Kun mania iski...Viime kesänä se joka keväinen masennus jatkui yli juhannuksen, vei värit maailmasta ja ilon kaikesta. Opiskelut sain jotenkuten toukokuussa hoidettua ajan tasalle, ja kesäduunissa sinnittelin miten parhaiten kykenin. Maailma ei ollut harmaa, se oli musta. Itkin. Toivoin kuolemaa. Säälin poikaani; millainen äiti olinkaan! Sairas ja hermoraunio. Silmittömiä raivareita, pohjatonta toivottomuutta, ei huomista. Avioliitto täysin pystyyn kuollut ja tylsä, ei henkistä yhteyttä, ei seksiä. Nothing. Halusin paeta, kadota, lakata olemasta.
Vuosia aiemmin minulla oli pitkään jatkunut hypomaaninen jakso. Opiskelin, kävin töissä, hoidin pientä poikaani. Nukuin vähän. Jynssäsin kotia. Ravasin lenkillä. Puhkuin energiaa, selvisin kaikesta. En polttanut, juonut kahvia tai dokannut. Olin täydellisen uskollinen miehelleni. Pidin itseäni superihmisenä, mutten yliluonnollisena.Masennukset tulivat keväisin. Viime keväänä se pahin.
Heinäkuussa tapasin miehen. Toisen miehen, netissä. Masennus oli alkanut hellittää, kesä oli parhaimmillaan. Yht´äkkiä elämässä olikin sisältöä. En ollut pettäjätyyppiä, enkä kiinnostunut yhdenillan jutuista ja kertakäyttöseksistä. Joskus teinivuosina sitä tietenkin olin harrastanut, epämääräistä seksikohellusta. Juomista myös. Mutta nyt... Minä olin naimisissa oleva nainen, yli kolmenkymmenen. Tuleva sossutäti...:-) Mania tuli kuin veturi, ja jyräsi alleen. Aloitin intohimoisen, sekopäisen, kiimaisen ja rakkauden (?) täyttämän suhteen myöskin varattuun mieheen. Koko elämäni järkkyi. Elin täysin hänen lumoissaan, ajattelin häntä jokaisen valveillaolo hetkeni. Ja niitä hetkiä oli paljon. En osannut nukkua enää. Istuin öisin parvekkeella tupakoimassa. Aloin juoda kotona iltaisin. Todella suuria määriä.Tapasin häntä aina kun mahdollista. En piitannut kiinni jäämisen riskeistä. Roikuin todellisuudessa osittain, hoidin kotia jotenkuten. Lopetin kesätyön elokuun alkuun. Opiskelut laitoin jäihin syyskuussa. Juominen ja ketjupolttaminen räjähtivät käsiin. Sama se joinko päivällä vai yöllä. Mies oli täysin ymmällään, ja minä syytin häntä. Poika vietti yhä useammin viikonloput mummolassa. Seksin himoni oli suunnaton. Olin valmis kaikkeen, s/m-leikkeihin, mihin tahansa. Himollani ei ollut mitään määrää. Pukeutumistyylini muuttui. Otin lävistyksiä. Tunsin suunnatonta, jumalaista yhteenkuuluvuutta sen toisen miehen kanssa. Halveksin muita, kävelin kaupungin katuja kännissä kuin käki ja tunsin olevani jumalatar.Polttelin pilveä. Valvoin, olin syömättä, elin kahvilla ja tupakalla. Laihduin. Huudatin musiikkia taukoamatta, katselin väkivalta elokuvia. Noina aikoina itsestäni ottamissa kuvissa esiintyy mielipuoli. En tunnista itsekään itseäni niistä. Demoni.
Mielenterveystoimistossa diagnoosi tehtiin alle puolessa tunnissa. Otin vastaan 3 kk sairasloman, mutten koskaan hakenut minulle määrättyjä lääkkeitä. Maaninen vaihe talttui joulua kohden mentäessä. Palasin opiskelujen pariin häntä koipien välissä. Osoitin katumustani siivoamalla. Paikat alkoivat taas kiiltää. Tupakka jäi yhä useammin sytyttämättä, viinipullo juomatta. Ihmeellistä toista miestäni en lakannut tapaamasta kokonaan, enkä tiedä koska olen kykenevä suhteen lopettamaan... Mutta pitkät puhelut hiipuivat, yliluonnolliset sähköpostit lakkasivat kulkemasta. Aloin nähdä hänet ihmisenä, en "paholaisjumalana".
Nyt, tällä viikolla. Kevätaurinko tuli esiin. Ihmiset alkoivat hymyillä. Taivas oli huikaisevan kirkas. Minua pelotti, lähes pakokauhun omainen pelko tarttui minuun kuin terva. Masennus nostaa päätään. Pelottava, kaikennielevä, musta masennus. Ja mitä sen takana on?! Onko mania? Jotenkin, jollain oudolla, sairaalla tavalla taidan jopa kaivat sitä tunnetta! SE pelottaa enemmän kuin masennus. SE todella pelottaa.
Vuosia aiemmin minulla oli pitkään jatkunut hypomaaninen jakso. Opiskelin, kävin töissä, hoidin pientä poikaani. Nukuin vähän. Jynssäsin kotia. Ravasin lenkillä. Puhkuin energiaa, selvisin kaikesta. En polttanut, juonut kahvia tai dokannut. Olin täydellisen uskollinen miehelleni. Pidin itseäni superihmisenä, mutten yliluonnollisena.Masennukset tulivat keväisin. Viime keväänä se pahin.
Heinäkuussa tapasin miehen. Toisen miehen, netissä. Masennus oli alkanut hellittää, kesä oli parhaimmillaan. Yht´äkkiä elämässä olikin sisältöä. En ollut pettäjätyyppiä, enkä kiinnostunut yhdenillan jutuista ja kertakäyttöseksistä. Joskus teinivuosina sitä tietenkin olin harrastanut, epämääräistä seksikohellusta. Juomista myös. Mutta nyt... Minä olin naimisissa oleva nainen, yli kolmenkymmenen. Tuleva sossutäti...:-) Mania tuli kuin veturi, ja jyräsi alleen. Aloitin intohimoisen, sekopäisen, kiimaisen ja rakkauden (?) täyttämän suhteen myöskin varattuun mieheen. Koko elämäni järkkyi. Elin täysin hänen lumoissaan, ajattelin häntä jokaisen valveillaolo hetkeni. Ja niitä hetkiä oli paljon. En osannut nukkua enää. Istuin öisin parvekkeella tupakoimassa. Aloin juoda kotona iltaisin. Todella suuria määriä.Tapasin häntä aina kun mahdollista. En piitannut kiinni jäämisen riskeistä. Roikuin todellisuudessa osittain, hoidin kotia jotenkuten. Lopetin kesätyön elokuun alkuun. Opiskelut laitoin jäihin syyskuussa. Juominen ja ketjupolttaminen räjähtivät käsiin. Sama se joinko päivällä vai yöllä. Mies oli täysin ymmällään, ja minä syytin häntä. Poika vietti yhä useammin viikonloput mummolassa. Seksin himoni oli suunnaton. Olin valmis kaikkeen, s/m-leikkeihin, mihin tahansa. Himollani ei ollut mitään määrää. Pukeutumistyylini muuttui. Otin lävistyksiä. Tunsin suunnatonta, jumalaista yhteenkuuluvuutta sen toisen miehen kanssa. Halveksin muita, kävelin kaupungin katuja kännissä kuin käki ja tunsin olevani jumalatar.Polttelin pilveä. Valvoin, olin syömättä, elin kahvilla ja tupakalla. Laihduin. Huudatin musiikkia taukoamatta, katselin väkivalta elokuvia. Noina aikoina itsestäni ottamissa kuvissa esiintyy mielipuoli. En tunnista itsekään itseäni niistä. Demoni.
Mielenterveystoimistossa diagnoosi tehtiin alle puolessa tunnissa. Otin vastaan 3 kk sairasloman, mutten koskaan hakenut minulle määrättyjä lääkkeitä. Maaninen vaihe talttui joulua kohden mentäessä. Palasin opiskelujen pariin häntä koipien välissä. Osoitin katumustani siivoamalla. Paikat alkoivat taas kiiltää. Tupakka jäi yhä useammin sytyttämättä, viinipullo juomatta. Ihmeellistä toista miestäni en lakannut tapaamasta kokonaan, enkä tiedä koska olen kykenevä suhteen lopettamaan... Mutta pitkät puhelut hiipuivat, yliluonnolliset sähköpostit lakkasivat kulkemasta. Aloin nähdä hänet ihmisenä, en "paholaisjumalana".
Nyt, tällä viikolla. Kevätaurinko tuli esiin. Ihmiset alkoivat hymyillä. Taivas oli huikaisevan kirkas. Minua pelotti, lähes pakokauhun omainen pelko tarttui minuun kuin terva. Masennus nostaa päätään. Pelottava, kaikennielevä, musta masennus. Ja mitä sen takana on?! Onko mania? Jotenkin, jollain oudolla, sairaalla tavalla taidan jopa kaivat sitä tunnetta! SE pelottaa enemmän kuin masennus. SE todella pelottaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli koskettavaa luettavaa, tunnistan siitä itseni. Ehkä viimekesäinen ja syksyinen kohellus oli vain jotain mitä sinun oli pakko käydä läpi, on hienoa että selvisit siitä läpi ja laskeuduit ilman lääkkeitä. Ei tämä sairaus helppoa ole, jokainen etsii vain itseään ja joskus se käy äärimmäisyyksien kautta. Harmi vaan että omaiset ja läheiset siitä kärsivät, eihän heille haluaisi pahaa mutta oman itsensä kanssa oleminen on joskus niin vaikeaa.
Tajuat nyt hyvin mitä syksyllä tapahtui ja se on mielestäni merkki siitä että alat hallita omaa mieltäsi. Älä siis häpeä kokemusta vaan opi siitä. Jos näet kokemuksen positiiviset puolet masennusta ei ehkä tulekaan, näin kävi minulle. Maniaakaan ei tarvitse pelätä, olethan jo käynyt syvällä oman pääsi sisässä ja tiedät mitä sieltä löytyy. Jos et pelkää vaan otat rohkeasti vastaan mitä tulee niin opit hallitsemaan sairauttasi ja voit valjastaa sisältä löytyvän energiasi rakentavasti omaan käyttöösi, ei ole enää hallitsematonta. Ei välttämättä onnistu heti mutta pikkuhiljaa. Anna itsellesi aikaa ja ole kiltti itsellesi.
Toivon että miehesi ymmärtää vaikeudet joita käyt läpi ja että voitte vielä jatkaa perheenä. Uskon että kun tästä tasaannut niin olet oikein hyvä äiti. Valoa sinulle kevääseen!
Kiitos sinulle kirjoituksestasi. Tarinasi on melkein juur sama kuin omani. Minulla ei ole lapsia, joista huolehtisin, mutta pitkään kestänyt parisuhde kariutui kyllä touhujeni seurauksena. Minäkin tunnistin itseni sinun tarinastasi (jopa opiskeluala on sama).
Minä päädyin manian aikana sairaalaan ja aloin kiltisti syömään lääkkeitä. Tässä on nyt vuosi vierähtänyt, mutta silti mietin vielä joka päivä, kannattaako lääkkeitä syödä vai pystyisinkö hallitsemaan sairauttani ilman niitä. Tasaista on kuitenkin ollut, katsotaan nyt.
Hyvää kevättä ja voi hyvin.
Jatka lääkkeiden syöntiä. Nykyinen tasaisempi olosi on lääkkeiden ansiota. Itsekin mietin välillä, kannattaako lääkkeiden syönti. Sitten otan esiin tarkastuslistan HCL-32 ja mietin haluanko kaikki hypomanian oireet takaisin. En halua, eivätkä läheiseni halua.
Lääkkeiden lopettamisen jälkeen voi mennä pitkäänkin, ennen kuin episodi tulee, mutta useimmilla se tulee varmasti.
Kyllähän mä jatkan. Välillä vaan tuntuu tylsältä se jatkuva väsymys ja turtana olo, mutta niinkuin joku sen on hienosti sanonut, vuosi on vielä lyhyt aika tämän sairauden kanssa. En oikeasti halua takaisin niitä harhoja ja psykoottisia juttuja mitä koin silloin. Lääkkeet on ok. Ja eihän niistä edes joudu vararikkoon kun ovat lausunnolla määrättyjä. Kaikeksi onneksi en ole joutuntut vaihtamisen kierteeseen, vaan ne ensimäiseksi määrätyt ovat sopineet noin suurinpiirtein ihan hyvin, vähän on jo vähennettykin. Deprakine Zyprexa menossa mukana.
mistä sen saa?
Hypomanian oireiden tarkastuslista on saatavilla netissä englannin kielisenä. Hae googlella HCL-32 list.
arvokkaasta tiedosta!
http://www.psycheducation.org/depression/HCL-32ListOnly.pdf
Tässä vielä linkki hcl-32 listaan.
haistakaa vittu mania on paras :D t maanikko
Ei ole!!
Terveisin: läheisesi
Hypomaniassa selviää paremmin, ja sitten myös vastapainoksi lievemmässä masiksessa. Kaksisuuntainen, tyyppi II on mielestäni elämäntapa, jonka olen parin otteeseen huomannut itsessäni jo aikaisemmin (ennen 16v.), kuten myös nettikeskusteluissa.
Semmoiset asiat ovat minulle -jännitystä hakevalle 18v:lle, bipolaarille pakollisia:
- kertoa ajoissa mielenongelmistaan toisille.
- Diagnosointi varhain eikä myöhään.
- itsekuri, empatia, toisten huomioiminen ym.
opetteleminen uudestaan ihmisten ilmoille.
- ärsykkeiden ja stressin ennakointi.
- yritän viettää tunnin päivässä pohdiskellen, mitä seuraavaksi ja miten välttää hölmöydet.
- Muistaa hyvällä itseni tervettä puolta; empaattinen ja valmis auttamaan esimerkiksi mielenhäiriöihin liittyvissä asioissa.
- Ajatella ennalta, mitä sanon, kun tunnen mielialani vaihtelevan.