan suuria eroja."
Koiramme on palveluskoirarotua, jota käytetään seura-, vahti-, suojelu-, palvelus- ja paimenkoirana.
Kyllä meidänkin koira makoilee; ei se koko ajan kävelemällä kävele perässäni, mutta sitä mukaa kun itse muutan olinpaikkaani, koira siirtyy mukana makaamaan niin, että näkee minut, ja seuraa sieltä jokaista liikettäni (tästä taisi olla oma ketjunsa tuolla jossain).
"Koitin miettiä, mikä ajaa koirasi kyttäämään sinua koko ajan. Ehkä se ei osaa rentoutua seurassasi täysin, sillä olet itse kertonut, että saatat suuttua sille ns. aiheetta."
Luulen, että tässä olet aivan oikeassa. Olen itse miettinyt samaa, että koiraparkani ei nykyään osaa varmaankaan täysin rentoutua juuri sen takia, ettei se tiedä, mistä minä sille seuraavaksi kilahdan =(
Ei ole tosiaankaan kivaa, kun oman koiran katseessa häilyy epävarmuus siitä, miten sen tulisi olla, missä sen tulisi olla, mitä sen tulisi tehdä...
Ongelma tässä jauhamassani asiassa ei siis piile koirassani: se piilee ihan omassa itsessäni, ja sehän on jo plussaa, että tiedän ja myönnän sen, eikö vain? =)
"Miten reagoit koiran läsnäoloon arjessasi? Vaihdatko koko ajan itse katseita sen kanssa, kommunikoit sen kanssa ja kosket sitä ohimennen?"
Hmmm... hyvä kysymys, nyt kun aloin miettiä...
Koska koira makoilee useimmiten jossain lähimaastossa kun jotain arkiaskareita touhuilen, kyllä minä siihen otan katsekontaktia, mutta en mitenkään tietoisesti.
Kun käännyn ohimennen katsomaan koiraan jotain tehdessäni, tapaan tottakai sen katseen kun se minuun tuijottelee (ei mitenkään murhaavasti, vaikka ehkä syytä olisi, vaan lempeästi seurailee, tai jotenkin miettivästi)
En minä mitenkään yltiöpäisesti kommunikoi koiran kanssa koko ajan, enkä tuppaa koskettamaan sitä joka kerran ohi mennessäni.
Tottakai puhun koiralle tarvittavat asiat, kuten "menetkö ulos?" jos näyttää siltä että koiralla on kintut ristissä, tai "syömään" kun on ruoka-aika, tai tarvittaessa kiellän, käsken pois edestä tmv.
On myös hetkiä, jolloin pysähdyn silittelemään koiraani. Tämä tapahtuu aina niin, että itse teen tähän hellittelytuokioon aloitteen kutsumalla koiran luokseni.
Jos koira tulee itse kuonollaan tökkimään kesken jonkin arkiaskareeni, tunkee päänsä syliiini kerjäten huomiota, käsken sen pois, koska laumanjohtajana minä päätän hellimistuokiot, samoin kuin yhteiset leikkituokiot, lenkillä kulkusuunnan jne jne...
"Entä jos koittaisit olla vain kuin sitä ei olisikaan. Ei vihamielisesti, mutta määrätietoisen välinpitämättömästi."
Olen miettinyt itsekin, että pitäisikö minun yrittää olla muutama päivä (?) ottamatta tiedostamattomastikaan katsekontaktia koiraani.
Mitä se ihan sanalla sanoen koiralle tarkoittaa, jos omistaja ns. vilkuilee siihen ajoittain, ottaa sen katsekontaktin?
Meneekö koira siitä jotenkin varuilleen, että häh, mitä nyt, eikä uskalla eväänsä liikauttaa...?
Pitääkö koirakin sitä "kyyläämisenä"? ;)
"Tekstisi mukaan selvästi elämäsi pyörii liikaakin koiran ympyröissä. Koirasi tuntuu olevan ajatuksissasi, negatiivisessa mielessä."
Jep jep, näinhän se on.
Pakosti suurin osa koiran hoitamisesta, sen kanssa puuhailusta jne on minun heiniäni, koska mieheni tekee kokopäivätyötä vuorotyössä.
Kun mieheni sitten on kotona ja on menossa jonnekin muualle kuin töihin, hän useimmiten ei pysty ottamaan koiraa mukaansa, koska menee yleensä tekemään esim. autoremonttia jonnekin, eikä pysty koirasta samalla "huolehtimaan".
Joskus hän ottaa koiran mukaan, mikäli se on mahdollista, esimerkiksi mennessään vanhempiensa luona käymään, koska appivanhempani rakastavat koiraamme kuin lastenlastaan =)
Tuolloin saan itse aikaa hengähtää.
Joskus käyn toki itsekin jossain niin, että jätän tietoisesti koiran kotiin; kaupassa tottakai, kavereiden luona, vanhempieni luona ja myös lenkille lähden ajoittain ilman koiraa.
Luin joskus jostakin, että on suuri kunnian osoitus, mikäli koira jo pentuna valitsee perheenjäsenistä juuri sinut emännäkseen/isännäkseen.
Ja tottahan se on.
Sehän on mitä suurin luottamuksen osoitus koiralta.
Meillä koira valitsi heti pentuna minut emännäkseen. Tämä siksi, että jo tuolloin se olin minä, joka pennun kanssa enemmän vietti aikaansa, opetti sisäsiistiksi (mikä tapahtuikin parissa viikossa onneksi) opetti peruskäskyt, ruokki, harjasi jne jne jne.
Alkuun koiramme itki perääni ollessaan pieni pentu, jo kun menin suljetun oven taakse esim. vessaan.
Tuolloin meneteltiin niin kuin pitikin: pysyin oven takana vaikkakin sitten peilille irvistellen aikani kuluksi, kunnes pentu oli rauhoittunut ja lakannut itkemästä.
Sitten avasin oven ja tulin näkyville muina miehinä.
Sama homma jos lähdin jonnekin niin, että pentu jäi kotiin joko yksin tai mieheni kanssa.
Lähtiessä ei mitään heiheirakasäidinpikkumussukkatulenihankohtatakaisinnopärjääthänsinävarmasti, vaan pikainen "heippa" ja ovesta ulos.
Kun tulin kotiin ja pentu hulluna hyppi ja pomppi kuin vieteripupu vierellä, en huomioinut sitä mitenkään, ennen kuin seisoi kiltisti neljällä tassullaan ja lakkasi vouhottamasta.
Tämä tepsi äkkiä perään itkemiseen kun pentu tajusi, ettei lähtemisessäni ole mitään hätää: äiti tulee kyllä aina takaisin.
Että ei se tuo koiruus pode eroahdistusta, että siksi minua vahtaisi.
Se varmaankin kuuluu vain laumaelämään se, että laumanjäseniä, myös niitä laumanjohtajia, seuraillaan ja tiiraillaan että pysyy lauma koossa.
Koska olen huomannut, että laumassa oleminen on tuolle meidän koiralle tärkeää.
Parhain rangaistus tottelemattomuuteen tmv kun meidän koiralle on juurikin se laumasta eristäminen.
Kun koira pitää joskus saada jäähylle, parhain keino näpäyttää sitä on viedä se toiseen huoneeseen ja sulkea ovi.
Johan tepsii ja rauhottuu koira, vaikka olisi meno ollut miten villiä.
Kun koiran menee sieltä hakemaan takaisin lauman pariin, löytää koiran makaamasta ihan surkeana että hö, näin mulle teitte...
Joops...
Tästä tuli nyt aika pitkä sepustus, mutta tulipahan valaistua ainakin lisää tätä touhua...
Kyllä se taitaa olla tämän oman lantun sisältö, mikä pitää saada järjestykseen juurikin ottamalla välillä etäisyyttä tuohon karvakekoon.
Ns. omaa aikaa.
Kyllä se siitä...
Oli mielenkiintoista lukea vastineesi, kiitos siitä. Tosi paljossa olet ainakin menetellyt ihan niin kuin oppikirjoissa lukee. Kuten itse sanoitkin, ongelma ei taida olla koirassa.
Tuo katsekontaktiasia ja arkinen kommunikointi koiran kanssa oli ehdotus, mitä kannattaa miettiä. En ikävä kyllä itse ole niin tietoviisas, että osaisin sen tarkemmin analysoida katseen merkitystä ihmisen ja koiran välillä. Sanotaan, että luottavainen koira ei hätkähdä omistajansa tuijotusta. Epävarman koiran taas voi ajatella pitävän katsetta merkkinä siitä, että kannattaa valpastua. Onhan näitä monenlaisia yksilöitä, jotkut virittyvät katseesta heti ja alkavat viuhtoa hännällään odottavasti.
Toivottavasti pääset jotenkin eteenpäin ongelmasi kanssa, jos vaikka muutos tapahtuukin sitten vain omassa mielessäsi. Kylläkai ihminen voi olla koiraihminen olematta silti koko aikaa lääpällään lemmikkinsä kaikkiin ominaisuuksiin...
Ei tässä itsekään mitään käveleviä koirankoulutusoppaita olla, vaikka aika paljon noiden karvaturrien päälle ymmärränkin, mutta kaipa tämä tästä...
Hyvää kevään tuloa sinulle!
Hei hei, sei-sei... ;)
Tämä on kyllä mielenkiintoisin ketju, johon ole täällä törmännyt. Onneksi kovin moni keskenkasvuinen ja ajattelematon ihminen ei ole eksynyt sinua tänne mollaamaan; se kun tahtoo olla palstan ongelma.
Tunteesi ovat varmasti tuttuja monelle kotiäidille ja -isälle, jotka joutuvat olemaan lapsen kanssa kotona 24/7. Moni ei vain uskalla myöntää, että oma, kauan kaivattu lapsi toisinaan vituttaa. Johan sellaista äitiä/isää pidettäisiin suorastaan ihmishirviönä, vaikka tunne on täysin ymmärrettävä, eikä tietenkään tarkoita sitä, etteikö lastaan rakastaisi. Sama koiran kanssa.
Kotona kököttäminen ei tee hyvää kenellekään pitemmän päälle. Itse olen ollut työttömänä vuoden, ja vaikkei minulla koiraa olekaan, tunnen että tilanne kiristää väistämättä välejä puolisoonikin. Voi itse asiassa olla, että koirasi jopa pitää mielenterveyttäsi yllä, koska sen takia olet kuitenkin pakotettu käymään lenkillä yms. Ehkäpä miehesi on vähän oikeassakin siinä, että käytät koiraa ikään kuin tekosyynä ärtymykseesi, kun todellisuudessa olet ärtynyt kaikkiin: sekä koiraan, mieheen että itseesi.
Vaikuttaa todellakin siltä, että olet masentunut, niin kuin tässä on arveltukin. Se, ettei mikään oikein huvita on selvä oire, ja varsin pirullinen oire onkin. Onhan nimittäin vaikea alkaa selvittää ongelmiaan, kun sekään ei tietenkään huvita eikä tunnu vaivan arvoiselta. Kallonkutistajalle juttelusta saattaisi olla apua, mutta kyllä minä suosittelisin samaa kuin monet muutkin tuossa aiemmin: hommaa enemmän aikaa itsellesi, vaikka väkisin. Ole vähemmän koiran kanssa. Se ei kuitenkaan onneksi ole vauva, joka tarvitsee jatkuvaa hoivaamista. Vie koiruli vaikka hoitoon vanhemmillesi(vai olivatko ne miehesi vanhemmat)viikoksi tai pariksi, jotta ehdit ikävöidä sitä. Sen jälkeen osaat taas vähän aikaa arvostaa omaa pikku murrikkaa paremmin.
Voimia! Onneksi on taas kesä tulossa, silloin kaikki yleensä tuntuu paremmalta, vaikka kevät saattaa monelle masentuneelle ollakin oikea kiirastuli.
Iso kiitos sinulle piristävästä viestistäsi =)
Koska juuri näinhän se on; kauan kaivattu ja odotettu pentu saapui n. vuosi sitten, ihanaa leijonat ihanaa..
Melkein vuosi tässä on mennyt ihan nappiin, tuo karvaturrikka on ollut isosti avuksi, seuraksi, kaveriksi sun muuksi pitkinä iltoina, kun mies on ollut töissä.
Nyt vain yhtäkkiä on alkanut tuntua, että ENTÄS JOS ei tarvitsisi edes yhtenä päivänä ajatella koko otusta.
On totta, ettei se ole koiran vika.
Kaikkihan tässä painaa päälle: työttömyydestä johtuvat taloudelliset ongelmat, työnsaannin heikot näkymät, taloudellisista ongelmista johtuvat ajoittaiset riidat puolison kanssa...
Ja sitten kun alkaa koiran naama tympiä.
Aloin purkaa tätä vyyhtiä juuri tuon koiran kannalta siksi, kun koin sen tässä tärkeimmäksi asiaksi: kaiken keskellä, eikö sen kuuluisi olla piristävää ja mukavaa kun on ainakin yhden ystävän taattu seura tiedossa, vaikka kaikki muu kaatuisikin niskaan.
Kun toinen on aina niin iloinen minut nähdessään.
Miksi se ärsyttää minua?
Eihän se nyt koiran vika ole, jos ei näy töitä tai jos on taas tullut sanailtua puolison kanssa =)
Kaikkein viattomin osapuolihan se tuo turrikka on.
Ja olet oikeassa siinä, että koirasta on varmasti ollut apua siinä, etten jumiudu vain paikoilleni.
Koska tottakai koira tuo sisältöä päivään: tarpeilla käyttäminen, ruokkiminen, aktivointi, lenkkeily, koulutus jne jne...
Ja tietenkin siitä on paljon myös iloa ja jo kokonsa puolesta myös turvaa: nykypäivänä kun tuntuu kaikenmaailman hörhöjä olevan paikat pullollaan, ei pelota iltaisin kyhnöttää sohvannurkassa tai lähteä ulos lenkille, kun on tuo jässikkä seurana, korva, kuono ja silmät tarkkana pitämässä huolta (eikä pidä käsittää että koira pomoilee).
Minäkin olen suhteellisen kiitollinen siitä, ettei tähän ketjuun ole kovinkaan moni ajattelematon ihminen tullut päätään aukomaan, koska en todellakaan kaipaisi sellaista tällä hetkellä.
Ymmärrän sinua. Ja niin taitaa moni muukin ymmärtää. Kenelle ei tulisi välillä tympääntymistä... Lapset sentään ovat joskus pois jaloista, mutta koirat ei :)
Meilläkin on 2 koiraa ja tottakai kaivattaan joskus sitä omaa-aikaa! Viedään viikoksi-kahdeksi jommankumman vanhemille pari-kolme kertaa vuodessa. Voi että on ihana olla vaikka vaan omassa kodissa ilman jatkuvaa miettimistä, että milloin nuo pitää viedä taas ulos. Hoito aikana tulee jo iso ikävä sekä muistaa miksi se oma koira olikaan niin rakas.
Suosittelen lämpimästi, jos vaan saatte hoitoon jonnekkin.
Ja on todella paljon ihmisiä jotka miettivät, ottaisiko oman koiran, mutta eivät "uskalla". Sellainen ihminen ottaa varmasti mielellään hoitoon vähän pidemmäksikin aikaa ;) Rohkeasti vain ilmoitus tai vastaile noihin "otetaan hoitoon" ilmoituksiin.
Tsemppiä sinulle ja hyvää kevään odotusta!!
Taidan alkaa harkita tuota hoitoon viemistä...
Ehkä voitaisiin me kokeilla alkuun vaikkapa yhden viikonlopun verran..
Jos en minä, eikä koira siihen kuole, niin jatkoa voisi seurata hoitokeikoille pidemmiksikin ajoiksi... =)
Mammalomaa, huoh, ehkä sitä tässä just kaipailisin...
(koiruus muuten juuri talsi tuohon selän taakse ja kävi örähtäen pitkäkseen)
Kiitos sinulle viestistäsi, ja toivotan minäkin sekä sinulle, että karvapörriköillesi (elleivät ole karvatonta mallia) oikein ihanaa kevään tuloa...! =)
tuoreimman aloituksen koskien meidän perheen koiranhankinnasta. Koiraan kuten aviomieheen sekä lapsiin kyllästyy joskus. Koiran haninta pitää tehdä sillon kun on itse on siihen kypsä. Nuori sinkkumies tai nainen ei siihen ole. Kannattaa järjestää niitä omia aikoja siten kuten joku jo neuvoi. Ulkoiluttajia löytyy ilmoituksien kautta...
"Koiran haninta pitää tehdä sillon kun on itse on siihen kypsä. Nuori sinkkumies tai nainen ei siihen ole."
En nyt ole varma tarkoititko tällä minua, mutta kerrompa silti mahdollisesti oikaistakseni, että minä en ole "nuori sinkkunainen" vaan avoliitossa elävä nainen jolla on useamman vuoden kokemus koirista.
Ihan vain niin kun selvennykseksi...
"Minkä tyyppinen koira sinulla mahtaa olla? Koirien vaativuudessa ja seuranhakuisuudessa on varmaan suuria eroja."
Koiramme on palveluskoirarotua, jota käytetään seura-, vahti-, suojelu-, palvelus- ja paimenkoirana.
Ei oikein auennut...
Tsemppiä! :-)
piloilla, jatkuvati joku hurtta vaatimassa jotain, yksikin vetää tirsuja punkassa kun tätä kirjoitan. voi vee... tää on hauskaa..