..tai sen aika on mennyt ohi? Voi rakastaa toista edelleen, mutta tietää, että se hetki, jolloin kaikki (yhteinen elämä) vielä olisi ollut mahdollista on mennyt. Tai siis, että mennään jonkin rajan yli, josta ei ole paluuta. Itselläni on niissä pidemmissä ja lyhemmissäkin suhteissa selkeästi se hetki, jolloin tiesin, että tämä on tässä. Tunnistaako kukaan? Itselläni on tapana katsoa mikä ihminen on, en ole koirakoulun kannalla, vaikka toki me opetamme toisia siitä miten meitä tulee kohdella. Mutta kun ikää on riittävästi, ihminen ei paljonkaan pysty muuttumaan vaan tietyt perusominaisuudet vaan pahenee, esim. nuukuus, pettäminen tai tapa valehdella.
Itselläni on tapana katsoa parisuhde loppuun asti eli ymmärrän toista, katson, toki annan palautetta ja mahdollisuuksia mutta sitten tulee se jokin kohta, jonka jälkeen tietää, että paluuta yhteen ei ole, vaikka suhde sen jälkeen jonkin aikaa jatkuisi. Ja kun suhde on loppu siihen en palaa.
Vastaväitteitä, kommentteja?
Itselläni on tapana katsoa parisuhde loppuun asti eli ymmärrän toista, katson, toki annan palautetta ja mahdollisuuksia mutta sitten tulee se jokin kohta, jonka jälkeen tietää, että paluuta yhteen ei ole, vaikka suhde sen jälkeen jonkin aikaa jatkuisi. Ja kun suhde on loppu siihen en palaa.
Vastaväitteitä, kommentteja?
Vastaukset 6
Vanhimmat
jouduin seinää vasten. mä annan varmaan anteeksi aika paljonkin, jos osaa selittää, miksi toimi niinkuin toimi (vaikka olisi mokannut paljonkin) ja jos jotenkin voin kuvitella, että toinen on vilpitön ja jotenkin mokastakin voidaan keskustella rehellisesti ja jos yhteistä tahtoa ja rakkautta riittää jatkaa JA -- tämä on se raadollisin kohta - jos, niin mitenkähän tämä ilmaisisi kauniisti, jos siis vielä haluan ko. henkilöä. siis jos seksi toimii, suhdekin jatkuu - jos jonkinlaista kommunikaatiovalmiutta on.
mutta jos jostain tulee fiilis, ettei toinen halua oikeasti yhteistä tulevaisuutta - olipa sen pituus määritelty sitten vaikka joka päivä uudelleen - kyllä siitä tunteesta alkaa ns. "lopun alku". mun mielestä rakkaussuhteen on perustuttava molempien haluun olla yhdessä. en jää roikkumaan, enkä kerjää jäämään... ihan itse pitää aktiivisesti osoittaa haluavansa olla yhdessä tai kävellä mun luo.
todella hyvä kysymys!
Kysymys ei ole ehkä ihan näin yksiselitteinen eli koska rakkaus loppuu tai aika on mennyt ohi …
Käsitykseni on että rakkaus ei lopu koskaan. Rakkaus on universaali tunnetila josta jokainen saa osansa kykyjensä ja sen oivaltamisen mukaan. Se on siis kuin H2O jota hengität ja josta voit nauttia tai olla nauttimatta aina sen mukaan oivallatko sen olemassa olon vai ei.
Tunne kahden ihmisen välillä alkaa kun molemmat ovat samalla "aaltopituudella" ja kokevat toistensa läsnäolon kiinnostavana ja miellyttävänä. Ihminen on kuitenkin yksilö ja jossain vaiheessa tapahtuu se ns. "erilleen kasvaminen" jolloin nämä kaksi yksilöä ovat kehittyneet eri suuntiin ja näin irtautuvat toisistaan ajatuksiltaan, arvoiltaan, elämäntavaltaan ja tavoitteiltaan. Eräänä kauniina päivänä se henkilö joka kerran tuntui siltä oikealta onkin aivan kuin joku muu, etäinen ja erilainen kuin se johon kerran tutustuit …
Ihminen muuttuu, kehittyy ja kasvaa koko ajan eikä mikään ole pysyvää. Paitsi rakkaus :)
laista eikä aina eri suuntiin. Lähes 29 v. rakastunut yhteen ihmiseen, eikä se ole ohi vieläkään. Ihminen kyllä kehittyy, kasvaa ja muuttuu, muttei aina eri suuntaan. "Mikään ole pysyvää. Paitsi rakkaus :)"
rakkaus on ikuista mutta kohde vain muuttuu ;)
Tiedän mitä tarkoitat tuolla. Itselläni oli pitkä suhde, vajaa 10v, mutta jossain vaiheessa tiesin, ettei se johda mihinkään. Tunsin ja tiesin, että eroamme jossain kohtaa joka tapauksessa, mutta ei suhdetta toki sillä asenteella eletty. Se oli vaan se sisäinen tunne jossain syvällä. Jännä juttu, se sisäinen fiilis mikä tulee, kun tietää että juttu tulee loppumaan. Tuo oli myös hyvä pointti, että ihmiset eivät perusluonteeltaan muutu..se varmasti on se tekijä, joka pistää miettimään ja lopulta lähtemään.
kunnolla alkanutkaan? Vaan sen esteenä oli hurjia asioita... Jumala koettelee rakkautta, miten vahvaa se on, kuljetko perille asti, uskotko siihen, uskotko siihen, uskothan siihen.. Jumala opettaa - totta joskus ehkä ihmisen muodossa - toinen toisiamme opetamme. Tietämättä, taitamattakin. Rakkaus on kuin puhdas vesi, kaiken elävän välttämättömyys. Joskus se on suolaista, kuin valtameri jonka rantoja voi rakastunut koluta. Laulaen tunteitaan meren pauhuihin. Se on symbioosi veden, ilman ja ihmisen.
Unettomat rakkauden yöt. Kaipuu, intohimo, todellisuus? Symbioosi kahden sydämen ja maailman kanssa. Se on lupaus ikuisesti kestävistä tunteista joiden alkuvoima saa kaiken kasvamaan, suuntaan tai toiseen.
Oppi valmistaa, ihmiset valmistavat toisiaan, onko jokainen rakkaus jotain läpikäytävää, arvossaan juuri niin tärkeää kuin jokainen on, matkalla kohti sitä suurinta? Onko suurinta rakkautta vai ovatko kaikki yhtävertaisia?
Valmistaako elämä sellaiseen tilaisuuteen parhain mahdollisin tavoin jossa kaikki ympäröivä sulautuu yhteen kauniin tavoin.
Kauniskin voi kadota, kauneus sydämestäkin voi kadota, kuunnellako sydämen ääntä joka kauneudesta visertää, osatako sitä oikein vaalia.
Pohdin.