Olen jo aivan lopussa. En tiedä kauanko tätä elämää enää jaksaa. Ulkopuolisen silmin katsottuna kaikki on hyvin. Ja itsekkin yritän sitä selittää itselleni jatkuvasti. En ole yksin, ystäviä on ympärillä. On ihana tytär, rakastava miesystävä, kaikki elämän perusasiat kunnossa. Minä itse vain en ole. Olen jatkuvasti väsynyt. Pieninkin asia uuvuttaa. En kuitenkaan voi jäädä sänkyyn makaamaan. Päivittäiset rutiinit on hoidettava vaikka joudunkin pakottamaan itseni liikkeelle.
Omanarvontuntoni on nolla. Vihaan itseäni. Olen epäonnistunut ihmisenä. Suurimman osan ajasta haluaisin kuolla. Ja kuitenkaan en haluaisi luopua elämästä, kun sen kerran olen saanut. Olen elänyt myös onnellisena, mutta mihin se kaikki nyt on hävinnyt. Kaikki tuntuu niin yhdentekevältä. Mistään ei saa mitään irti. Aiemmin liikunta toi minulle mielihyvää, nyt se on pakonomaista suorittamista.
Olen yrittänyt puhua tätä pahaa oloa pois esim. terapiassa, mutta se ei väisty. Tai helpottaa ehkä hetkeksi, mutta yksinäisyydessä se taas palaa. Itseinhoni kasvaa päivä päivältä. Pelkään muiden arvostelua ja usein on tunne, että minusta puhutaan pahaa ja että minulle nauretaan. Ainoa paikka missä on turvallinen olo, on oma koti. En voi enkä edes halua kuitenkaan linnoittautua tänne vaan liikkua vapaasti ulkona. Jos jään esim. päivällä kotiin sisälle, tulee uloslähtiessä ahdistava ja pelottava olo. Siksi en uskalla olla koko päivää sisällä. Mitä, jos en enää uskallakkaan lähteä ulos, kun pitäisi hakea lapsi kotiin? Siksi pakotan itseni liikkeeseen, etten vain jäisi kotiin jumiin.
Jatkuvaa pahaa oloa, pelkoa, ahdistusta, syyllisyyttä tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Ainoana ratkaisuna häilyy itseni vahingoittaminen. Sitä en halua. Olen yrittänyt saada aikaa lääkärille, mutta psykiatrille sain ajan vasta muutaman viikon päähän ja kun soitin terveysasemalle, käskettiin vain soittaa uudelleen huomisaamuna ja sitten terveydenhoitaja ottaa vastaa ehkä jo samana päivänä. Siitä tuskin mitään apua, sillä joku terveydenhoitaja ei tätä olotilaa kykene helpottamaan. Mutta kuka oikeastaan pystyisi? Jollain konstilla tästä on päästävä yli, sillä vaikka kuolemaa jatkuvasti mietin, en kuitenkaan halua kuolla. Rakastan lastani niin suunnattomasti. Haluan elää ja nähdä hänen kasvavan. Haluan sen onnellisen elämäni takaisin. En tällaista pimeyttä ja jatkuvaa tuskaa.
Omanarvontuntoni on nolla. Vihaan itseäni. Olen epäonnistunut ihmisenä. Suurimman osan ajasta haluaisin kuolla. Ja kuitenkaan en haluaisi luopua elämästä, kun sen kerran olen saanut. Olen elänyt myös onnellisena, mutta mihin se kaikki nyt on hävinnyt. Kaikki tuntuu niin yhdentekevältä. Mistään ei saa mitään irti. Aiemmin liikunta toi minulle mielihyvää, nyt se on pakonomaista suorittamista.
Olen yrittänyt puhua tätä pahaa oloa pois esim. terapiassa, mutta se ei väisty. Tai helpottaa ehkä hetkeksi, mutta yksinäisyydessä se taas palaa. Itseinhoni kasvaa päivä päivältä. Pelkään muiden arvostelua ja usein on tunne, että minusta puhutaan pahaa ja että minulle nauretaan. Ainoa paikka missä on turvallinen olo, on oma koti. En voi enkä edes halua kuitenkaan linnoittautua tänne vaan liikkua vapaasti ulkona. Jos jään esim. päivällä kotiin sisälle, tulee uloslähtiessä ahdistava ja pelottava olo. Siksi en uskalla olla koko päivää sisällä. Mitä, jos en enää uskallakkaan lähteä ulos, kun pitäisi hakea lapsi kotiin? Siksi pakotan itseni liikkeeseen, etten vain jäisi kotiin jumiin.
Jatkuvaa pahaa oloa, pelkoa, ahdistusta, syyllisyyttä tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Ainoana ratkaisuna häilyy itseni vahingoittaminen. Sitä en halua. Olen yrittänyt saada aikaa lääkärille, mutta psykiatrille sain ajan vasta muutaman viikon päähän ja kun soitin terveysasemalle, käskettiin vain soittaa uudelleen huomisaamuna ja sitten terveydenhoitaja ottaa vastaa ehkä jo samana päivänä. Siitä tuskin mitään apua, sillä joku terveydenhoitaja ei tätä olotilaa kykene helpottamaan. Mutta kuka oikeastaan pystyisi? Jollain konstilla tästä on päästävä yli, sillä vaikka kuolemaa jatkuvasti mietin, en kuitenkaan halua kuolla. Rakastan lastani niin suunnattomasti. Haluan elää ja nähdä hänen kasvavan. Haluan sen onnellisen elämäni takaisin. En tällaista pimeyttä ja jatkuvaa tuskaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kirjoituksessasi oli paljon samoja piirteitä, joita käyn itsekin läpi tällä hetkellä. Johonkin synkkyyden kierteeseen olen vaipunut, enkä tiedä pääsenkö sieltä omin avuin pois. Väsyttää, tuntuu ettei minusta ole mihinkään, epäonnistun kaikessa ja haluaisin kuolla pois. Pahinta on kai se että tuntuu ettei kukaan oikein ymmärrä, ja että pahaa oloani vähätellään. Ei ole oikein ketään kenelle puhua. Oletko kertonut miehellesi pahasta olosta?
Olen yrittänyt puhua miehelleni, mutta se tuntuu aika turhalta. Hän ei tunnu ymmärtävän sanaa masennus. Kaikki paha olo häviää tai ainakin helpottaa halauksella. Siis hänen mielestään. Kun se olisikin niin helppoa. Ärsyynnyn suunnattomasti hänen typeristä kommenteistaan ja ehdotin hänelle, että hän lainaisi kirjastosta kirjan tai etsisi netistä tietoa aiheesta. Itse en jaksa selittää. Minulla on myös ystävä kenen kanssa olen jutellut, mutta saan vain lisää syyllisyydentunteita aina kun valitan oloani hänelle. Tuntuu, että tämä tuska on liian suurta sälytettäväksi kenenkään muun niskoille.
tuttuja tunteita. Itse ryvin koko syksyn ja tammikuun samoissa tunteissa. Ihan kuin omaa kirjotustani olisin lukenut. Viimein ystävieni kehotuksesta muutama viikko sitten rohkaistuin lääkäriin. Sain lääkkeet ja nyt olen syönyt niitä kolmisen viikkoa. Minulla toimivat, olen kuin toinen ihminen, sain elämäni takaisin. Kyllä vieläkin tulee masennuksen tunteita, mutta pahin terä on niistä poissa. Näen asiat hitusen valoisammin vaikka vieläkin huomaan että ajatukset yrittävät välillä suunnata siihen itseinhoon, itsensä mitätöintiin ja nollaamiseen (ei musta mihinkään ole-kierteeseen..). Mutta tosiaan ei voi verratakaan tuohon syksyyn ja muutaman viikon takaiseen olotilaan, jolloin istuin yöt läpeensä miettimässä omaa toivottomuuttani. Joten mars lääkäriin !!
Oletko muuten huomannut että sinulla on muitakin oireita (lähinnä fyysisiä)?
Kuten lihasjäykkyytä, lihaskipuja, kenties selkäkipua? Ja jalat puutuvat nopeasti, ja kenties lähimuisti on huonontunut, eikä ajatus enää kulje. Eivätkö nämä ole merkki siitä että jotain on vialla elimistössäsi, etkä mahda sille mitään.
Miten tämä voisi liittyä pelkästään tahtoon, yhtälailla sama asia että ei mahda sille mitään jos on luu katkennut.
Oletko ajatellut asiaa tältä pohjalta, ja etsinyt syytä ongelmiisi ns. ulkopuolisesta vaikuttavasta tekijästä?
Vaikka en kenellekkään toivo tätä samaa pahaa oloa, missä itse nyt elän, oli helpottavaa lukea, että muillakin on samanlaisia tuntemuksia. Tiedän, että en ole maailman ainoa masentunut ja ahdistunut ihminen, mutta tässä tuskaisessa olossa ei osaa ajatella kuin omaa kitumistaan.
Soitin sinne terveydenhoitajalle aamulla ja sain häneltä ajan lääkärille, jonka luona kävin tänään. Juttelimme ja tein masennustestin, jossa pistemääräksi tuli 43. Sain mielialalääkkeet ja särkylääkkeitä fyysisiin kipuihin. Tiedän, että nuo lääkkeet alkavat (jos alkavat) vaikuttaa vasta parin viikon päästä. Otin kuitenkin ensimmäisen pillerin tänään vaikka vastenmielisyyttä kaikenlaisia lääkkeitä kohtaan tunnenkin. Toivottavasti auttavat pian. Sivuvaikutuslista lääkkeissä oli aika huolestuttava. Miten ihmiselle joka nyt jo ajattelee itsemurhaa, määrätään lääkkeitä, joiden sivuvaikutuksena voivat olla itsetuhoiset ajatukset.
"Sain mielialalääkkeet ja särkylääkkeitä fyysisiin kipuihin"
Mieti mistä ne fyysiset kivut tulevat ensiksi (älä jätä aivojasi narikkaan, vain 20% ihmisistä kykenevät itsenäiseen ajatteluun). Ne kivut eivät ole kuviteltuja, vaan ovat oikeita, ja tulevat sinulle vielä tuntemattomasta syystä.
Kipu voi olla suora masennuksen seuraus. Läheiseni sairastui niin pahaan masennukseen, että selkä tuli kipeäksi ja sydän oireili pahoin vaatien nitroa (aikaisempi sydäninfarkti taustalla). Masennuslääkitys poisti selkäkivut ja sydänoireet.
Itselläni myös lääkitys masennukseen ja ehkä hiemän alkaa näkyä jo valoa tunnelin päässä. Tsemppiä.
"Kipu voi olla suora masennuksen seuraus."
No jaa, ei tämä ole tyydyttävä selitys. Joskus tarjotaan päinvastaista eli masennus on kivun syy. Ihan mikä sopii ns. tilanteeseen. En tullut tuosta vastauksesta viisaammaksi.
Selittämättömät kivut eli idiopaattiset kivut johtuvat kuitenkin jostakin enemmän konkreettisesta kuin masennuksesta.
Entä mistä masennus johtuu, jos oletetaan että masennus aiheuttaa kipua? Jos taas kipu aiheuttaa masennusta, niin mikä aiheuttaa kipua?
osta itelles moottoripyörä lähre pohoijan maalle elä huoletonta elämää elele jossai ihme paikoissa ajele motskalla isot tavara laukut päällä ja pitkin amerikkaa siellä teksasissa ku vähä aikaa painelet pitkin hiekka erämaita yksinäisyydessäsi nii siinä sitä tuntee elävänsä tyhjä tie vauhtia päälle 130kmh siinä sitä tosiaan tuntee elävänsä
Moottoripyörään ei ole varaa, enkä sitä osaisi ajaakkaan, mutta sait mut hymyilemään. Kiitos siitä.
Kannattaskohan miettiä kun tällästä kirjotat....
Omakohtanen kokemus masennuksesta v...u eikä siihen tollaset haaveilut auta. Nii ja mihin lapsi....pärjääköhän yksin tämän seikkailun ajan...
Sinun täytyy olla ainakin kuukausi itseksesi, syödä levätä ja tehdä asioita joista ennen pidit.. kokeilisit ja katsoisit paraniko tilanne, löysennä vastuutasi jätä rutiinit
Sä oisit voinut kirjoittaa mun tilanteesta! Kamalaa, että susta tuntuu noin pahalta, mutta samalla helpottavaa etten ole siis täysin epänormaali kun kerran moni muu tuntee samoin kuin minä! Mä aloin sairastua pikku hiljaa masennukseen vakavammin kai keväällä -08, kesällä olin jo tosi uupunut, mikään ei innostanut, rahahuolia, omakotitalon remontointi, 3 alle 5-vuotiasta lasta, 3-vuorotyö sairaalassa osastolla, jolla kuolee paljon ihmisiä tai tekevät kuolemaa. Yritin hoitaa itseäni unilääkkeillä vuoden, että jaksoin päivät elää, huusin jatkuvasti lapsille ja hyvä etten käsiksi käynyt, töissä tunteet koko ajan ihan pinnassa, itkin potilaitten vierellä jotka teki kuolemaa, säikyin vainajia jne. Lääkäri antoi kesällä viikon uupumusloman, vaikka itkin vastaanotolla tunnin ja kerroin tunteistani töissä, vuoden jatkuneesta unettomuudesta ja siitä, että lähes pahoinpitelen lapsiani. Lääkäri totes et "väsymys ei oo mikään syy olla töistä pois". ja meno jatkui lokakuulle -08, jolloin osastonhoitaja itse passitti mut sairaslomalle. Hän sanoi että olen kuin tyhjä kuori ja että kaikki ilo ja elämä on kadonnut minusta. Varattiin lääkäriaika ja vakava masennushan mulla jo siinä vaiheessa oli. Tk-lääkäri hoisi mua ensimmäiset 3kk ja ei tiennyt kyllä yhtään mitä teki. Lääkkeistä kokeiltiin Cipramil ja Mirtatsapiini, joista kumpikaan ei sopinut ja tilanne meni vaan huonommaksi. Tässä vaiheessa vaadin lähetettä mielenterveystoimistoon, jossa pääsin heti psykiatrille, joka aloitti Efexorin ja tarv. Opamoxin. Oon ollut siellä nyt asiakkaana 1 kk ja he tietävät mitä tekevät. Oikeaa lääkeannosta titrataan ja viikottain katsotaan tilannetta. Psykiatri sanoi, että mun ei nyt tarvitse huolehtia mistään, he huolehtivat ja arvioivat tilannettani. Miehelle en viitsi paljon tuntemuksistani tilittää, etten kuormita häntä, mutta hän tietää kyllä koko ajan mitä mulle kuuluu. On ollut miehellä kestämistä, oli tossa 4 kk seksi-tauko, kun olin niin maassa. Nyt vasta tällä viikolla ovat alkaneet halut palata, onneksi mies ei ole painostanut vaan on odottanut milloin olen valmis olemaan lähellä. Oikea lääkitys on siis löytynyt, mutta kesti vaan vähän aikaa että se löytyi. Lasten kanssa jaksan paljon paremmin, en hermostu ja olen läsnä ja pidän paljon sylissä. Nyt oon ollut 4 kk saikulla ja ens viikolla taas psykiatrille aika, joka ehkä kirjoittaa ½-vuotta lisää. Onneksi on löytynyt lääkäri, joka ihan oikeasti antaa aikaa toipua. En vieläkään poistu paljon kotoa, lapset on pakko viedä aamulla päiväkotiin ja koira ulkoiluttaa, mutta muuten vain olen kotona. Nämäkin asiat tuntuvat välillä uuvuttavilta, mutta nyt luotan siihen, että tästä vielä noustaan. Onneksi kunta on ollut sitä mieltä, että lapset saavat olla hoidossa, ei tästä muuten mitään tulis, eikä lapsillakaan olis hyvä olla. Toi edellisen kirjoittajan ehdotus, että ottas kuukauden van itselleen on ihana, mutta mahdoton jos on lapsia! Sen vuoksi käytän edelleen unilääkkeitä, koska JOKA aamu herätään klo.7, eikä mulla oo mahdollisuutta elää omassa rytmissä ja olla nukkumatta. Tää unettomuus ja sen aiheuttama ahdistus on mun yks pahimmista ongelmista nyt. Pelottaa etten pääse uniongelmista ikinä, mut ehkä sekin joku päivä onnistuu. Yritän elää vaan päivän kerrallaan, oon aina ollut kamala ylisuorittaja ja stressaja, mietin jo 10 vuotta eteenpäin et mitä jos???
Kyllä sä siitä vielä nouset kuin feenixlintu tuhkasta ja ehkä tunnet sit itsesi paremmin ja osaat arvostaa pieniä asioita elämässä. Sun täytyy vaan vaatia tarpeeks sairaslomaa, oikea lääkitys pitää löytyä ja toivottavasti sun mies ymmärtää sua ja jaksaa kantaa vastuuta perheestänne kun sä et jaksa. Kirjoita mitä sulle kuuluu!
Viikon olen nyt syönyt mielialalääkettä (Citalopram) ja odotan, josko tämä tästä valkenisi. Väsymys on jatkuva ja se ottaa eniten päähän. Tuntuu, että uuvun pienistäkin asioista. Tekemättömiä töitä kertyy koko ajan. Yhteen ystävään olen yhteydessä viikottain, kaikki muu on jäänyt. Haluaisin olla yhteydessä muihinkin, mutta en jaksa. Ja pelkään, että minua ei halua kukaan kuunnella, kun ei ole paljoakaan positiivisia juttuja kerrottavana. Yritän piristyä, tänäänkin kävelyllä auringonpaisteessa, mikä oli ihan hyvä. Lapsi on vajaan viikon hoidossa sukulaisilla, joten keräilen voimia itsekseni. Joten kai tämä tästä jossain vaiheessa helpottaa, kun nuo lääkkeet alkavat oikeasti toimia. Toivon niin.