Ae, että on lähtenyt prosessiin vanhempana ei todellakaan tarkoita sitä että asia olisi pälkähtänyt päähän vasta silloin. Moni on tiennyt asian oikean laidan jo alle kymmenvuotiaana, mutta näköalattomassa tilanteessa, jossa mitään hoitoja ei ole saatavilla ja suhtautuminen on äärimmäisen kielteistä, on oppinut elämään asiansa kanssa ja hakenut muita selviytymiskeinoja. Eli täyttänyt elämänsä kaiken maailman touhuilla, jotta oman elämänsä miettimiselle ei jäisi aikaa.
Moni on itsensä unohtaessaan uhrautunut muille ja siitä loukusta on vaikeaa nousta. Se on tapahtunut vasta äärimmäisen sisäisen pakon edessä.
Moni on itsensä unohtaessaan uhrautunut muille ja siitä loukusta on vaikeaa nousta. Se on tapahtunut vasta äärimmäisen sisäisen pakon edessä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Niin ja kun tällainen muille uhrautuja sitten sisäisen pakon ajamana joutuu tekemään ratkaisunsa, alkaa ropista itsekkyyssyytöksiä. Eikä kukaan ymmärrä miksi tähän asti niin mukava ihminen on muuttunut "hulluksi" ja "itsekkääksi".
joku möläyttää että hullu ukko, eikö sitä olisi voinut elää sellaisena elämän loppuunkin saakka kun eli tähänkin saakka. Niin ja tuollaisia syytöksiä on kuullut nuoremmilta transsukupuolisiltakin.
niin, että vanhempi "uhrautuja" syyttää mua itsekkyydestä, kun menin hoitoihin. Syyttäköön keskenään.
Myönnän, että olen hieman kateellinen tämän päivän nuorille, joilla "on niin helppoa" verrattuna meihin takavuosien kitujiin. Helppous on tietysti suhteellista eikä tutkimuksiin menevä 18-vuotias varmaankaan pidä itseään lellikakarana ja elämäänsä helppona.
Ei silti noinkaan, useilla. En tiedä onko myöhäisherännäinen hyvä sana noin yleisemmin, mutta kyllä monet ovat myös havahtuneet kokemukseensa ihan aikuisemmalla iällä, eikä välttämättä ollenkaan lapsuudessa tai edes teini-iässä. Sen sijaan lapsuus ja/tai teini-ikä on saattanut olla aika neutraalia tai jopa ihan harmonistakin aikaa. Ehkä pieniä viitteitä on voinut olla, mutta ei välttämättä mitään raastavaa tuskaa ja sitä samaa prototyyppimekkoilua tms. siinä 3-6-vuotiaana.
Totta puhuen minusta tällaisten kokemusten olemassaolo on aika heikosti esiin tuotu asia vertaiskeskusteluissa. Vaikuttaisi enemmän siltä, että juuri halutaan korostaa sitä lapsuuden roolia myös. Tämä ei johdu siitä, etteikö tällaisia "todellisempia" myöhäisherännäisiä olisi - heitä on kyllä. Mitään syytöksiä en halua jakaa mihinkään suuntaan, sillä ei kai kukaan mistään vääristä identiteeteistä ole puhunutkaan, mutta on sikäli ihan mielenkiintoista miettiä, että toisinnetaanko transkeskusteluissakin usein sitä vanhaa primääri-sekundaari -kaavaa, joskin vähän erilaisessa asussa ja äänellä. Tai ehkä äänekkäitä nyt sattuvat vain olemaan ne, joihin Aarnipuukin viittasi hivenen yleistävällä kommentillaan "niin mutta tuollainen kokemushan on juuri toosi yleistä" (lausemuoto revitty muistista).
Hoitojen edellytyksenähän kuitenkin oli se 2½ (?) vuotta kokemista. Eli 35v on voinut elää aika ison osan elämästään suht. normaalisti myös päänsä sisällä. Jokaisen kokema identiteetti pitäisi muutenkin ottaa juuri sellaisenaan. Onhan transhoitohistoria täynnä kyynistä keskustelua siitä, miten sinne hoitoihin ollaan menty kertomaan juuri se mitä eniten halutaan kuulla, vaikka nykyäänhän onkin paljon vapaampaa ja edistyneempää ja muuta joo-joo-juttua. Tai ehkä niin onkin.
Vähemmistö vähemmistön sisällä? Vaiko vain hiljainen osa joukkoa? Miksi hiljainen?
Jotenkin on vaikeaa mieltää tuota muuttumista, ellei sitten oleta, että yliminä on tukahduttanut piiloon sen oikean identiteetin.
Itsekiellon kyllä tajuan, olen itsekin sen kokenut. Mutta tietyt asiat tunkevat itsekiellon läpikin, kuten hyvä mieli siitä, kun minut tulkitaan vahingossa naiseksi. Täysin miehen identiteetillä varustettu ihminen tuskin iloitsee siitä, että häntä pidetään naisena. Päinvastoin. Itsekielto lähinnä tarkoittaa mielestäni sitä, että on sopinut itsensä kanssa, että tämä asia on tabu, sitä ei ajatella eikä sitä työstetä. Eikä ainakaan myönnetä kellekään.
Monilla jopa cis-ihmisillä sukupuoli-identiteetti saattaa vasta kehittyä murros tai aikuisiällä, koska lapsuuden kehitys on estynyt syystä tai toisesti. Ei se kaikilla varsinkaan transihmisillä todellakaan kehity silloinkun sen pitäisi eli n. 5-vuotiaana. Kyse siis lienee monillakin siitä, että on tosiaan minäkuva on muotoutunut vasta myöhemmällä iällä ja sitä ennen on ollut sekavaa sahaamista ja oman identiteetin etsintää.
olen kuullut tuon itsekkyyssyytöksen itsekin. Toisaalta halusin säilyttää avioliiton, koska se suojaa parhaiten perhettämme.
Seuraukset oli etten saa samaa sosiaaliturvaa kuin muut kanssasisaret ja olen edelleen kirjoilla syntymäsukupuolessani.
Jos joutuisin pois työstäni niin työnhaku voisi olla tekemättömissä ja ansiosidonnaiselta tippuessani aviopuolisoni pitää minut elättää.
Mulle joka tuutista vaan sanotaan että eroa. Mutta eikö se ole vähän itsekästä?
tilanne olisi eri, jos jäisit työttömäksi, ettekä olisi virallisesti aviopari?
ei suhteemme olisi avioliitonomainen suhde, joten työttömänä ollessa puolison tuloja ei voitaisi laskea työttömyyskorvausta alentavaksi eräksi.
takaa. Sinähän haluat pysyä avioliitossa. Joten miksi valitat? Ja saisithan kuitenkin toimeentulotukea.
jos eroan, saan naisen paperit saman tien. Jos pysymme kimpassa niin olemme mikä tahansa kahden naisen solu, emme perhe vaikka perhe-elämää viettäisimmekin.
Katsotaan sitten kumpi on parempi, toimeentulotuki vai työttömyyspäiväraha.
olisi olla kahden naisen pari ilman rekisteröintiä. Itse asun äitini kanssa ja työttömyyskorvauksesta lähtee siksi puolet pois. Toimeentulotukikin olisi mun tapauksessani isompi, mutta sossuun en mene kuin äärimmäisessä hädässä.
ihmisen. Ymmärrän, että sen elämä on henkisesti vaikeaa, mutta vaikeaa on sen kanssa oleminenkin. Varsinkin nyt, kun olen käynyt hoidot läpi ja kateus jyllää vahvana. Itse tukahdutin tunteeni "vaan" 17 vuotta, hän sentään jo yli 50 vuotta.
kun hakeuduin tutkimuksiin ja kuitenkin olen tiennyt koko ikäni, että olen transnainen, ei siihen tutkimuksia tarvittu sen selvittämiseksi. Ensin oli nuoruudessa se vaihe, kun pelkäsin asenteita enkä suoraan sanoen uskaltanut ympäristö suhtautumisen pelossa tehdä asialle mitään. Sitten oli vaihe, jossa hukutin tämän asian älyttömään työntekoon ja tein paljon pitkiä päiviä, tosin se kuuluu ammattiini. Suurin syy kuitenkin oli se, että halusin todella kovin omia lapsia. Koska naiset eivät juurikaan kiinnosta, niin oli todella vaikeaa tavata nainen kenen kanssa olisin saanut lapsia. Jos olisin hakeutunut korjausleikkaukseen vuosia sitten, niin minulta olisi mennyt mahdollisuus omiin lapsiin. Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat 13 ja 15v. Olen myös saanut diagnoosin ja olen hormoonihoidossa. Vielä on suurin koitos edessä, nimittäin se miten kerron tämän asian lapsilleni, pelottaa jo etukäteen murrosikäisten lasten suhtautuminen asiaan. Nyt vasta toteutan elämäni mittaisen haaveen nimittäin sen, että voin elää naisena. Kunhan vaan riittäisi elämässä päiviä, että voin elää naisena mahdollisimman pitkään. Elämäni oli lokakuussa katkolla ja meinasin siirtyä pysyvästi pois hoitojonoista.